Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli
saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika
huilakkaa meijerin kirnussa.
-- Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten
lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku
pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.
-- Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi
meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja,
mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia
syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti
naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa.
Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat
tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta
leski parka siitä joutui pahoille päiville.
-- Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään
kiusaavan, sanoi mrs Crick.
-- Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon
yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin
puhumaan -- olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut
semmoinen, vai mitä, tytöt? -- Hän katsahti tyttöjen puoleen.
-- Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä -- ei se toki siitä olisi
kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.
-- Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.
-- Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa -- ei olisi huolinut
koko veijarista, arveli Retty.
-- No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.
-- Arvelen että -- lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan --
tai pysyä kokonaan erillään -- en oikein tiedä, vastasi Tess pala
kurkussa.
-- Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan
naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot
luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja
olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan
puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn
-- mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!
Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti
surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin
murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän
nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan
pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.
Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa,
joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain
pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.
-- Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. -- Vaimoni --
niin sinua kohta nimitän.
-- Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne
vastaan kieltävästi!
-- Tess!
Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen
vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän
asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä
sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän
otti kätensä pois.
Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata
tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties
voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä
ja meni tiehensä.
<tb>
He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen,
ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess
saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä
kerran.
Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että
Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen
kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun
tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän
koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä
entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle,
koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä,
milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä,
milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa
mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.
Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa
jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla
avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän
rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin
jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli
hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko
hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli
myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se
oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen
heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen
oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja
niin hän himosi niitä pelätessäänkin.
Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja
suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja
Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi,
vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja
eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.
Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa
huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut.
Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä.
Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui
hänen tielleen.
-- Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas!
Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun
_täytyy_ sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni
oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi
minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko
viimeinkin annat iloisen vastauksen?
-- Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta
tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi
nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen
vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!
Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt,
seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin
lieventääkseen sanojensa vakavuutta.
-- Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.
-- Angel.
-- Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?
-- Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?
-- Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et
voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti
kyllä, sen myöntänyt.
-- No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran _täytyy_,
mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä
jännityksestä huolimatta.
Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut
luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa,
sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina
päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän
rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen
poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta
sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania
lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä
valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.
Kun oli päästy maidon kuorinnasta -- mikä päivä päivältä kävi yhä
helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän -- niin Retty ja hänen
kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.
-- Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä,
vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen
perästä.
-- Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.
-- Kuinka niin?
-- Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi -- värisevä, vastasi
Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi
tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.
-- Mitä sitten?
-- Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi -- kenties tulisi -- minua
parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä --
melkein yhtä paljon.
-- Oi, Tess!
Tuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi
suurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa
itsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia
uuteen itsensäuhraukseen.
Heidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi
puhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess
tiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.
Iltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita
ei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi
suuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:
-- Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on
lähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää
maitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?
Lypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin
kuletusastioihin.
Mr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen
tehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin,
ja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin
ettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen
asemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että
hän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille
Claren viereen.
30.
Illan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin.
Tuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt
mieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta
korkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat
saaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan,
ja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin
Angel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen
kumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja
sadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt
tuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien
hopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta
Tess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko
oli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta.
Hänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta
ja kastuivat ajaessa läpimäriksi.
-- Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.
-- Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että
sinä istut vierelläni.
He olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli
tuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui
kylmähköltä.
-- Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä
vaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin
pahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain
hyvääkin olevan.
Tess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä
suuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin
maitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat
ohjaksissa kiinni.
-- No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi
vielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin
märkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin
et kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys,
johon en ole vielä saanut vastausta?
Vastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden
kopsetta kostealla tiellä.
-- Muistatko, mitä sinä lupasit?
-- Muistan, hän vastasi.
-- Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!
-- Koetanpa muistaa.
Clare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan
herraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne
jäivät heidän taaksensa.
-- Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen
viehättävä vanha paikka -- yksi monista kartanoista, jotka
kuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle,
D'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi
ajattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen
kuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin
edustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.
-- Niin kyllä, vastasi Tess.
He näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman
savuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein
kuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin
joutuin tavaravaunuun.
Tess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän
kuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille
luonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa
huruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän
vastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.
-- Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi.
Tuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.
-- Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki
vähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.
-- Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia
ja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.
-- Niin tosiaan.
-- Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele
kuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa,
jotta se joutuisi heille ajoissa.
-- Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän
itsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas
Tess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle,
tarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?
-- Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!
-- Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi
omakseni?
-- Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.
-- Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?
-- Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle
entisistä vaiheistani...
-- No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan
haltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta
verrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi.
Heitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit
liian halpa minulle.
-- Mutta tarinani -- sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se
kertoa -- sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen
kuullut.
-- No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No,
minä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini...
-- Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä
lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa
koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan
hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa
minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut
sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.
-- Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi
Clare puristaen häntä lähemmä itseään.
-- Ja sitten -- sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.
Tess hengitti kiihkeämmin.
-- No, armaani. Älä hätäile!
-- Minä -- minä -- en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun
jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi
taannoin kulimme. Ja -- olemme joutuneet rappiolle.
-- D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess
kulta?
-- Siinä, hän vastasi hiljaa.
-- No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?
-- Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.
-- Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista
katsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä,
että meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja
luonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä
uutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö
sinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?
-- Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun
tulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen
kuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain
hallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä
juuri millänikään.
-- Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen
maata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua
ihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta
kenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole
hoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä
tiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea
salaisuutesi?
Tess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa
pettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut
ennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin
hänen vilpittömyytensä.
-- Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen
kuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä,
äänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka
ovat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen
rakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen,
sinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet
viehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on
omansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt
sinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua
suopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi,
D'Urberville, tästä päivästä alkaen.
-- Entinen on minusta parempi.
-- Mutta sinun _täytyy_, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät
ilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma
ottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin,
sama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa -- kerroinhan
siitä? Soma sattuma.
-- Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.
Hänen mielensä kuohahteli.
-- Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa
D'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt
tunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.
-- Jos sinä _varmasti_ tulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi
ja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin...
-- Tietysti, armaani, tietysti!
-- Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi
tahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää,
millainen sitten lienenkin -- ainoastaan se seikka saattaa minut
taipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.
-- Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! -- Clare sulki
hänet syliinsä ja suuteli häntä.
-- Niin.
Samassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti
itkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan
heikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.
-- Mitä sinä itket, armaani?
-- En tiedä ... olen niin iloinen ajatellessani -- että olen omasi ...
ja että teen sinut onnelliseksi...
-- Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!
-- Tarkotan ... itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.
-- Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?
-- Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!
-- Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa
mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin
kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität?
Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin
tavalla.
-- Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess
huudahti. Todistaako tämä paremmin?
Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää,
mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa
koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.
-- Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.
-- Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.
Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla.
Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli
myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun
nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää
voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi
avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten
kysymysten pohdinnalla.
-- Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään
sitä vastaan?
-- Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt,
saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan
sitä vastaan! Missä hän asuu?
-- Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.
-- Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!
-- Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et
tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!
31.
Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana
päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan
Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.
Rakas Tess. -- Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että
ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen
tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että
sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän
kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä
puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään
kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin
kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella -- hyvin
ylhäisilläkin -- on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä
kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään
tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika,
eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka
viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa,
että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan
kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet
tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi
on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi.
En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi
mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.
Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin
omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin
ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin
paljo terveisiä Sulhasellesi.
Rakas äitisi
J. Durbeyfield.
-- Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.
Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä
surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä
tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain
satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan,
miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli
olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.