Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään
tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen,
sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa.
Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät
kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja
myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa
olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän
ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan
perästä se muistui hänelle mieleen.
Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:
-- Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä
auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.
-- En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare
vastasi.
-- Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt -- häpeän vuoksi.
Ei ne sitten sinua syytä.
-- Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan
päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän
naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän
onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa
nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene
nukkumaan.
-- Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.
He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville
cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten
kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä,
mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.
Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet
kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja
sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.
Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän
viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat
oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen
ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.
Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui
valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää
nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen
pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo
salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja
kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain
sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho
pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt
näyttikään!
Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan,
sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle
samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni
tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut
koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran
ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.
Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa
arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo
tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle,
laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa
yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi,
että hän nukkui sikeästi.
-- Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman
katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen
hartioilleen, uinui huoletonna.
Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin
sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka
kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva
näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen
piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa
miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän
oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti
hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden
yhtäläisyys.
Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.
Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet
ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä
edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin
tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää
himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän
mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka
odottamattomia tapauksia voi sattua.
Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa,
neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä
rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!
Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen
kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä
puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että
silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi,
salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja
silmäin kielen kanssa.
Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo
niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli
valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään
räpäyttämättä.
36.
Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä
kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet
tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä
seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut,
jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt
neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän
ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko,
jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.
Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka
vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat
toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään;
Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän
halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita,
leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina -- meijerissä oli
Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana
ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään
vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.
Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni
portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: -- Aamiainen on
valmis!
Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän
palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä
olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä
huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.
Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi,
vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen
kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut
pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias
ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi
virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti
sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.
Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka
entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut
raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän
tunteitaan.
Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi.
Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan
kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.
-- Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin
vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka
niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen
silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi
kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen;
mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.
Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut
Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä
häneen tuijottamaan.
-- Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!
-- Se on totta.
-- Joka sana?
-- Joka sana.
Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään
hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka
tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi
vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:
-- Totta se on.
-- Elääkö hän? kysyi Angel.
-- Lapsi kuoli.
-- Mutta mies?
-- Elää.
Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.
-- Onko hän Englannissa?
-- On.
Clare astui horjuen muutamia askelia.
-- Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin -- kuka tahansa
olisi samaa ajatellut -- että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla
olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja
hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan
omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta -- enhän minä ole
mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.
Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut
jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet
olivat pettäneet.
-- Angel -- en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi
tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka
toivoinkin, ettet sinä koskaan -- --
Hänen äänensä tukkeutui.
-- Pelastustie?
-- Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.
-- Kuinka?
-- Hakemalla avioeroa.
-- Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron
sinusta?
-- Etkö saa -- -- -- nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin
tunnustukseni olevan riittävänä syynä.
-- Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, -- tietämätön --
kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia,
et, et.
-- Etkö siis saa eroa?
-- En, se on aivan mahdotonta.
Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.
-- Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän
kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen
luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa
käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois
tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!
-- Sinä erehdyit, hän vastasi.
-- Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se
pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!
-- Rohkeutta mihin?
Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.
-- Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.
-- Ajattelin surmata itseni.
-- Milloin?
Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.
-- Eilen, hän vastasi viimein.
-- Missä?
-- Sinun mistelinoksasi alla.
-- Hyvä Jumala -- kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.
-- Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti.
Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva
hetki -- en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun
nimellesi.
Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän
vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa
hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:
-- Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita
ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!
-- Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.
-- Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.
-- Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen,
ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi
ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan
uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni
teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle
kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän -- jos se
olisi mahdollista -- jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan
pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen,
kuinka pahoin olen tielläsi!
-- So, so!
-- Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua
vastustaa.
Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat
kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut
pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.
Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he
istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän
silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa
syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei
ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare
ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle;
myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.
Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan
suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän
huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.
Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta
myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän
jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä,
milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.
Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi,
vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön
jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he
edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli
ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.
-- Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.
-- Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.
Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut,
selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut
saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista
menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä
lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin
munkeille.
Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja
työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen
tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön,
aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.
Äkkiä Clare raotti ovea.
-- Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani,
olet vaimoni.
Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.
-- Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti
hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä
pyydäkkään enempää.
-- Sinä _olet_ vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.
Mitä sinä tarkotit?
-- En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin -- tarkotan,
että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten
sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin,
mutta sinä et hellittänyt.
Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut
minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja
hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään
kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni
pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen,
se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä
oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta
johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin
monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa
sitä, mitä heidän täytyy halveksia.
Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.
-- Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin
sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. -- Ei ole nyt
kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.
Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa
ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä
kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa
kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa.
Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena
rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton
uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän
olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei
loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.
Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden
ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia.
Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä
noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen
päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare
ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: -- Kyllä minä
tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen
lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen
huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan
voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli
vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista
hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen
liikutuksensa ja sanoi lempeästi:
-- Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee.
Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä,
joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä
käsität, että se on vain muodon vuoksi.
-- Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.
Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut
Tessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.
<tb>
Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa
enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.
Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta
selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän
oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut
anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä
ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä
enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.
Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi
miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen:
-- Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?
Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa
tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.
-- Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi.
Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää
tyyntä ilmettä kasvoillaan.
-- Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai
mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan
tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en
tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin
salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen
tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on
sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi
olla eri juttu... Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että
aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan
lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi
-- tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan
päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi
poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat
häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä
kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään
luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää
tuskiamme kuin hankkia uusia?
Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.
-- En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin
pitkälle.
Hän olisi saattanut sanoa: -- Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa
huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? -- Mutta
useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen
sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän
ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa
katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden
ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava
sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.
Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut
kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas.
Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa
voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin
luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei
hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut.
Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota
hän oli rakastanut.
-- Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan
pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi
otsaansa.
-- Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä
pois luotani.
-- Mutta mitä sinä teet?
-- Voinhan lähteä kotiin.
Tätä ei Clare ollut ajatellut.
-- Voitko ihan varmaan? hän kysyi.
-- Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen
heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin
heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä,
saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja
toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni
olisivat kauheat.
-- Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.
-- Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.
-- No, olkoon sitten niin.
Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen
ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.
-- Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen
näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta.
Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan
minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä
sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni
muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se
silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.
-- En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen
toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi,
kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät -- sitten kyllä kirjotan
sinulle.
Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat,
mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen
silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat
tunteensa, voittaa itsensä.
Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:
-- Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä
kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä
taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!