kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä
ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen
takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän
suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen
syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja
koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten
luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta
rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli
hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain
kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa
lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin
länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen
asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien
kanssa.
Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin
tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja
saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä
maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä
viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä
viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee
lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen
elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä,
jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana
paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa
eteenpäin kotilaaksoonsa.
Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän
itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi
hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.
Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli
mies rattaineen hänen vierellään.
-- Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli
D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki
nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin
paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se
semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun
olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut
kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny
takaisin.
-- En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.
-- Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun
auttaa itseäsi.
Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi
hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri
siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.
D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin
keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä
asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella
tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin.
Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti
hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli
Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi
elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.
-- Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.
-- Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.
-- Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.
-- Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.
-- Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran
tahtonut?
Hän ei vastannut.
-- Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.
-- En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä
tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin
itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.
D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:
-- En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.
-- Niin sanovat kaikki naiset.
-- Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen
raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut
kiihkeys -- jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän
-- heräsi hänessä. -- Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät
maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki
naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?
-- No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin
-- myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: -- Mutta ei sinun
siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis
maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla
ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin
vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet
pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan
enempää kuin mitä itse olet ansainnut.
Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa,
avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.
-- Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi
ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä
sitä tahdo.
-- Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi,
sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville -- ha, ha, ha!
No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies --
kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana
mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole
sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet --
ymmärräthän -- ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin
kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat.
Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en
siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.
Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla.
D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat
hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen
katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi
ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.
Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä
kohti sanoen: -- Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.
-- Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan,
kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa
D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa
suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei
sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita,
kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut,
mitä nuori mies teki.
-- Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.
Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai
hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat
poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat
sienet.
-- Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä
mielisuosiolla -- pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.
-- Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan
sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi
synkästi: -- Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen
suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten
rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla
mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.
D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut
kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.
-- Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua
nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin
huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä,
ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä
miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle,
ennenkuin se kuihtuu... Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen
luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.
-- En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin -- mikä
minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.
-- Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti
keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin
punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.
Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa
tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt
esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta
lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä.
Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli
hänen mielensä.
Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa,
vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään
sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää
askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja
kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi
virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess
myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.
-- Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies
hilpeästi.
-- Varhain, vastasi Tess.
-- Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.
-- Niin, sanoi Tess.
-- Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina
viikon päivinä.
-- Niinkö?
-- Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait
Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen -- vai mitä? Minulla on
pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi
aukeamaan, joka johti niitylle. -- Odottakaapa hetkinen, hän sanoi,
tulen tuossa paikassa.
Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi
odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian
nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi
maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta,
pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa
painaa sana sydämeensä:
_Sinun, kadotuksesi, ei, makaa_.
2 Piet. II. 3.
Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista
maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita
veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman
värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia
parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen -- mikä osaltaan ilmaisi
ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä
luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan
syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään
painoi, vaikka hän olikin ventovieras.
Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi
koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.
-- Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.
-- Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?
-- Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta
tahdostanne?
Mies pudisti päätään.
-- En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän
vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita
raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin.
Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat
lukeneet sanat.
-- Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!
-- Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä.
Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja
satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei
tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille... Oh -- tuossa on sievonen
lankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku
lauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille
naisille. Odotatteko hiukan?
-- En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan.
Vähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen
kasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:
_Ei, sinun, pidä_. -- --
Hänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti
työnsä ja huusi:
-- Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin
tänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne -- mr
Clare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään,
mutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi,
jota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.
Mutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. --
Uh -- en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien,
kun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.
Äkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen
sydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä
alkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut
nukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli
laittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa
huoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin
hän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.
-- Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä
suutelemaan. -- Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi.
Tulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?
-- En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.
-- Onko sinulla sitten vapaa päivä?
-- On -- on montakin, sanoi Tess.
-- Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?
-- Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.
Äiti katsoi tutkien häneen.
-- Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.
Ja sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja
kertoi vaiheensa.
-- Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki
naiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.
-- Olisivatpa saattaneet tehdä.
-- Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt -- olisi
sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun
purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja
hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei
juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että
ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä,
samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu!
En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä
katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin --
komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut -- me vain
luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän
ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän
sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä
menemään kanssasi naimisiin!
Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin!
_Hänen_ kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut
sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi
vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle
tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä
tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa
harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta;
ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen.
Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään.
Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun
hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli
hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen
vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja
tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi
tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.
-- Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut
saada häntä mieheksesi.
-- Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi
äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä
kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat?
Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää
varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista,
mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!
Äiti tunsi olevansa voitettu.
-- Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja
mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja
menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään
esiliinallaan. -- No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan
mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai
se niin oli sallittu?
13.
Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian,
jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä
vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään
joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin
ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa
henkilöä, joka on saavuttanut -- kuten he arvelivat -- suuren
voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat
häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen
sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja
tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen
ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa
vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt
varmalta ja vaarattomalta.
Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat
Tessin selän takana:
-- Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se
mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on _hänen_ antamansa!
Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei
kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian
selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.
Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen
turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli
loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin
mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen,
vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin
hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua
naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita
jäämään teelle.
Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen
kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen
pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän
vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin
kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti
kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.
Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä
ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa
rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman
raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin
ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman
leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen
satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä
kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän
vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.
Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää
sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja
iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset
nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä
mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän,
kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman
myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein
toivoi kuolemaa.
<tb>
Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että
kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla
laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa
vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen
taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin
valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.
Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja
välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa,
ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle
loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä
istui vain pari ukkoa ja akkaa.
Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään
oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin
olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan
ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen
lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi
kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka
kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän
saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan
tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan
löytäisi avainta hänen olemukseensa.
Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä
useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat,
niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat;
tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla
kirkkoon.
Hän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera.
Siellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta,
komeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin
piilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.
Vain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan
ei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan
tarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin
täydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön
herättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen
perinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu
mahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan
näkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta
muodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava
vaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!