aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.
Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin
että hänen hipiänsä näytti kalpealta.
-- Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä;
mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.
Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja
halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.
-- Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin
tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen
matkan perästä, olisin totta tosiaan.
-- Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.
Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika
lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi
juominen.
-- Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi,
pitäen raintaa, josta Tess joi. -- Minä en ole moneen vuoteen pannut
maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa
koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti.
Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja
jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.
Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän
viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin
hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle.
Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella
ympärilleen.
Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet
lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri
meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta
lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta,
milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua
väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he
viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä
eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä -- mistä olisi ollut
seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.
Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta
kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä
toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan
tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin
kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin
työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä
rajotti vaarojen harjanteet.
-- Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä,
jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja
rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo --
minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos
Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan
juhannuksen aikaan.
-- Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän,
sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.
-- Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.
-- Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa,
huomautti joku tytöistä.
-- Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen,
ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla
mahdollisuuksilla -- en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun
mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota
sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä,
Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?
-- En osaa. Sanokaapas te.
-- Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät
nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä
-- se se auttaa, jos mikään.
Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein
herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun;
virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät
uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-,
viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin
murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki
rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:
-- Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi,
jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.
Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän
erehtyi. Sillä vastaus: -- Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään
mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan
mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.
-- Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja.
Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet
vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui
Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen
perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai,
Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No
niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina.
Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi
erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi
Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka
William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin
juovuksissakaan -- olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle
päätteeksi -- niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle
puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa,
kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui,
seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti
herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain
hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti
pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin
myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu
auttoi kuin anna viulun soida.
Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main
liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt
mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että
hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: -- Nyt tämä on
viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon,
muuten minut hukka perii!
Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten
laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän
päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta
tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin
oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä
oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä
päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt
jaloilleen.
Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan
nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi
hurskautensa takia... Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä
voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on
Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen
sivukäytävän välissä.
-- Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan,
jolloin usko oli elävä kappale.
Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä,
oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan
ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan
kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen
tarinansa todenperäisyydestä.
-- Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin
hyvin.
-- Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.
Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta
hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti
päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin
nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies
pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt
jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain
itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.
-- Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.
Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.
-- Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen
käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia
pakottamaan.
Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä
tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat
ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain
sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.
Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess
huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon
vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt.
Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka
oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras,
mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä,
oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.
Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi
hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen
salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä
tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat
kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä
käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset
ja täysiparta -- viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta
alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva
samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen
tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi
arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla
haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika.
Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun
lypsi niin kauan yhtä lehmää.
Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen
tulokkaasta: -- Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen
todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että
toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin,
sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.
Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick,
meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja
käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli
pumpulipukineet, hoiti taloutta.
Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä
lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan.
Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä,
joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän
häntä kysellytkään.
Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se
oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja
nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia
nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle
menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.
Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli
virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida
Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi
horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.
-- Mr Angel Clare -- hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa
harppua -- ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia
asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas --
opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut
lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön... Hän on syntyään
herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä -- kaukana täältä.
-- Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli
aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?
-- On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen
kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii
m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.],
sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan.
Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.
Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut
pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan
sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta
tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa
olevista pusertimista.
18.
Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä
henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä
ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen
suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen
ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen
ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä,
mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää
tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän
kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.
Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli
tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi,
oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua
käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten
siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.
Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi -- se oli yllätys yhtä paljon
hänelle itselleen kuin muillekin.
Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden
tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli
hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin,
nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen
sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään
yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle
parhaimmat edellytykset.
Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä,
samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan
kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö,
joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi
sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi
tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.
-- Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa
koholla.
-- Se oli tilattu, herra pastori.
-- En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin
taata.
Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.
-- Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on
tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.
Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin
kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.
-- Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään
tietoa?
-- Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.
-- Mitä varten?
-- Lukeakseni.
-- Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?
-- Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää,
jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.
-- Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen --!
_Sinä_, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit
tuommoista!
-- Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman
näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua
ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta
siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina
tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen
historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena
miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin
se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.
Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille
juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia
mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja
jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä
silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin
mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä
rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan.
Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty,
lujauskoinen mies -- ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset
silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät,
vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.
Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää
häntä.
-- Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin
valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30
artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] -- jättääksemme nyt muut
sikseen -- 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten
sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi
asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa
kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan
Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja,
jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät
jälelle.
Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi
sitä nähdessään.
-- Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja
kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen,
jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?
-- Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.
Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi
pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä
korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein
perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin
tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi
näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi
heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen
antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.
-- Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen
ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.
Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel
kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä
ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia
muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan
aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän
välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei
näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin
Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia.
Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen
pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi
aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.
Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin
uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein
ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen,
jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut
hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli
ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin
maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi
oikea paikka hänellekin. Maanviljelys -- joko siirtomaissa, Ameriikassa
tai kotona -- maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen
olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka
arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä,
mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin
henkistä vapauttaan.
Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana,
meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa
asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.
Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko
meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita
myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja
valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein
hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla.
Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja
muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.
Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti
vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella
ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla
ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä
vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden
meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä
muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain
muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta
kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä
ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin
työkumppaninsa.
Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin -- se häntä
itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta
mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun
Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa,
tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin
arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen
perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen
vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän
alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta
oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja
isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin
kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle
muistui mieleen Pascalin sanat:
"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.
Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."
Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli
muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä -- eriluontoisia olentoja:
toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva
nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria,
jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä
oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he
saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa
toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui
omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.