sairaudesta ja hätäkasteesta.
-- Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se
lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?
Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka
huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin
keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta
tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti
hänen parempiin tunteihinsa -- tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli
jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään
epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen
pääsi voitolle.
-- Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.
-- Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän
nopeasti.
Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan
lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä
kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta
Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin
välttämättä piti toimittaa kaste itse.
-- Se on toinen asia, hän sanoi.
-- Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.
-- Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä
kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä -- erinäisistä syistä.
-- Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!
-- En tosiaan voi.
-- Voi, pastori kulta! -- Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.
Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.
-- Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää
kirkkoonne!
-- Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.
-- Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai
olette tekemättä... Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko
kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte
minulle, minulle poloiselle!
Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden
kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei
maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan
yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:
-- Se on aivan samantekevää.
Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla
peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka
kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi
haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän
antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat
lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan
kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi
kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja
pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden
näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon
vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku
välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat:
"Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut
korkeampiin asioihin kiihtyneenä.
15.
"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme
kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät
kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin
kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä
laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta
kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?
Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti
määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma
yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess --
yhtä vähän kuin kukaan muukaan -- ei kyennyt tajuamaan kultaisten
mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä.
Hän -- ja niin moni muu -- olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera
lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä
olet sallinut meidän valita".
Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita
ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen
hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen
puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä
niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan
kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli
kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen
ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän,
myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain
merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä
kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan
päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen
kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna
vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä
vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.
Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän
tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä
päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä
ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä
päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla,
missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.
Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta
tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen
kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja
saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja
kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan
vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin
olleet hänelle vain hyvä koulu.
Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa,
joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui
Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää
voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti
hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen
kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa.
Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot
mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi
kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties
hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei
liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa
kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen
rientää muualle.
Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi
menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen
käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet
tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa,
ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.
Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät,
saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan.
Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi
polttavaa halua lähteä matkaan.
Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta
äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen
aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta
meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän
ajaksi.
Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin
tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille,
jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä
asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.
Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva
d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään
muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa,
vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut
mitään ritarillisista esi-isistä.
Ja kuitenkin -- niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto -- uusi paikka
veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä
hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin
Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin
meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein
entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa
hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut
mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän
vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.
Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa
asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen
povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen
vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja
sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.
KOLMAS VAIHE.
ELINVOIMA PALAA.
16.
Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna
Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä,
kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.
Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja
alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie
meni -- miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien
polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan,
vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.
Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin;
eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana
eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset
leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan
hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku
sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa
luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä
olisi heitä vahingoittanut.
Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen,
missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä
rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan
tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen
matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen
kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei
aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen
kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin
mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.
Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään
syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän
lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti
kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi
hänen toivioretkensä määrä, meijeri.
Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän
ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman
paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli
otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen
esi-isäinsä -- hyödyttömien esi-isäinsä -- luut lepäsivät.
Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että
olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli
hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. -- Hyh, yhtä paljon minulla on
äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen
antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.
Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon
työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää
kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän
saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso,
suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin
ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin
hänen kotonaan -- sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä
alanko.
Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta,
joka -- ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa -- oli
ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti
laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen
asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä
taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen
katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät
lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli
yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä
kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja
ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon,
mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina
säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.
Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis
kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä
kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua,
mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa
virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain
meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat.
Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi
helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi.
Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka
evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli
paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen
rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja,
siellä leinikköjä.
Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa
ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi
Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan
auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli
eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle
ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.
Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen
mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen
siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli
kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen.
Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen
täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän
mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen
kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt
paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.
Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee
vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista
nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän
vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä
kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla
mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän
vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.
Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä
suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne
riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein
juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin,
ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:
"Oi, sinä aurinko ja kuu... Oi, te tähdet ja viheriäinen maa ... te
ilman linnut ... metsän pedot ... ihmisten lapset ... siunatkaa Herraa,
ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"
Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: -- Mutta
kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.
Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen
muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina
seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan
paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin
sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on
opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen
sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli
kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.
Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän
vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta
päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty
luonteenominaisuus.
Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä
ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että
tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei
hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin
vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista
muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille
jälkeläisille.
Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun
elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki
uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden
kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan
toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen
elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin.
Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin
tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat
meille uskotella.
Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä
lähemmäksi matkansa määrää.
Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt
entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä
kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen
helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle
tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.
Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä
seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena,
vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa
keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen
seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman
isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä
ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen
vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla
katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.
Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:
-- Helei! Helei! Helei!
Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran
haukunta.
Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain
tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli
viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.
Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea
taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa,
ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista
karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä,
kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka
lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan
hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat
lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä
laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi
lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili
näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun
hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä
jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja
marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.
Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät
itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli
tuollaisia hyväntapaisia elukoita -- kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä,
jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina
täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa
rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan.
Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja
sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden
helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin
hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen
eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain
maahan.
17.
Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan
ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät
jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua
puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat
kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän
kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan.
Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään
otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet
hänen tuloansa.
Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä
valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja
joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi
päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen
juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna
perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava
runopätkä:
Kaiken viikkoa meijeri-Dick,
sunnuntaisin herra Richard Crick.
Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki
hänen luokseen.
Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard
Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, -- sillä nyt oli paljon
työtä -- ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän
kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta,
sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan,
ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.
-- Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi,
vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli
näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun
teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä
paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka
aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut -- vaikkeivät
uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen
ämmän loruista välittänyt, e-en.
-- Loruahan se olikin, sanoi Tess.
Sitten puhuttiin vain askareista.