rauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli.
Hänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan.
Toisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon
ilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa.
Tai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain
sielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin.
Sydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta.
Sateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä
eetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut
varmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää
miksikään muuksi.
Mutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu
sovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja
äänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen
luoma -- parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä
kammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan
ei hän.
Ja kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki
kaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli
oksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana,
joka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken
aikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli
saatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta
se laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut
kuuluvansa.
14.
Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen
lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka
painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.
Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati
käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin
kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa
tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi
tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut.
Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen
olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi
mielenkiintoa häneen.
Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista,
heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille
huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.
Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi
suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla
Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat
leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä
huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.
Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta
edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.
Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa
kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien
pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että
kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä
varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin
kohosi kivipylväs.
Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen
lemmenlaulantaa.
Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa
hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän
selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui
vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes
se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen
vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään
etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen
yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.
Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella,
ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan
viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät
keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli
vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun
piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan
kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja
lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat
leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja
kivillä jokikisen niistä.
Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli
lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat
sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa
miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti
nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka
omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon
paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.
Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli,
sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa
luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine.
Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän
on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä
hengen ja sulautunut siihen.
Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa,
oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi
silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli
yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen
leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet;
vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua
-- kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin
nuoremmat halveksivat.
Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään
vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin
kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi
nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä
tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset
kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri
sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon
tuostakin katselevat ympärilleen.
Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi
sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen
niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi.
Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin
viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä
kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin
lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan
lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita
tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen
paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän
kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.
Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai
hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot
syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen
valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa
tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.
Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut,
sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei
ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli
vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin
vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia
kuin viljankorjuu.
Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli
saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin
katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten,
niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli
"keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.
Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista
tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden
mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun
terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista
välillä.
Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.
Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka
maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti
nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen
toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja
istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään;
miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen
kupin kiertää kädestä käteen.
Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan
kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies,
jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä,
ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt
hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen
suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että
pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa
kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess
päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.
Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon
toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen
hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä
lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa
kuntoon.
Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn
polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei
vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli
lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut
koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta
intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja
ylenkatsetta.
-- Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo
toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.
-- Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra
Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen -- se se vasta on ihmeellistä.
-- Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun
luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa
eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle
hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.
-- Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta
niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin
kirkot -- vai mitä, Jenny? -- Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka
tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.
<tb>
Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea
nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä,
jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan;
pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä,
minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen.
Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta
vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.
Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen
kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja
kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän
yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli
vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla
taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden
suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset
mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa
vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän
itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin
ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin
koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä
ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.
Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin
alas -- ajatus mitä maailma hänestä puhui -- oli vain mielihaavetta.
Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia
muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti
haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi
yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy
onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa,
iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä
hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella
murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi
ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä
tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän
lapsen äiti -- olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän
olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen
kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan,
mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät
olleet sitä luoneet.
Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki
oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja
lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi
hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti
kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.
<tb>
Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat
jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä
riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess
oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen
huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui
ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.
Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa
hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla
seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten
kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen
pyhimyksen kulunutta sädekehää.
Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle
hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten
ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria
värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli
muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja
tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin
tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön.
Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä
mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.
Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi,
joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän
sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo
mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta
kuitenkin tärisytti se häntä kovin.
Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan
tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä
lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli
lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän
tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä
lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa
oli vielä kastamatta.
Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli
palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin,
ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun
perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi
mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli
kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli
kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.
Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja
kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä
hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat
olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon
aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän
vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin
kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä
yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun
Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani
oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan
ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön
aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki
hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.
Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se
juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen
ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä
kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan
helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se
ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen
pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän
hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista
kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan.
Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti
hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi
tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.
Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä
suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan,
Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti
edestakaisin huoneessa.
-- Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita
minua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!
Hän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia -- kunnes
hän äkkiä hypähti ylös.
-- Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!
Hän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät
ikäänkuin loistavan pimeässä.
Hän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo
ja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa
huoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen
taakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin
ympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin
kun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin
silmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti
pienokaisen vuoteeltaan -- lapsen lapsen -- niin hentoisen, että se
tuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.
Tess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku
siskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli
tapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.
Hänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän
siinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko
riippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti
ystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa -- sängen
raapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen -- hänen
hurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen
onnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein
kuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset
katselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän
uneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.
Vanhin sanoi:
-- Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?
Nuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.
-- Mikä sille nimeksi pannaan?
Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui
hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:
-- Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.
Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.
-- Sanokaa Amen, lapset.
Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"
Tess jatkoi:
-- Otamme tämän lapsen -- ja niin edespäin -- ja teemme häneen
ristinmerkin.
Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen
kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi
syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja
palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset
toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa
kajahuttivat taas "Amenen".
Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen
voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja
riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli
hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät
koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein
kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi
hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä
kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla
kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut
heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento -- jumalallinen
olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.
<tb>
Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli
määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos
ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa
tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja
toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä
hankkimaan toisen sievän "vauvan".
Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei
kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa
lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä
ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus
hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta
eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää
sellaisen virheen vuoksi.
Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon
äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo
turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien
pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja
vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman
kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko
oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.
Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli
oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen
hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin
seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli
hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja
seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut
koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri
kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.
-- Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.