määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu
oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin
moneen viikkoon.
Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen
rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin
hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla -- tiesi kaiken, mitä opastajan,
filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin
mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu
ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan
sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi
kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti
hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja
palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata
Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain
kuolematonta olentoa.
Tess karkotti menneisyyden luotaan -- polki sen poroksi, kuten
vaarallisen hehkuvan kekäleen.
Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä,
ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä
hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat
olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä
kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.
Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja,
jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he
lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten
taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron
lirinä olisi heille kuulunut.
Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä
laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja.
Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja
asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän
itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina
vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.
-- Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess
iloisesti.
-- Niin teen.
-- Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun
tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?
-- Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!
-- He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.
-- Rakas tyttöni -- joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren
arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja
kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät
todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin
minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni -- se
ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä
main, kenties koko Englannista -- yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset
meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?
Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli
mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään,
hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin
aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän
pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon
heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli
sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi
kohota -- varhain se nousikin tähän aikaan vuotta -- asetellen pikku
kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.
Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi
ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset
surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä
vaivaamaan -- epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän
tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien
tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat
pakottaisi ne pysymään loitolla.
Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja.
Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se
saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.
<tb>
Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa
kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi
miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen
silmistään loisti.
-- Olen sinulle liian halpa -- niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös,
aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.
Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:
-- Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että
halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että
kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä,
kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia -- kuten sinäkin, oma Tessini.
Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien
ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta
sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel
toisteli niitä tällä hetkellä.
-- Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin
vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa
-- silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti,
puristaen kiihkeästi käsiään.
Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään,
että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun
hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.
-- Niin -- miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa
vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä
ajattelet?
Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:
-- Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi
kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt -- onneni olisi kestänyt
kauemmin.
Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi
tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta
kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin
kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku
jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin
helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.
-- Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare
hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. -- Aijoin juuri
kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.
-- Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea
ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. -- Ei, Angel, en minä oikullinen
ole -- en ainakaan luonnoltani! -- Ja saadakseen hänet yhä enemmän
vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. -- Mitä sinä aijoit
minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.
-- No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin
häät pidetään?
-- Minusta on hyvä näinkin.
-- Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta.
Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada
aviopuolison.
-- Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian
käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista
seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että
sinä menet pois ja jätät minut tänne.
-- Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.
Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?
-- Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä
ennen.
-- Mutta --
Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.
Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta
ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr
Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.
Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat
punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.
-- Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän
huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta
en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee
näyttänyt.
-- Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi
meijerimies lisäten vaimolleen: -- Siitä näet, Kristiina, ettei pidä
turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui,
jollei olisi itse sanonut.
-- Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan
rauhallinen.
-- Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te
senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin
sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle
tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika,
ken hänet saa!
Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin
meijerimiehen häikäilemätön ylistys.
Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä.
Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa
yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.
Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut
vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet
omakseen saavansa.
-- Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään
Tessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.
-- Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.
-- Menen, vastasi Tess.
-- Milloin?
-- Jonain päivänä.
Tytöt arvelivat hänen karttelevan.
-- Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz
Huett, pannen painoa joka sanalle.
Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja
asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen,
ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua
enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.
-- Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.
Marian suuteli Tessiä. -- Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan
huuliansa pois.
-- Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet
ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.
-- En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain
kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei
meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet,
rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään
naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän
vertaisemme.
-- Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess
hiljaa.
Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa
kuvastuvan hänen silmissään.
-- En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata,
vaan en voi.
-- Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä
lieneekin syynä.
-- Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.
-- Miksi?
-- Te olette kaikki minua parempia.
-- Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. -- Ei, ei, Tess
kulta.
-- Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui
irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin,
toistellen herkeämättä: -- Olette te, olette!
Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.
-- Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. -- Minun
pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia
hänelle kuin -- oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!
Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.
-- Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. -- Sinä osaat käyttäytyä
hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten
kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja
kyllä kai sinä oletkin?
-- Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin
tunteeni näin valloilleen.
Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian
kuiskasi:
-- Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran
ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua
vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä,
emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.
Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita
kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta
vuotavin sydämin päätti -- äidin kiellosta huolimatta -- kertoa Angel
Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos
tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla
vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui
vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.
32.
Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun
alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita
kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta
Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.
Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät
suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas
tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa,
pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut
hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua,
tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.
-- Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä
kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja
nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.
Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.
-- Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin
paljoa väkeä?
-- Ei.
-- Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.
-- Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen.
Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin
kovasti -- --
-- Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili
vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että
veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun
kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän
aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni,
että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen -- vaikka tuo lie
syntiäkin ollut.
-- Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi,
vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.
-- Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä
poskelle.
-- Kas!
-- Mitä?
-- Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta
leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä -- elämä on liian vakavaa.
-- Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.
Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen
kanssansa naimisiin -- niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli
viime yönä päättänyt -- ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin
mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä
ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut
Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä
sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.
-- Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun
luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi
mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi
tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa
tämmöistäkään elämää ijankaiken.
-- Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että
sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime
aikoina.
-- Niin minä aina teenkin.
-- Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. -- Angel,
minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.
Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä
meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.
Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen
heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa
salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka
itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi
kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja
Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että
asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä
nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä
parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan
poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs
Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput
oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli
kuullut.
Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa
tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen
pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä
on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä
yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis
sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.
Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen
hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli
sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei
ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta
karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä
toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.
Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi
heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän
jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.
Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin
ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli
ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa,
jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin
ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut
vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin
hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt
hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua
todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.
-- Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi
kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan
teki Claren mieli hankkia talo Englannista).
-- Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi --
kovin turvatonhan olisit.
Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli
ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa,
sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli
se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä
hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti
halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa.
Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella
paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta -- äidin
luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki
tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli
pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen
maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja --
mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille -- oli kutsunut häntä
katsomaan myllyänsä.
Clare kävi siellä eräänä päivänä -- myllylle oli muutaman kilometrin
matka -- ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen
myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän
päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen
kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan
taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä
tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi
määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään
tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella
siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.
-- Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia
maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai
huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.
Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin
vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun
viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. -- Hänen vaimonsa, sanoi Tess
itsekseen. -- Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei
mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?
Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:
-- Sinua ei kuulutettukaan tänään.
-- Mitä sinä sanot?
-- Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi
katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä
naimisiin?
Tess myönnytti kiireisesti.
-- Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.
Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti
kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät
lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi
huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko
puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.
Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta.
Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu,
ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.
-- Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?
-- Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.
Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:
-- Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt
naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä
kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.
-- En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta
tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että
joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi.
Kuinka onni tuntui häntä suosivan!
-- Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu
nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas
useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat
kirkossa kuuluttaneet!
Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko
Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai
oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä
asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä,
jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna
soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he
aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi
aukoa kääröä.
Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja
kyynelsilmin.
-- Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen
olkapäälleen. -- Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä
ja ystävällinen sinä olet!
-- Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen
muutamaan lontoolaiseen kauppaan.