alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen
kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli
sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia.
Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä,
oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua
hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan
pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja
oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä
sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta
pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut
epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen
harmaita hapsiaan.
Angel punastui harmista.
-- Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi
itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.
-- Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat
kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon
mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien
sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se
olisi tehnyt mitään.
-- Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?
-- Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset
minua lyöneetkin.
-- Ei suinkaan?
-- Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät
murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen
minua ja ylistäen Jumalaa.
-- Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta
tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.
-- Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen
hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme
haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä
sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.
Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei
nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän
kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla.
Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei
isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri
tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut
Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se
varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta
sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista
mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin
kumpikaan hänen veljistänsä.
27.
Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes
iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä
jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua
kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien,
nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä
mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin
perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin
laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt
katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli
hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän
rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta,
että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista
vapautuneensa.
Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli
välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain
aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut
riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen
oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli
valmiina iltalypsyyn.
Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin,
missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan
ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja
kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut
sateenvarjot.
Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli
sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja
juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian
narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli
Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.
Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi
siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että
Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui;
hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet
riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa.
Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi
ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.
Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui
iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:
-- Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!
Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken
tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä
katse palautti sen hänelle mieleen.
-- Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen
vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden,
herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun
tähtesi.
Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat
tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä
rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin
suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan
tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu.
Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti
katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin
silmäteriinsä.
-- Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei
ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa
markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä
tule ennenkuin lypsylle.
Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli
portaissa vastaan.
-- Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan
Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän
tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.
Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi.
Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä.
Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen
jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän
tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.
Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa,
jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen
huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat
tavat olivat nyt paikallaan.
-- Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän
sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä
asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella
tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies,
niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa.
Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?
Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa
olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.
Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli
välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään:
rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä
tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin
oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi
vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:
-- Mr Clare ... en voi tulla vaimoksenne. En voi!
Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin
sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.
-- Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen
häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi?
Rakastathan sinä minua?
-- Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin
kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja
vilpitön ääni. Mutta _en voi_ mennä kanssanne naimisiin!
-- Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä
olet sidottu toiseen?
-- En, en.
-- Miksi vastaat siis kieltävästi?
-- En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan
vain teitä.
-- Mutta miksi?
Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:
-- Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan
vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun
naisen.
-- Mitä joutavia -- olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä
kävinkin kotona.
-- Tunnen, etten voi -- en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.
-- Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?
-- En sitä odottanut...
-- Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi.
Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä
kotvilleen mitään.
Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen:
milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa.
Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota
hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.
-- Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.
Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja
ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:
-- Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä
yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat
evankelista suuntaa -- harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko
sinä niihin?
-- En tiedä.
-- Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu
olevan kovin korkeakirkollinen.
Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli
kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei
ollut kuullut häntä koskaan.
-- Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi
Tess. Olen siitä usein pahoillani.
Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi
siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista
katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan
kannattajiin hän kuului.
Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess
tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi,
oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.
-- Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess
huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.
-- Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan,
ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin
pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja
toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä
nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin
menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin
ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli
osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja
läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi
-- mikä lienee tilanomistajan poika ollut -- äitinsä kuuluu olevan
sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi.
Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta,
kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää
velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja
luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä.
Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä
aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon
rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin
hoteihinsa.
Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille
synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei
kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat
isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat
raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten.
Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:
-- Entä se asia, Tess?
-- Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander
D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!
Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin
antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt
menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin
metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel
taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen
oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden
parista.
28.
Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin
odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän
vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta
siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti
keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli
sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että
maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta,
mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren
tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä
rakkaudesta.
-- Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi
Angel muutamien päivien perästä.
Tess hätkähti.
-- Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi
hyvä, en tarpeeksi sovelias.
-- Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?
-- Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.
-- Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en
välitä.
Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä
pääsemästä pakoon.
-- Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä
sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten
voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä
ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä
huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun -- milloin, sen saat
itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.
Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.
Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan
kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.
-- Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään
oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi.
Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?
-- Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä
itseään.
-- Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä
sitten työnnät minut takaisin?
-- En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte
sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.
-- Mutta sinä et ota minua mieheksesi?
-- Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi,
uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni
olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni
antaa, sillä _tiedän_ olevan parasta jättää se tekemättä.
-- Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!
-- Niin te luulette, mutta ette tiedä.
Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon
olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan
ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi -- mikä olikin
totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli
saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen
sanojansa ja tietojansa.
Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut,
hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni
huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki
äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin
tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.
Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin
puolella -- kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan -- että
hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut
Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi
millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen
miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto
oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt
luopua.
-- Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen.
Viiden peninkulman päässähän se tapahtui -- miksei sitä täällä
tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.
Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.
Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi
huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei
ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta
nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa
tavottelemaan.
Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken.
Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät
viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain
keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia,
ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies
jätti heidät kahdenkesken.
Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen
juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä
hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja
Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa
sisäpuolella kuumottavaa suonta.
Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja
kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän
tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja
käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän
ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen
välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi
sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.
-- Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.
-- Koska te minua suuresti rakastatte.
-- Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.
-- Älkää siitä enää puhuko.
Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi
viimeisen vastustuksen.
-- Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla
toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei
keimailijalta -- totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta!
Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein
vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä
Talbothaysissa... Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään
sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän,
puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua
keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni,
mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin
nähtävästi teetkin?
-- Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en
voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.
Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen
täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että
juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.
-- Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen,
ajattelematta että kätensä olivat märät. -- Sano, ettet koskaan kuulu
kenellekään muulle kuin minulle!
-- Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun
vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset -- kaikki
vaiheeni!
-- Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! -- Hän puhui
hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. -- Tessilläni on
varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna
avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä
käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.
-- Koetan olla sanomatta. Ja huomenna -- ensi viikolla saatte kuulla
mikä on syynä.
-- Siis sunnuntaina?
-- Sunnuntaina.
Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona
kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä
Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon
kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian
päättymisestä voinut kokonaan himmentää.
Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys,
jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys
oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan
omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä
hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen
mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt
rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti,
että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista,
huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli
kuitenkin pääsevä voitolle.
Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon
peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta
ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät
hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä
hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen
syynä -- sitä ei hän voisi kestää.
Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja
oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei
huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski
taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi
vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat
ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä
huoneeseensa.
Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen,
mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja
toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa,
sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin
lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.
-- Minä annan perään -- taivun hänen tuumaansa -- menen naimisiin hänen
kanssaan -- muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona
yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun
tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. -- Hän ei saa joutua
kenenkään muun omaksi kuin minun -- en siedä sitä! Ja kuitenkin se on
väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää
totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!
29.
-- Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick
istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen
katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. -- Koettakaapas
arvata?
Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo
asian.
-- Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies.
Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.