meijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi
tuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei
Tess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti
kartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä
vallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden
tunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä
huomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein
valtaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli
tähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin
veroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat
tavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan
lähellä, toisia ei näkynyt missään.
Omituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen,
saattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä
hän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko
maisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen
katseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti
aavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan
koillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat
samannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.
Juuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän
enää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli -- koko
naissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja
nimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta
niistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.
-- Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.
Päivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat
onnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka
vaativat onnea.
Tuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan
lähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan
lehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia
ja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne
jäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat
heitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan
kuin koneen liikuttamat nuket.
He voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja
harsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina
siekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien
yönvietosta -- niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia
kuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta
lähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt
syömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi
sieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa,
joka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin
karjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin
sopi.
Toisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta
mereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi
lintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä
kylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville
kosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin
Tessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti
vesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne
kuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen
ihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon
valossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis
maitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.
Jo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti
Myöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi
vanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.
-- Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset
vain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään
vähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät -- se ei ole pikkunen asia!
Niin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin,
kuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä
keskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian
lähestymistä -- mrs Crick oli silloin touhussa -- ja sama kauhea jyrinä
kuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.
21.
Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri
kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä
tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski
kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.
Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle,
Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja
seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään
ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä
synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen
epätoivoisena ikkunasta sisään.
-- Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien
pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään
isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta
kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä
elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa
pitämään.
Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.
-- Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan,
Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.
Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.
-- Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava
se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän
niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?
Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.
-- Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän
arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin
syynä olevan. Kuulehan, Crick -- etkö muista tuota tyttöä, joka meillä
oli muutamia vuosia sitten -- eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut
voiksi tulemaan.
-- Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan
koko jutun -- ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.
Hän kääntyi Claren puoleen.
-- Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea
miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa
ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa
hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön
äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin
nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään
kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän
maahan nutistanut. -- Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi.
Tahtoisin nähdä häntä -- antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin
perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. -- Voi
korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. -- Nyt
se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen... Älkää
vain sanoko, missä minä olen, -- ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun,
samassa kun äiti oven aukasi. -- Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä
pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. -- Sillä välin
kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa
miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En
koskaan sitä unohda -- en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut
sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.
Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa
ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen
kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen
päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.
Niin hän jatkoi:
-- Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en
tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti.
Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin -- kirnua kierrettiin siihen
aikaan käsivoimalla -- ja alkoi pyörittää kirnua, -- ja nytkös se
Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! -- Voi hyvänen aika, seisata kirnu,
jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. --
Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! -- Hätähousu oli mies poloinen,
niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. -- En, ennenkuin olet
rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. --
Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. -- Sanotko sinä
minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt
nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. -- Ja taas rupesi
kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat
mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi
Jaakko pitää huolta tytöstä. -- Sanasta miestä, sarvesta härkää,
vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.
Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä,
ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.
-- Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.
Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan
meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen
ystävällisen leikillisesti:
-- No impiseni -- tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä
tällä nimellä -- kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää
pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat
vai mitä herra Clare?
-- E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi
Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.
Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.
-- Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio
kääntyi pois Tessistä.
Kaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin
alakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten
seurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti
ajatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta
vain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka
surullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut
arkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen,
suurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi
hänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä
muistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.
Näinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan
auringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain
aamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana
hän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi
nukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan
auringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän
haasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.
Kaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan
ääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten
säteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki
kurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat
pulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli
valkoverinen ja palmikot punertavat.
-- Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty,
punatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.
-- Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty,
sanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi
välitä.
Retty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.
-- Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö,
jolla oli teräväpiirteiset huulet.
-- Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä
suutelit hänen varjoaan.
-- _Mitä_ sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.
-- Kuulehan nyt -- _hän_ seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa
sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz
pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen
minä, vaikkei _hän_ sitä huomannut.
-- Izz Huett! sanoi Marian.
Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.
-- Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen
välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on
Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!
Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin
ne yleensä olivat.
-- Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi,
hänen silmiään, hänen kasvojaan -- mr Clare kulta!
-- Siinä se oli -- itsekin tunnusti.
-- Oletpa sinäkin tunnustanut -- kaikki olemme tunnustaneet, vastasi
Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.
-- Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.
Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.
-- Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.
-- Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.
Tessin pää alkoi tuntua kuumalta.
-- Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.
-- Ei yksikään -- mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla
hän on taas.
Kaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.
-- Miksei? kysyi Retty hätäisesti.
-- Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian
hiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut
sen selville.
Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.
-- Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.
-- Niin minäkin toisin ajoin luulen.
-- Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän
tietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään -- herrasmiehen poika, josta
tulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja
sillä palkalla!
Huokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen
Marian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti
Retty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli
Paridellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.
He odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan
kiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän
tuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä
nähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät
vuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan
tikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz
virui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.
Syvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä
keskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut
tyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille,
hän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman
kasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta,
olihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä
vallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.
Mutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän
heillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut
tilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen
huomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat
johtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli
eräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän
menisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa
hoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle
vain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun
kerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään
miehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen
itse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi
Talbothaysissa?
22.
He tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon
kuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat
keittiöön aamiaiselle.
Meijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen,
jossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.
-- Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään
puulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.
Joukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi,
Tess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs
Crick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin
siinä outo maku.
Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:
-- Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää
lainkaan nurmillamme.
Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi
ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella.
Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin
olevan noiduttua.
-- Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.
Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä
oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli
tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät
kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli
meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten
Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan
ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta
tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella
saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.
Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja
kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli
läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli
tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin
niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi
pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.
Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja
mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat
kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti,
äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä
tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä
"maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän
varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus,
tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä
paahtoikin puolipäivän aurinko.
Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin
tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.
-- No kuinka jaksatte? hän mutisi.
-- Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.
Tämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta
puolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään
koskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää.
Verkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren
säärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen
alkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.
-- Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen
jäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa
pari päivää sitten, -- tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos
väsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.
Meijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin
erkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess
huomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä
eilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.
-- Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.
-- Kutka?
-- Izz Huett ja Retty.
Tessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän
oli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean
kauneutensa.
-- Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä -- varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen
usein ajatellut.
-- Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.
-- Ei, valitettavasti.
-- He ovat mainioita meijerityttöjä.
-- Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.
-- Kuorivat paremmin.
-- Jokohan?
Clare katseli heihin päin -- mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.
-- Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.
-- Kuka?
-- Retty Priddle.
-- Oh! Miksi?
-- Siksi että te häntä katselette.
Tess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä
kauemmaksi ja sanoa: -- Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette
tahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.
Hän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren
jäävän niitylle.
Tästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei
antautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he
olivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet
toisille tytöille.
Tyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli
heidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä
vältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen
osottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää
kunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa
sukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi
kenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän
polkuja kyynelsilmin.
23.
Heinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma
ilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden
yli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti
heinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.
Oli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki
oli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat
kiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne
oli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa
kaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.
Koko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja,
huuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti
täydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.
Kotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien
kohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa
ollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta
tämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset
menevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun
ylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin
kenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin,
joissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan
pystyyn.
Kuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.
-- Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan,
sanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet,
toivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.
-- Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä
kivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme
kirkosta, sanoi Retty toivottomana.