Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli
tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin
Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu
hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä
käsialalla.
-- Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he
muistavatkin.
Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.
-- Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta
vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!
Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli
kirje ja avain.
Kirje oli Clarelle ja kuului näin:
"Rakas poikani!
"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, --
turhamainen aulis nainen -- jätti minulle, kun sinä olit vielä
poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi,
rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi
valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa.
Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin
paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja
lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle
hänen elinaikansa."
-- Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.
Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita
pienempiä koristuksia.
Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare
nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin
kivet.
-- Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.
-- Sinun tietysti, vastasi Clare.
Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa
rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle
viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin
luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen
vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat
nyt melkein kuin ivallisesti.
-- Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan
vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?
Äkkiä hän sanoi innokkaasti:
-- Tess, paneppas yllesi, paneppas! -- Ja hän tahtoi auttaa häntä.
Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset,
kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.
-- Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu,
jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.
-- Pitäisikö?
-- Pitäisi. -- Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa
nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin
juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste
kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta
taaksepäin tarkastaakseen häntä.
-- Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.
Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi.
Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa
yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä
on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin
tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi
maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel
osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.
-- Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei,
kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset
työpukimet ylläsi -- vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo
helytkin kuinka hyvin tahansa.
Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin
lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.
-- Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään.
Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?
-- Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin
lahjottajaa kohtaan.
Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli
jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän
istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä
Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta
väljähtynyt.
He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle.
Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli
avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä
kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.
-- Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan
anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. -- Astuin sisään,
kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.
-- Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.
-- Viivyin, viivyin minä.
Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä
vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.
Hän jatkoi:
-- Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne -- joksi häntä
nyt on nimitettävä -- läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko
rupesi kiekumaan?
-- Mitä, mitä ihmeitä...?
-- Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole
tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti
hukuttautua.
-- Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin
kuin muutkin.
-- No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne -- sehän hän nyt on --
läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos,
ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on
omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt
menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten
matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi
kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä
myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin
lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen
hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet
toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän
kuitenkin virkosi henkiin.
Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla
Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni.
Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa
kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla
kimmeltäviä sadepisaroita.
-- Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien
vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen
ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt
näyttävät olevan mieltä vailla!
-- Entä Izz? kysyi Tess.
-- Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä
tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella
päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin
teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän
minkä vuoksi viivyin.
-- Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi
olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin -- saattavat
teitä tarvita.
Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen
ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa
jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja
saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului
rattaiden jyrinää.
Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo,
pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin
hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin
ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui
hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin
heikon valon.
-- Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä,
hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät,
sairaalloinen.
-- Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä
olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.
Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat
yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut
vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän
olisi ansainnut mitä huonoimman osan -- ja kuitenkin oli hän valittu.
Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä
voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä
pesävalkean ääressä.
-- Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme
syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta,
ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut
niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.
Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta
tulleelta viittaukselta.
-- Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein
iloisena.
-- Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon.
Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle
anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut,
niinkuin kenties olisi pitänyt.
Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi
pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:
-- En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni,
onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä
Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin
puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en
voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut
ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas
ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen
tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä
aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme --
semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni
sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?
-- Annan minä, ihan varmaan...
-- Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys.
Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut
ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin
hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin
tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon
palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin
nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka
kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni
toisten hyväksi itse lankesin.
Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo
maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin
lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi
tunniksi eräälle oudolle naiselle.
-- Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta
sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole
sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan,
sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?
Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.
-- Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin -- kovin oli kiusallista
nytkin siitä puhua -- ja tarinoidaan hauskemmista asioista.
-- Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa
_minulle_ anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle
sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!
-- Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!
-- Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi,
jollei vakavampikin.
-- Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.
-- Ei voi, ei, ei voi! -- Hän hypähti ylös toivehikkaana. -- Ei, ei se
voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja
nytpä sen kerron!
Hän istuutui jälleen.
He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi,
punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin
käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja
kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti,
niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin
ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan
Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa
mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.
VIIDES VAIHE.
ERO.
35.
Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä,
ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.
Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa
jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät
kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan.
Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät
tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen
tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä
hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti;
mutta sisällinen olemus oli toinen.
Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt
voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli
asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi.
Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui
kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!
-- Tess!
-- Mitä, kultani?
-- Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä
et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni,
Tessini -- ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.
-- En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.
-- Ja kuitenkin... Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi -- Mikset
tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta
minä estin -- nyt muistankin.
Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut.
Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle
huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin
silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.
-- Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin
huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.
Clare ei vastannut ja hän jatkoi:
-- Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! _Minä_ annan
_sinulle_ anteeksi, Angel!
-- Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.
-- Mutta sinä et anna minulle?
-- Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää
minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi
annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!
Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun -- nauruun, joka
oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.
-- Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua,
armahda!
Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.
-- Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.
Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?
Clare pudisti päätään.
-- Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut
onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin,
olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi!
Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.
-- Sen kyllä tiedän.
-- Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä
tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa
ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut
sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa
elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä.
Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?
-- Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.
-- Kuka sitten?
-- Toinen sinun haamussasi.
Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja
näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel
piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua
kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel
hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla
pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.
-- Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.
Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme,
mikä sai Claren vavahtamaan.
-- Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta
minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.
Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki
silmään, ja hän hyrskähti itkemään.
Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi
häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti
kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja
hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.
-- Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni
oli kadonnut. -- Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää
yhdessä?
-- En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.
-- En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei
minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten
sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan
välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen
lupaa.
-- Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?
-- Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua
kuolemaan.
-- Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin
sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.
Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen
Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle.
Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan
vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki
tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo
vierähti Claren poskelle.
Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja
perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen
elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa
oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?
-- Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton
olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.
Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut
heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli
heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten
olivat he juoneet teetä samasta kupista.
Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa
käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään
saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi
Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt
huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.
Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman
matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan
pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän
hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.
Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei
tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan
ison sillan poikki.
Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä
vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan
pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin
kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei
olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.
Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin
Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja
kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia
nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea
koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain
uskollisesti perästä.
Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren
rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.
Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi
luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut
halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman
huikaisevaa loistoa -- juuri semmoisena kuin hän oli.
Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää
seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle
tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess
ei voinut olla häntä puhuttelematta:
-- Mitä olen tehnyt -- mitä _olen_ tehnyt? En ole sanonut sanaakaan,
mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman
mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet
vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole
tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua
luulet!
-- Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan.
Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä,
kaikin mokomin koetan sitä välttää.
Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita,
joista olisi ollut parempi olla vaiti.
-- Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt
miehistä mitään.
-- Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse
olet rikkonut.
-- Annatkos sitten minulle anteeksi?
-- Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.
-- Ja rakastat minua?
Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.
-- Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta
tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä,
eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään -- antoivat
anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!
-- Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet
yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja
yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.
-- Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.
Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin
oli syntynytkin.
-- Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi
mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä
auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian
yhteyteen -- sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa
tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit
minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle
syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta
sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!
-- Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa
kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria
maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat
hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä
tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle -- en
mahda sille mitään.
-- Sitä pahempi seudullekin.
Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut
häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.