damastiverhot, ja peipot asuivat samassa huoneessa, saaden välistä
lennellä irrallaan, jolloin huonekaluihin ilmaantui pieniä valkoisia
jälkiä. Kerran kun Tess vihelteli ikkunan ääressä, missä häkit
riippuivat, hän oli kuulevinaan rapinata sängyn luota. Vanha rouva ei
ollut sisässä, ja kun Tess käännähti ympäri, oli hän näkevinään
verhostinten alta parin saappaan kärkiä. Hänen vihellyksensä sekaantui
niin, että kuuntelijan, jos semmoista olikaan, täytyi huomata tulleensa
ilmi. Joka aamu hän sen perästä vilkaisi verhojen taa, mutta ei
tavannut ketään. Aleksander D'Urberville oli varmaan havainnut
parhaaksi olla pelottelematta häntä moisella vakoilulla.
10.
Jokaisella kylällä on omituisuutensa, erikoiset tapansa ja usein omat
siveelliset käsitteensäkin. Jotkut Trantridgen ja sen ympäristön
nuorista naisista olivat hieman kevytmielisiä, mikä kenties jossain
määrin riippui kartanossa vallitsevasta käytöstavasta. Olipa
paikkakuntalaisilla vielä pahempikin ominaisuus: he joivat kovasti.
Rahojen säästämistä pidettiin tarpeettomana -- tämä asia oli muuten
yleisenä keskusteluaineena maanukkojen kesken. Puseropukuiset
laskutaiturit saattoivat auraansa tai kuokkaansa nojaten ruveta
arvioimaan ja tulivat laskuissaan siihen lopputulokseen, että
vaivaistalosta oli vanhoilla päivillä suurempi apu kuin rahoista, joita
oli kaiken elinikänsä saanut panna säästöön pienestä päiväpalkasta.
Näiden filosoofien suurimpana huvina oli käydä joka lauantai-ilta
työstä päästyään Chaseboroughissa, eräässä rappiolle joutuneessa
markkinapaikassa, johon Trantridgesta oli kolmen, neljän kilometrin
matka, ja sitten, palattuaan kotiin aamupuolella yötä, nukkua
sunnuntaipäivä haihduttaakseen niiden omituisten sekotuksien
vastenmielisiä vaikutuksia, joita kapakoitsijat möivät heille muka
oluena.
Pitkään aikaan ei Tess ottanut osaa näihin viikoittaisiin huviretkiin.
Mutta kun nuoret vaimot, jotka eivät juuri olleet häntä itseään
vanhempia, -- sillä täällä mentiin hyvin nuorena naimisiin, koska
päivätyöläinen ansaitsi yhdenkolmatta vuotiaana yhtä paljon kuin
neljänkymmenen vuoden ijällä -- hartaasti pyytelivät, niin Tess lopulta
suostui lähtemään mukaan. Ensimäinen huviretki oli hauskempi kuin hän
oli odottanutkaan, toisten hilpeämielisyys tarttui häneenkin viikon
yksitoikkoisen ahertelun perästä. Hän rupesi ahkerasti ottamaan osaa
retkiin. Eipä ihme, että Chaseboroughin katusankarien katseet
kiintyivät häneen, sillä hän oli viehkeä ja miellyttävä, juuri naiseksi
kehittymäisillään. Mutta vaikka hän usein meni yksinään kaupunkiin,
haki hän aina seuraa lähtiessään iltamyöhällä paluumatkalle.
Niin oli mennyt kuukausi tai kaksi, kun tuli muuan syyskuun lauantai,
jolloin piti olla markkinat. Silloin trantridgelaiset vasta lystiä
pitivät kapakoissa. Aurinko oli laskenut aikoja sitten, Tess seisoi
odottaen kumppanejaan, kunnes oli aivan väsyksissä. Seisoessaan sen
kapakan nurkalla, missä muut istuivat, hän kuuli askeleita ja näki
sikarin hehkuvan. Se oli D'Urberville. Hän viittasi Tessille, ja tämä
astui vastahakoisesti häntä kohti.
-- Mitä sinä täällä näin myöhällä teet, kaunokaiseni? kysyi hän.
Tess oli niin väsynyt päivän työstä ja astumisesta, että uskoi hänelle
huolensa.
-- Olen odottanut heitä pitkän aikaa kotimatkalle, sillä pimeällä en
oikein osaa yksin Trantridgeen. Mutta enpä taida jaksaa odottaa
kauempaa.
-- Älä odotakkaan. Olen täällä ratsain, mutta tulehan "Liljaan", niin
minä otan vaunut ja kyyditsen sinut kotiin.
Tessin mielestä ei ollut koskaan hävinnyt epäluulo nuorta herraansa
kohtaan ja vaikka häntä väsyttikin, tahtoi hän mieluummin palata kotiin
jalkaisin työväen seurassa. Niin hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen,
mutta ei tahtonut vaivata häntä. -- Lupasin heitä odottaa ja se minun
on tehtäväkin.
-- Niinkuin tahdot, hupakko!
Hän oli parhaiksi sytyttänyt sikarinsa uudelleen ja mennyt tiehensä,
kun trantridgelaisetkin alkoivat huomata ajan lentäneen ja
valmistautuivat lähtemään. He keräsivät nyyttinsä ja korinsa ja puolta
tuntia myöhemmin, kellon lyödessä neljänneksen yli yksitoista, he
tallustelivat kotia kohti.
Matkaa oli neljä kilometriä kuivaa valkoista tietä, jonka kuunvalo teki
tänä iltana vielä valkoisemmaksi.
Tess huomasi heti kävellessään milloin minkin kanssa, että viileä
yöilma hoipertelutti miehiä, jotka olivat kallistelleet liiaksi lasia,
eivätkä jotkut iloisemmat naisetkaan olleet oikein varmoja askeleistaan
-- nimittäin muuan roteva tummaverinen tyttö Car Darch, myöskin
Patarouvaksi sanottu, joka viimeisiin saakka oli ollut D'Urbervillen
suosikki, ja Nanni, hänen sisarensa, liialta nimeltä Ruuturouva, sekä
muuan nuori vaimo, joka jo oli kaatunut pari kertaa. Mutta kuinka
maallisilta ja kömpelöiltä he muiden silmissä näyttivätkin, niin omasta
mielestään he olivat vallan toista. Tietä kulkiessaan he tuntuivat
leijailevan avaruudessa pää täynnä alkuperäisiä ja syviä ajatuksia,
luullen että he ja ympärillä oleva luonto muodostivat kokonaisuuden,
jonka eri osat sulautuivat sopusuhtaisesti toisiinsa. He olivat yhtä
yleviä kuin kuu ja tähdet heidän yläpuolellaan, ja kuu ja tähdet olivat
yhtä loistavia kuin he.
Heidän surkean tilansa näkeminen, mikä muistutti Tessin mieleen
surullisia kokemuksia isän kodista, teki hänet alakuloiseksi eikä hän
voinut enää iloita kauniista kuutamosta. Kuitenkin hän seurasi heitä
edellä kerrotusta syystä.
He olivat kävelleet hajallaan pitkin tietä, mutta kun portti tuli eteen
eikä ensimäinen saanut sitä avatuksi, niin kaikki kokoontuivat yhteen
ryhmään.
Eillimäisenä kulki Patarouva Car, kantaen pajukoria, jossa oli hänen
omia ja äitinsä ostoksia. Kun kori oli suuri ja raskas, oli Car
asettanut sen mukavuuden vuoksi päälaelleen, missä se keikkui
kahdannepäin hänen astuessaan kädet puuskassa.
-- Mikä kumma sinun selässäsi mataa, Car? huudahti äkkiä joku joukosta.
Kaikki katsoivat Cariin. Hänellä oli yllään vaalea pumpulihame, ja
niskasta kulki jonkunmoinen nauha vyötärön kohdalle kuin kiinalaisen
niskapalmikko.
-- Palmikko on päässyt irti, sanoi joku. Ei, ei se ollut hänen
palmikkonsa, vaan juova, jonka oli synnyttänyt joku korista valuva
neste, ja se loisti kuin tahmea käärme kuunvalossa.
-- Se on siirappia, huomautti muuan tarkkasilmäinen vaimo.
Ja siirappia se olikin. Carin mummo poloinen oli perin mieltynyt
siirappiin. Hunajata hän kyllä sai viljalti omista mehiläispesistä,
mutta siirappia hänen sielunsa sentään halasi, ja Car oli päättänyt
hämmästyttää mummoa. Ja kun tumma tyttö laski nopeasti korin alas, niin
hän huomasi siirappiastian särkyneen.
Kaikki rähähtivät nauramaan nähdessään Carin selän, mikä suututti
Patarouvaa niin, että hän päätti heti paikalla saada tuon koristuksen
pois puvustaan pyytämättä siihen kenenkään apua. Hän ryntäsi suoraa
päätä kedolle, jolle oltiin juuri laskeutumassa, heittäysi selälleen ja
alkoi nurmikkoa vasten hangata röijyään puhtaaksi niin hyvin kuin
taisi, laahautuen eteenpäin kyynärpäittensä varassa.
Ilonrähäkkä kävi yhä kovemmaksi, ihan heidän täytyi tarttua aitaan ja
portin pylväisiin tai nojautua sauvoihinsa, sillä Carin ilveilyä
nähdessään he tulivat aivan hervottomiksi naurusta. Ja sankarittaremme,
joka tähän saakka oli ollut hiljaa kuin hiiri, pyrskähti väkisinkin
nauramaan.
Tämä oli paha juttu monessa suhteessa. Samassa kun Patarouva kuuli
Tessin heleän naurun toisten joukosta, niin kauan kytenyt
mustasukkaisuuden liekki leimahti ilmi tuleen. Hän hyppäsi jaloilleen
ja asettui aivan Tessin eteen.
-- Kuinka uskallat nauraa minulle, senkin lutka? hän kirkui.
-- En tosiaan voinut olla nauramatta, kun kaikki nauroivat, vastasi
Tess anteeksi pyydellen, mutta yhä kikattaen.
-- Sinä luulet olevasi muita parempi, koska olet _hänen_ suosiossaan
tällä kertaa! Mutta odotahan pikkusen, hyvä mamseli, odotahan! Kaksi
tuommoista minä toki vastaan! Katsos tänne, katsos!
Kauhukseen Tess näki, että mustatukkainen tyttö alkoi repiä irti
röijyään -- josta hän tahtoi päästä eroon myöskin sen vuoksi, että se
oli koko naurun aiheuttajana -- kunnes hänen tanakka kaulansa,
hartiansa ja käsivartensa olivat paljaina, näyttäen kuutamossa
hekumallista maalaistyttöä esittävältä kuvanveistokselta. Nyrkit ojossa
hän hypähti Tessin eteen.
-- En minä viitsi tapella, Tess sanoi juhlallisesti, ja jos minä
olisin tuoksi tiennyt, en kuuna päivänä olisi lähtenyt mokomaan
portto-seuraan.
Tämä kenties liian selvä puhe sai aikaan, että haukkumasanoja alkoi
satamalla sataa Tess paran niskaan; varsinkin jakeli niitä Ruuturouva,
joka myös oli ollut Aleksander D'Urbervillen suosiossa ja nyt liittyi
Cariin yhteisen vihollisen kukistamiseksi. Useat toisetkin naiset
sekaantuivat asiaan kiihkolla, jota ei yksikään heistä varmaankaan
olisi ollut niin kärkäs osottamaan, elleivät olisi viettäneet niin
hilpeätä iltaa. Huomatessaan Tessin joutuvan alakynteen ylivoiman
masentamana miehet ja sulhaset koettivat palauttaa rauhaa puolustamalla
häntä; mutta heidän yrityksensä kiihotti vain sodan ilmituleen. Tessiä
suututti ja hävetti. Hän ei välittänyt enää kolkosta tiestä eikä
myöhäisestä yöstä; hän vain halusi päästä roskajoukosta erilleen niin
pian kuin mahdollista. Hän tiesi varsin hyvin, että parhaimmat hänen
kumppaneistaan seuraavana päivänä katuisivat kiivauttaan.
Kaikki olivat nyt nurmella, ja Tess koetti juuri vetäytyä erilleen
rientääkseen tiehensä yksikseen, kun muuan ratsastaja miltei
huomaamatta pistäysi esiin pensaiden takaa, joka reunusti tietä, ja
Aleksander D'Urberville seisoi heidän keskellään: -- Mitä helvetin
jyryä te täällä pidätte? hän kysäisi. Ällistynyt väki ei osannut antaa
selitystä samassa silmänräpäyksessä, eikä hän totta puhuen sitä
kaivannutkaan. Hän oli kuullut melua, ratsastanut varovaisesti lähemmä
ja kuullut tarpeekseen.
Tess seisoi erillään portin korvassa. D'Urberville kumartui häntä kohti
ja kuiskasi: -- Hyppää taakseni, niin pääsemme yhdessä hujauksessa
eroon noista sähisevistä kissoista!
Tessin päätä tuntui pyörryttävän, niin pahasti oli mellakka häneen
koskenut. Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kieltäytynyt
hyväksymästä tämmöistä tarjousta, kuten hän oli tehnyt useat kerran
ennenkin, eikä pelkkä yksinäisyyskään olisi pakottanut häntä
menettelemään nyt toisin. Mutta kun tämä tarjous tuli juuri niin
ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelko ja viha vastustajia kohtaan voi
yhdellä hyppäyksellä vaihtua voitonriemuksi, niin hän ei malttanut olla
noudattamatta mielivaikutettaan, vaan kiipesi portin selälle, pisti
jalkansa jalustimeen ja hypähti satulaan D'Urbervillen taakse. He
olivat jo pitkän matkan päässä, ennenkuin rehmijät älysivät, mitä oli
tapahtunut.
Patarouvalta unohtui leninkinsä puhdistaminen, hän seisoi Ruuturouvan
ja tuon horjuvan, vastanaidun nuoren vaimon vieressä -- kaikki
tuijottaen suuntaan, missä hevosen kavioiden kopse hälveni yön
hiljaisuuteen.
-- Mitä te töllistelette? kysyi joku miehistä, joka ei ollut mitään
huomannut.
-- Ha-ha-ha, nauroi tummaverinen Car.
-- He-he-he, nauroi horjuva morsian, nojautuen rakkaan miehensä
käsipuoleen.
-- Hi-hi-hi, nauroi tummaverisen Carin veli, viiksiään sivellen ja
selitti lyhyeen:
-- Hyppääppä ojasta allikkoon.
Ja niin nämä ulkoilman lapset, joihin ei liikanainen ryypiskelykään
ottanut oikein tepsiäkseen, jatkoivat matkaansa kedon poikki. Ja heidän
kulkiessaan seurasi kunkin pään varjoa kellertävä valokehä, jonka kuun
säteet muodostivat kasteesta välkkyvälle nurmelle. Jokainen saattoi
nähdä vain oman sädekehänsä, joka ei milloinkaan erinnyt pään varjosta,
liikkuipa se kuinka epävarmasti tahansa. Se pysyi siinä kiinni,
kaunistaen sitä yhtämittaa, kunnes hoippuilevat liikkeet lopulta
näyttivät kuuluvan erottamattomasti sen säteilyyn ja heidän
hengityksensä huuru yön usvaan. Ja maiseman ja kuutamon ja luonnon
henki tuntui sopusointuisesti yhdistyvän viinin henkeen.
11.
Ratsastajat ajoivat hetkisen eteenpäin sanaakaan puhumatta; Tess piteli
kiinni Aleksanderista, sydän tykyttäen voitonriemua, mutta kuitenkin
levotonna. Hän oli huomannut, ettei nuorella herralla ollut tuo hurja
hevonen, jolla hän tavallisesti ratsasti, eikä hän tästä syystä ollut
huolissaan, joskin satulassa pysyminen oli hyvin epävarmaa, vaikka hän
pitelikin lujasti kiinni. Hän pyysi, että D'Urberville antaisi hevosen
astua, johon tämä suostui.
-- Eikö se ollut sukkela temppu, Tess kulta? hän sanoi ohi mennen.
-- Oli, vastasi Tess. Minun pitäisi olla teille kovin kiitollinen.
-- Etkös ole?
Tyttö ei vastannut.
-- Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?
-- Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.
-- Ihanko varmaan?
-- Olen teille joskus vihoissani.
-- Sitäpä olen vähän pelännyt. -- Aleksander ei pannut kuitenkaan
tunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä
parempi. -- Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän
kysyi.
-- Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.
-- Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?
-- Olette joskus.
-- Kuinka monesti?
-- Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin -- liian monesti.
-- Joka kerta kun koetin?
Tess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt
vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko
seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun
valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä
tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja
sitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen
kumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.
Häntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu
viimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli
kulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia
syömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä.
Sen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli
tuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli
kellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui
torkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.
D'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi
syrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen
häntä.
Mutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle
ominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli
kadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta
onneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja
pysyi paikallaan.
-- Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole
mitään pahaa mielessä -- varjelin vain sinua putoamasta.
Tess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen
puhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: -- Suokaa anteeksi, sir.
-- En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä
Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset
lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut
ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.
-- Minä lähden huomenna kotiin, sir.
-- Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko
osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi?
Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että
minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa.
Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?
Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli
loitos ja mutisi: -- En tiedä ... minä tahdon ... kuinka minä voin
sanoa kyllä tai ei, kun...
D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä
Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin,
kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla
tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla
tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi,
etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.
-- Missä me olemme? hän huudahti.
-- Menemme metsän läpi.
-- Metsän -- minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?
-- Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis -- miksemme ajelisi
vähän enemmän?
-- Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess,
veitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen
käsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka
hän samalla olikin vaarassa liukua maahan. -- Juuri nyt kun minä luotin
teihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin
työkkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin
jalkaisin.
-- Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä
matka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit
kulkea monta tuntia metsässä.
-- Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas.
Yhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.
-- Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin
loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti
kotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa
mitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän
sumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen
aikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää
missä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin,
niin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen
tahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin
-- kumpaa vain tahdot.
Tess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä
ennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville
hyppäsi maahan toiselle puolelle.
-- Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.
-- Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se
saanut tarpeekseen juosta tänä yönä.
Hän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän
laittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.
-- Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus
hevosta -- sillä hyvä.
Hän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: --
Kuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen
hänelle antanut.
-- Joku? Tekö?
D'Urberville nyökäytti päätään.
-- Oh, kuinka kiltti olittekin, huudahti tyttö mieli nolona siitä, että
juuri tällä hetkellä piti kiittää häntä.
-- Lapset kuuluivat myös saaneen leikkikaluja.
-- En ole tiennyt, että olette heille mitään antanut, Tess mutisi kovin
liikutettuna. -- Melkeinpä toivon, ettette olisi sitä tehnyt. Niin
toivonkin.
-- Miksikä, rakas tyttöni?
-- Se -- sitoo minua.
-- Tess -- etkö rakasta minua nyt vähääkään?
-- Olen kiitollinen, myönsi tyttö vastahakoisesti. Mutta pelkäänpä,
etten... Hänelle johtui mieleen, että D'Urbervillen kuumat tunteet
häntä itseään kohtaan olivat aiheuttaneet tuon menettelyn, ja tämä
koski häneen niin kipeästi, että hän alkoi itkeä, ensin hiljaa ja
sitten ääneensä.
-- Rakas Tess kulta, älä itke! Istuhan siinä ja odota minua -- Tess
istuutui nöyrästi lehtikasalle, vavisten hieman. -- Kylmääkö sinua?
kysyi hän.
-- Pikkusen.
D'Urberville kosketti häntä sormillaan.
-- Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?
-- Se on paras kesäpukuni. Lähtiessä oli hyvin lämmin, enkä tiennyt,
että tulisin ratsastamaan ja että menisi yöhön asti.
-- Syyskuulla ovat yöt kylmät. Odotahan vähäisen. -- Hän riisui keveän
päällystakin yltänsä ja pani sen hellästi hänen ympärilleen. -- No, nyt
lämpenet hieman, hän sanoi. Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä
palaan.
Napitettuaan päällysnutun tytön ympärille hän puikahti usvaan, joka
riippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat
hänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat
yhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan.
Kuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään
levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.
Sillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle
päästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa
ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle
polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt
paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien
varteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen
hevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän
näki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen
ääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän
kääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen,
ja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli
pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta
hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton
löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin
kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa
äkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.
-- Tess! hän sanoi.
Ei kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä
muuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli
valkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille
lepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli
hiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui
alemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa
hänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen
silmäripsillään väikkyi kyyneleitä.
Pimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan
kohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut
uinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit
ja jänikset.
Mutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli
kaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias
puhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties
nukkui eikä häntä saanut herättää.
Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja
valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi;
minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen
hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta
ovat monet filosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää. Tessin
onnettomuudessa saattaa kenties arvella koston piilleen. Sillä
epäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat
juomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla
tavoin, ehkä armottomamminkin. Mutta vaikka jumalista tuntuneekin aivan
oikeudenmukaiselta rangaista lapsia isäin pahoista teoista, niin ei
tavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä; eikä se siis
paranna asiaa.
Tessin vertaiset näillä seuduin sanovat aina kohtaloon uskovalla
tavallaan: "Se oli sallittu". Siinäpä juuri onnettomuus olikin.
Pohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta
itsestään, siitä mikä hän oli lähtiessään äitinsä luota koettamaan
onneaan Trantridgen kanalassa.
TOINEN VAIHE.
VIATTOMUUDEN MENTYÄ.
12.
Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan
kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän
pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten
koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.