eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi
olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa
sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen
kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea
mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen
tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin
hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa.
Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia
elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin,
joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva -- vuodenaikoihin
ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin,
veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien
kappalten ääniin.
<tb>
Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa
tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä
Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli
laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta
leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta
liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi
siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli
ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi
ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria,
reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison
kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana
laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.
Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien
jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen
kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin
paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä
paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään
oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä
yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta
uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui
ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen,
missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli
viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen
sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita
riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä
pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui
sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi
ajatus:
-- Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se
uusi.
Ja hän katsoi häneen -- Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut
Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän
äänetönnä istunut.
-- Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme
voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.
Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri
veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun
pylväitä.
-- Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.
-- Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain
nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin
kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen
peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.
Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.
-- Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa
minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena,
milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä
minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni
kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.
Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin
hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin
mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.
Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja
kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään
etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi
kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.
-- Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.
Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet
takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään
painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä,
sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta
jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää
miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten
kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään
olevia naisia.
19.
Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat,
valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti
johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen
alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan
kiulun muitta mutkitta kumoon.
Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään
lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut
pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen
lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.
Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen
lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein
yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin
aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa.
Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin
kahdeksan lehmää -- Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki,
Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena -- joista maito herui niin helposti,
että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne
olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta
meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää
järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei
vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.
Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui
lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä
ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina
mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai
kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten
ja sanoi veitikkamaisesti:
-- Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! -- Mutta
samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli
kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.
-- Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä
lypsämään.
-- Niinkö luulette? _Toivoisin_ tulevani, vaan eihän sitä _tiedä_.
Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare
kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt,
miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin
lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen
toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä
lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut
huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.
Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että
elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties
viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja
kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan
juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta
kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun
helinä.
Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta.
Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä
eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan
tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä
soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on
suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta
liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa,
pysytellen pensasaidan takana piilossa.
Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu
muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi
joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat
rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti -- rikkaruohot, joiden punaiset,
keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin
viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen
hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle,
tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen
pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä,
vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi
varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.
Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut
voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen
tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen
soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja
nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui
näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus
tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta
tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi
sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.
Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta;
näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn
jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti
yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän
alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan
toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan
tiehensä kasvot palaen.
Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli
joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.
-- Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?
-- Eikä mitä, herra Clare ... ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun
omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.
-- Pelottaako teitä sisällä sitten?
-- Pe-lottaa, herra Clare.
-- Mikä teitä pelottaa?
-- Enpä osaa oikein sanoa.
-- Että maito myrtyy?
-- Ei toki.
-- Elämä ylipäänsä.
-- Niin.
-- Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai
mitä?
-- Ei ole, jos katselemme elämää oikein.
-- Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin
ajattelevan. Mistä se johtuu?
Tess viivytti vastaustaan.
-- Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.
Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista
maailmaa, ja vastasi arasti:
-- Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki
sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi
näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja
kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta
kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat:
"Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta _te_ voitte herättää
soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat
mielikuvat.
Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen -- jonka
olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista
viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi -- kuvaili elämää
niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi
kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa
kuvaaviksi ajallemme -- nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä
väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi
aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin
määritellä -- _logia_ ja -- _ismi_ päätteisillä sanoilla tunteita,
joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.
Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka
oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää
ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi,
että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä.
Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen
sieluaan.
Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän
kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä
mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään
väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava
ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli
syynä, että hän -- samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta
takaperin -- saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee
kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."
Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi
hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari
suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia
hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli
pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi
tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi,
tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku
ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin
hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä
tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja
ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua
maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.
Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat
ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta
oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä
ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.
Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin
luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti
elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa
elinvoimaansa.
Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä.
Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi
välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen
korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan
ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.
Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän
sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess
poimi kukkia hänen puhuessaan.
-- Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.
-- Oh, minä vain -- ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti
naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin
olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin
mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette
lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen.
Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää
henkeä.
-- Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi.
Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan
historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia... Etteköhän rupeaisi
historiaa lukemaan?
-- Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei
enemmästä ole apua.
-- Miksi niin?
-- Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi
tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan
minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen
osaansa, -- se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla
muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan
samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset
ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.
-- Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?
-- Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin
vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin.
Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.
-- Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. -- Mutta Clare puhui ainoastaan
jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset
eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun
hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli
sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.
Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä
ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään
ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi
unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään
"tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.
Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare
ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä,
pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli
koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua -- että
hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin
vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut
monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja
tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että
nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät
Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla
luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa
verta.
Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti
tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti
vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja
aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.
Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:
-- Mr Clare on tavattoman omituinen mies -- aivan toista maata kuin muu
perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo
niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan
kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta
eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin
meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä -- suvun, jonka
hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin
kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän
puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon
meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa
vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne
pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja
sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei
hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi
vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista
poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä
pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle
suuret juomarahat. -- Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!
Kuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli
hyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle
salaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se
olisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä
paitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa.
Tess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan
ritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen
hänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä
maalaistyttönä.
20.
Kesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän
maanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot
rakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset
olivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet
loivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan,
terälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä
suihkauksissa.
Meijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät
rauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli
kenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se
oli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä,
missä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja
muodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon
riittämättömäksi.
Näin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen
juhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan,
tuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin
matkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta,
yhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.
Tess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin
nyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että
sielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka
juuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu
uudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä
keskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät
vielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet:
"Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan
tämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?"
Tess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä
ilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare
antoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen
harrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä
kohtaan.
He tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He
kohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun
koittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta
hyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle
lähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden
herättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen
tiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi
taloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä
nukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen
useimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän
läksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten
hän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä
kuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli
Clare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja
meijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt
liikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.
Päivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita
puolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on
toimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja
kasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.