kirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen
jäähtyväni vasta sitten, kun tullaan "tapahtukoon sinun tahtoosi"
Isämeidässä.
Äkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien
käänteessä, astuen suoraan heitä kohti.
Neljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.
Hän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä
työvaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta
pää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.
-- Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.
-- Ei -- kunpa olisi, mutisi Tess.
Angelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän
kuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä.
Tänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran
tulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän
matkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet.
Hän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä
yli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi
heitä auttaa -- varsinkin yhtä.
Nuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin
kyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin
viehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin
tuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun
tämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen
katseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.
Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä
saappaisiin.
-- Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi
etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa,
mutta ei Tessiä.
-- Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin
punaiseksi...
-- Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.
He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi
tykyttänyt heidän rinnassaan.
-- Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.
-- Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne!
Mitä joutavia -- ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa
teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni --
kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!
Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi
kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka
vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta -- Marian muistutti
suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan
veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he
kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz
Huett oli lähinnä.
-- Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat
mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella
hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.
-- Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.
-- Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa
syleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.
-- Hyi, Izz -- sehän on Raamatusta!
-- Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit
värssyt.
Angel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää
kohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui
hänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen
kanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti
niin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja
nostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät
olisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: -- Kohta joutuu
meidän vuoromme. -- Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen
kasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.
Poloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita
keveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino,
jonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni
Retty oli kimppu hermoja.
Onnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi
lähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen
seisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät
laskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus,
jota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan
herättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin.
Ja aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime
hetkellä tehdä verukkeita.
-- Kenties minä pääsen yli omin neuvoin -- olen ketterämpi kapuamaan
kuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!
-- Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään
tämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.
-- Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.
-- He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten
päätöstään.
-- Eivät minusta, sanoi Angel.
Hän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan.
Muutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.
-- Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.
-- Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette
kuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat
vaahtoa.
-- Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.
-- Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä
vain viimeisen osan takia?
-- En.
-- Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.
-- En minäkään ... vesi kohosi niin äkkiä.
Tytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren
tarkottaneen veden kohoamista.
-- Oi, Tess! huudahti Angel.
Tytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin
mielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman
petollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt
pitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet
sanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui
kuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman
pitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten
nähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.
Tessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi,
että he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja
kaalasi tiehensä.
Tytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon
sanoen:
-- Ei, totta tosiaan -- ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan.
-- Hän katsoi Tessiin surullisena.
-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.
-- Sinusta hän enimmän pitää -- kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun
hän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin
rohkaissut häntä.
-- Ei, ei, sanoi Tess.
Heidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet
kaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja;
syrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää
voimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista
kilpailijaansa.
Tessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän
rakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin
sydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin
naisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä
ystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut
tunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli
nyt edessä.
-- En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi
nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa,
ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta
vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi,
samoin kuin tekisin kenelle tahansa.
-- Voi, niinkö vastaisit? Miksi?
-- Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin
itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä
ikiomakseen ottavan.
-- En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi
Retty. Oi, jospa olisin kuollut!
Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi
molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.
-- Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä
hänen omakseen sen enempää kuin mekään.
Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.
-- Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana.
Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa,
joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin
kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?
-- Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän
suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin
hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt.
En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.
Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin
värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma
luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt -- tunne, jota he
eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli
puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat
olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä
yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta
elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät
he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä
tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai
kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He
käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta
kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä
puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen
silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja
vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua,
synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen"
voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.
Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan -- ja alakerrasta kuului
yksitoikkoinen heran tippuminen.
-- Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.
Kuiskaaja oli Izz Huett.
Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät
peitteet syrjään ja huokaisivat:
-- Valvomme mekin.
-- Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat
hänelle valinneen!
-- Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.
-- Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En
ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.
-- Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan
kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen
isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän
menee hänen kanssaan naimisiin.
Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi
aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He
kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr
Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset,
morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa
_hänen_ kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli
unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni
viimein vaimensi heidän surunsa.
Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista
mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili
jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta
pintapuoliselta kesärakkaudelta -- siinä koko juttu. Ja tämän
surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare
tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia
lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän
_hänen_ arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista _hän_ ei
välittänyt.
24.
Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin
melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi
haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä
oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja
muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa
kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina.
Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista
lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana,
jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja
ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin.
Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin
säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.
Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin
päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan
eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat
lakkaamatta.
Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää
seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden
joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin
lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi,
niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen
lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja
rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon
ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta
jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin
meijerinhoitaja itse.
Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa
lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat,
istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin,
katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin
hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja
valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven
tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.
Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä
häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan;
silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään
liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia
käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.
Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään
yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja
suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä
syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä
sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta
semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka
suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä
ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja
hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen
vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin
(1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän
olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei -- eivät ne olleet
täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin
lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se
juuri teki ne inhimillisiksi.
Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla
ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään
elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti
omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena,
kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että
hän -- aivasti.
Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan,
mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka
unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä
olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja
sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.
Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren
vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat
mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti
raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi
kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet
syliinsä.
Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen
syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä
kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä
hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.
Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta
malttoi mielensä.
-- Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt
kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla
omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua
vilpittömästi!
Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään
vierellään kaksi henkilöä -- yksihän siinä ijankaiken oli ollut --
potkaista riuskautti toisella takajalallaan.
-- Se on vihoissaan -- ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä -- kunhan
ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen
silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli
Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.
Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen
vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.
-- Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.
-- Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.
Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi
levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.
-- Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare
omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt
järjestä voiton. -- Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua
lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää -- se koskee
sinuun -- olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun
käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian
hätäisenä ja ajattelemattomana?
-- En, en osaa sanoa.
Clare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat
molemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja
kun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei
ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan
toinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä,
kun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän
elämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi
pitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli
vankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli
työnnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä -- lyhyeksi
aikaa tai pitkäksikin.
NELJÄS VAIHE.
SEURAUKSET.
25.
Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen
sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.
Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet,
puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja
keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui
portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet
olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.
Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä
olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta
tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel
tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli
luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata
suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin
heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.
Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen
käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli
saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta
tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää,
miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus
olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut
ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä
kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin
jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään
muualla kokenut.
Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan
toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata
pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton
meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena
olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana
osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat
hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen,
köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka
vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko
taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava
olento? Muuan maitotyttö.
Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä
oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin
tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin
kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna
elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille
herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää
kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä
näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla
tahansa.
Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli
perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota
saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään,
vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä -- elämää, joka oli hänelle
sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä
hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko
maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä
olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä
juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.
Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon
tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi -- oli hänen kaikkensa.
Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään,
vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä.
Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi
herättäneensä hänessä -- sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen
ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi
hänet.