käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän
ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.
Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi
kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten
hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta --
Mi konsaan ei sovi vaimollen,
joka kerran harhaan astunut on.
Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan
jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen
salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar
Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.
33.
Angel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin
kanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä
kihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin
tulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän
pyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.
Clare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta
maailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt
he ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.
Ensi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli
joulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät
vieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin.
Tess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla
Angelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen
kasvojensa kauneutta.
Illalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess
odotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa.
Anniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta
kun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos
mennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja
Tess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge
oli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä
kaupungissa.
-- Sievä tyttönen, sanoi toinen.
-- Onpa niinkin -- mutta ellen minä erehdy ... ja sitten seurasi
huomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla
hetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta
kokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja
ajattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan
korvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.
Mies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi
puolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän
katsoi uudelleen Tessiin sanoen:
-- Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena
henkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.
Clare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli
jäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa
hän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä
laastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti
kun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut
tiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.
-- No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.
-- En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.
Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.
-- Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess
omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.
-- Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle
aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.
-- En, tarkotan -- jos ne pitäisi lykätä.
Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä
heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin
hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin
vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas
näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.
He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni
ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä
mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän
kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut
vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess
juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.
-- Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin!
Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon
miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että
minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille
pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia
unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.
Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.
Mahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa
toinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun
pituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten
oli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei
enää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja
pisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän
täyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän
kuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän
tapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä
lämmin kuin konsanaan!
Angel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut
sanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko
hän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut
virkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää
salaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin
hän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella,
että kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se
mahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä
semmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän
tosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta
kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi.
Mutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta,
että hän antaisi anteeksi.
Joka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden
aatto, heidän hääpäivänsä.
Sinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko
pidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan
alakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi
keittiö oli laitettu päivän kunniaksi.
Crick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja
punata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä
ennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti
varsin viehättävältä uudessa asussaan. -- Teki mieleni laittaa jotain
päivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte
viuluista ja huiluista, -- ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa
aivan välttämättömät, -- niin en minä osannut muutakaan laittaa.
Tessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin,
minkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin
kotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät
pidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet
vastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat
kirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli
semmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa
paremmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi
odottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä,
että itse osasi asiaa arvostella.
Tämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea,
sillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan.
Hänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää
meijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen
vuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi
sivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten
kotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun
arvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma.
Ehkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään
muulle maailmassa.
Kun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi
epäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä,
ennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin
huoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella,
missä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen
kynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin
jotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä
huomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.
Päätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli -- avaamatta,
aivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan.
Nyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa.
Hän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.
Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan
levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi
tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti
pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja
heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi
Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle
kahdenkesken pari sanaa.
-- Minun täytyy puhua sinulle ... tahdon tunnustaa sinulle kaikki
vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin
mahdollista.
-- Ei, ei -- ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella,
vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys,
suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on
tunnustuksia tehtävä.
-- Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi
sanoa...
-- Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä
hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.
-- Et siis tahdo, että kerron, armaani?
-- En, Tess kulta.
Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä
rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus
Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta
ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut
tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen,
omaksi puolisokseen -- ja sitten vaikka kuolla -- saattoi hänet kaiken
muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat
rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.
Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin
vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä
kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen
veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet
vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he
halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät
tulleet -- huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.
Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei
nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän
tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.
Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain
kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin
yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen
vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin
vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän
nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä
pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen
vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että
hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.
Clare tiesi Tessin häntä rakastavan -- jokikinen piirre sitä osottl --
mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt
kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.
Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja,
kuului kolme heleätä kumahdusta -- siinä sitä olikin ilokellojen
soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla
kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja
tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli
vallannut.
Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja
vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi
paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla
heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa
vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä
kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.
-- Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.
-- Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut
vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin
olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin.
Unissani olen mahtanut ne nähdä.
-- Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin
yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä
seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.
-- En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on?
Kerroppas!
-- Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki
kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista
vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat
vaunut milloin --. Mutta kerron pahan toiste -- se on niin ikävä juttu.
Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä
vaunurottelot.
-- En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme
jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun
olemme tehneet rikoksen?
-- Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet
suutelolla.
Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva
Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän
nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville?
Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat
ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten
muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut
neuvonantajaa.
Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa -- viimeisen kerran -- hän
lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta
rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän
miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on
pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian
hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.
-- Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen.
Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun
kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.
<tb>
Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat
päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia
päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä.
Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki
katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa
saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän
vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he
tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi
miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin
liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti
kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.
Tess kuiskasi äkkiä Angelille:
-- Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.
Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan -- muuta se ei
ollutkaan hänelle -- ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista,
sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen
millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei
kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi
hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli
nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon
tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.
Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen
vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken
kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti
kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle
kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.
-- Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!
Kaksi miestä oli porttia avaamassa.
-- Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat
kuulivat hänen sanansa.
Kukko kiekaisi taas, -- ihan Clarea vasten naamaa.
-- No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.
-- Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen
ajaa. Hyvästi, hyvästi!
Taas kiekui kukko.
-- So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin!
kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään
mennessä: -- Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä!
Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!
-- Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä
tarkotat; mahdotonta se olisi.
34.
He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen
kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin
aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä.
Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli
jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä,
nykyään vain talonpoikaistalona.
-- Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä
vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua
ivalta.
Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen
heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo,
jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet
pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt
pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui
kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.
Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä
lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he
menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä.
Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.
-- Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.
-- Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.
Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi
luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä
naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne
näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät,
teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri
konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä
ja vallanhimoa.
-- Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.
-- Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia,
minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi
hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.
Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien
kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista
yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui
viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri
tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli
kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati.
Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan
perästä.
-- Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen
Tessiin. Ota niistä selvä.
-- Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi
kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan,
jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän
alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä
apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.
He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen
aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi
saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut
hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä
ihmetytti.
Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. -- Rakkahin Tess, hän
ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan
kysymykseen. -- Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä
pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko
käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen
mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se
tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla.
Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle,
loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää
huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!
He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli
luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä,
eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä
ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet
rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului
sateen ropinaa.
-- Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt
kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt
sytyttivät.
-- Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään
kuinka kynttiläin liekki lepatti. -- Missä ihmeissähän kapistuksemme
viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.
-- En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.
-- Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin
ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan
harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan
minua?
Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään
tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti
väkistenkin silmään.
-- Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua
tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille
tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa
se tuleekin!
Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta
pieni käärö kädessä.
-- Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.
-- Sepä noloa, vastasi Tess.