riippuivat Tessin käsipuolissa ja katsoivat tuon tuostakin häneen
miettivästi, niinkuin johonkin, jonka piti ryhtyä suuria asioita
tekemään. Äiti tuli perästä nuorimman kera; koko ryhmä muodosti taulun,
joka esitti puhdasta kauneutta, sivullaan viattomuus ja takanaan
matalamielinen turhamaisuus.
He kulkivat tietä pitkin, kunnes saapuivat kummun rinteelle, jonka
laella hakijan oli määrä olla Tessiä vastassa; tämä oli valittu
yhtymäpaikaksi, jotta hevoselta säästyisi viimeinen mäki. Kaukana,
lähimpäin kukkulain takana, taittoi harjanteitten tasaisen linjan
Shastonin kivitalot. Tiellä ei näkynyt ketään, lukuunottamatta poikaa,
joka oli lähetetty edeltä ja istui käsirattailla, joissa oli Tessin
koko maallinen omaisuus.
-- Odotetaan tässä vähän, kai se hakija kohta tulee, sanoi mrs
Durbeyfield. Tuolla näkyy tulevankin.
Hevosmies oli äkkiä pistäytynyt näkyviin likimmän töyryn takaa ja
pysähtynyt pojan luo. Äiti ja lapset päättivät kääntyä tästä takaisin.
Sanottuaan kiireiset jäähyväiset Tess läksi astumaan mäen rinnettä.
He näkivät hänen valkoisen vartalonsa lähenevän rattaita, joille hänen
arkkunsa jo oli nostettu. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt rattaiden
luo, porhalsi tietä toinen ajaja ja pysähtyi Tessin eteen, joka
katsahti ylös ylen hämmästyneenä.
Äiti huomasi heti, etteivät toiset ajopelit olleet niin yksinkertaiset
kuin ensimäiset, vaan kiesit, kiillotetut ja upeasti laitetut. Ajaja
oli kahdenkymmenenkolmen tai neljän vuoden ikäinen nuori mies, sikari
hampaissa; yllään hänellä oli sievä lakki, harmaa puku, valkoinen
kaulaliina, pystykaulus ja ruskeat ajohansikkaat -- sanalla sanoen,
sama komea, nuori keikari, joka joku viikko takaperin oli käynyt Joanin
luona tiedustamassa Tessin tuloa.
Mrs Durbeyfield taputti käsiään kuin lapsi, loi katseensa maahan ja
tuijotti jälleen ylös. Saattoiko hän erehtyä siitä, mitä tämä merkitsi?
-- Tuoko sukulainen se tekee Tessistä hienon rouvan? kysyi nuorin
lapsista.
Sillä välin saattoi nähdä Tessin seisovan epäröivänä kiesien vieressä,
joiden haltija puhutteli häntä. Hän ei ainoastaan epäröinyt: hän tunsi
pelkoa. Hän olisi paljon mieluummin ajanut kuormarattaissa. Nuori mies
laskeusi alas ja näytti kehottavan häntä nousemaan ajopeleihin. Tess
katsahti mäen alle ja näki kotiväkensä, jotka vielä seisoivat samassa
paikassa. Jokin näytti saavan hänet tekemään pikaisen päätöksen,
kenties muisto siitä, että hän oli tappanut Prinssin. Hän nousi äkkiä
kieseihin, nuori mies asettui hänen rinnalleen ja sipaisi heti hevosta
piiskalla. Tuokiossa he karahuttivat toisen hevosen ohi ja katosivat
mäen taa.
Kun Tess hävisi näkyvistä, ja koko hupainen näytelmä oli lopussa, niin
pikku lapsille tuli kyynelet silmiin. Nuorin virkkoi: -- Tess paran ei
olisi pitänyt lähteä rikkaaksi rouvaksi! -- Suupielet painuivat
alaspäin, ja hän purskahti itkemään. Tämä uusi katsantokanta tarttui
toisiinkin: seuraava lapsista teki samoin ja kohta huusivat kaikki
kolme täyttä kurkkua.
Kyyneleitä kimmelsi myöskin Joan Durbeyfieldin silmässä, kun hän palasi
kotiin. Mutta kotiin päästyään hän oli taas siinä uskossa, ettei
tytöllä ollut mitään hätää. Yöllä hän kuitenkin huokaili vuoteellaan
niin, että ukko Durbeyfield kysäisi, mikä häntä vaivasi.
-- Enpä oikein tiedä, vastasi hän. Ajattelin vain, että olisi tainnut
olla parasta, ettei Tess olisi lähtenyt pois kotoa.
-- Etkö tuota ennen olisi saattanut ajatella?
-- Niin, mutta nyt on tytöllä hyvä tilaisuus --. Vaan jos asia olisi
nyt uudestaan päätettävänä, niin enpä olisi laskenut häntä, ennenkuin
olisin saanut tietää, onko tuo nuori herra tosiaan hyväsydäminen ja
pitää häntä sukulaisenaan?
-- Olisitpa tuon saanut tehdä, mutisi Sir John unisena.
Mutta Joan Durbeyfield osasi aina löytää jotain lohdutusta:
-- Viisas tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa
oikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen,
niin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän
on korviaan myöten häneen rakastunut.
-- Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?
-- Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa -- niinkuin ne olivat ennen muinoin
minunkin.
8.
Noustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti
harjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen;
kuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään
ylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli
viheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota
hän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he
kohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä
suorassa linjassa.
Prinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän
olikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa;
pieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija
ajoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.
-- Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen
välinpitämättömäksi.
D'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden
välissä.
-- Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi
uljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet
täyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.
-- Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?
-- Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib
on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.
-- Kuka?
-- Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman
näköisenä. Etkö sinä huomannut?
-- Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.
-- En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin
pysyypä minun -- en sanokkaan, että se pysyy -- mutta jos on semmoista
miestä, niin tässä se on.
-- Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?
-- Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja
heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä
annoinkin sille miehen kädestä -- yritti itse loppua. On se vieläkin
äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.
He alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai
-- mikä oli luultavampaa -- vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys
eikä odottanut kehotuksia.
Ja nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat
oikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä
pyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi
edessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät
päivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään,
molemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi
molemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen
äsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä
pelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen
oikeaan käsivarteen.
-- Älä liikuta käsivarttani! Voimme pian lentää tiepuoleen. Pidä kiinni
vyötäisistäni.
Tess tarttui hänen vyötäisiinsä, ja niin he pääsivät mäen alle.
-- Pelastuimme toki, luojan kiitos, mokomasta hullutuksesta, huudahti
Tess kasvot tulipunaisina.
-- Hyi, Tess, oletko vihoissasi? kysyi D'Urberville.
-- Olen kyllä.
-- Ei sinun tarvitse noin kiittämättömänä irrottaa käsiäsi minusta,
juuri kun vaara on ohitse.
Tess ei ollut ajatellut, mitä oli tehnyt, oliko se mies vai nainen,
kivi vai kanto, johon hän tahtomattaan oli tarttunut. Hän istui
jäykkänä vastaamatta mitään, ja niin he saapuivat toisen mäen päälle.
-- No nyt uudelleen, sanoi D'Urberville.
-- Ei, ei, olkaa nyt vähän järkevämpi, rukoili Tess.
-- Mutta kun kerran ollaan korkeimmalla kukkulalla koko näillä seuduin,
niin täytyyhän alaskin päästä, väitti hän vastaan.
Hän hellitti ohjaksia, ja toisen kerran he porhalsivat mäkeä alas.
D'Urberville katsahti häneen, kun rattaat huojuivat, ja sanoi
veitikkamaisesti: -- Pistä kätesi vyötäisilleni niinkuin taannoinkin,
kaunokaiseni.
-- En ikinä! sanoi Tess, pysytellen istuimella niin hyvin kuin taisi
koskematta häneen.
-- Annahan kun painan suukkosen mansikkahuulillesi tai edes lämpöselle
poskellesi, niin hiljennän heti -- kautta kunniani heti seisatan!
Peräti hämmästyneenä Tess vetäysi ylemmäksi istuimelle, ja D'Urberville
riuhtoi hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin.
-- Eikö vähempi riittäisi? huudahti Tess viimein epätoivoissaan ja
tuijotti ajajaan suurin silmin kuin villi eläin. Surkuteltava oli se
tarkotusperä, jonka vuoksi äiti oli häntä niin somistellut.
-- Ei, ei riitä, Tess kulta, vastasi hän.
-- No, minkäs minä sitten mahdan, hän huohotti tuskissaan.
D'Urberville kiskoi ohjaksia tiukemmalle ja hiljemmin kulettaessa hän
yritti ottaa haluamansa suudelman, mutta Tess käänsi päänsä
vaistomaisesti syrjään. Kun hänen kätensä olivat ohjaksissa kiinni, ei
hän kyennyt estämään Tessin liikettä.
-- No, hitto soikoon, minä ajan niin, että meiltä molemmilta menee
niskat nurin, vannoi hänen tulinen kumppaninsa. Vai et sinä pysy
sanassasi, pikku noita!
-- No, sanoi Tess poloinen, en minä liikahda, koska olette niin tuima.
Mutta luulinpa teidän osottavan minulle ystävyyttä ja suojelevan
sukulaistanne.
-- Juokse suolle sukulaisuuksinesi! No?
-- Minä en suvaitse kenenkään itseäni suutelevan, sir, hän sanoi
rukoilevasti, samalla kun suuri kyynel vierähti poskelle, ja suupielet
alkoivat värähdellä. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en olisi koskaan
istunut rattaillenne.
Mutta D'Urberville oli taipumaton, ja Tess istui hiljaa, kun hän
suuteli häntä poskelle herruutensa merkiksi. Mutta samassa tuokiossa
tyttö punastui häpeästä, otti nenäliinansa ja hieroi sitä kohtaa
poskeaan, johon hänen huulensa olivat koskeneet. Tämä ärsytti nuorta
miestä, sillä Tess oli tehnyt sen itsetiedottomasti.
-- Sinä olet kovin tuntehikas maalaistytöksi, hän sanoi.
Tess ei vastannut tähän huomautukseen, jonka tarkotusta hän ei täysin
käsittänyt, eikä ajatellut ojennusta, minkä oli antanut pyyhkiessään
vaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman
mitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti
tajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä
katsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen
olevan edessä.
-- Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään,
sipaisten hevosta piiskalla, -- jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja
ilman nenäliinaa --.
Tess huokaisi. -- Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu -- hattuni putosi!
Juuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja
heittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä
sitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.
Hän riensi hatun luo ja otti sen ylös.
-- Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista,
mies sanoi, katsellen häntä rattailta. -- Joudu ylös! No, mikä nyt on?
Tess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.
-- Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja
silmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.
-- Mitä -- etkö tule rattaille?
-- En, aijon kulkea jalan.
-- Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.
-- Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.
-- Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään?
Vannonpa että niin teit.
Tessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.
Silloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon
kepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa
hänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä
häntä vahingoittamatta.
-- Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess
tulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä
vähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!
D'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi
nauraa makeasti.
-- Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan
taas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi.
Vakuutan sen kunniasanallani.
Mutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan,
että toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät
verkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että
ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt
saattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen
luottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien
mielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin
vastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä
tuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa
silmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa
kaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?
Kohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään
oikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin
asuntopaikaksi.
9.
Kanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi,
lääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa,
olkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt
se oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös,
jonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään
rappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka
tepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän
rakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä
täällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä
sukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän
kotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja
ollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa,
mrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti
kun oli saanut kartanon käsiinsä. "Isänisän eläissä se kelpasi
kristityille ihmisille", he sanoivat.
Huoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet
hoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden
kananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä,
missä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä
tuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen
loimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja
ulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata
muokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.
Puutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.
Kun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa
tunnin ajan parhaan kykynsä mukaan -- olihan hän tottuneen
kananhoitajan tytär -- niin muurin ovesta pistäysi sisään
palvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän
saapui kartanorakennuksesta.
-- Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess
täysin käsittänyt, hän lisäsi: -- Rouva on vanha ja sokea.
-- Sokea! sanoi Tess.
Ennenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan
muotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta
hampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli
ottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta
selvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras
ystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä
oli asetettu pitkin nurmikkoa.
Muutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa
nojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias,
hiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli
liikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt
huolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista
tyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana
syntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.
-- Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan?
kysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. -- Toivon että
olet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä
ne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin
muina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena
myöskin -- pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.
Vanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen
viittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän
tunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä
ja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan
höyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko
ne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
selvästi, mitä hän niistä ajatteli.
Tyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes
vanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja -kanat --
hampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat,
dockingilaiset ja muut, jotka siihen aikaan olivat muodissa; ja harvoin
hän erehtyi kustakin eri linnusta saatuaan ne kerran syliinsä. Tämä
muistutti Tessiä konfirmatsionista, missä mrs D'Urberville toimi
piispana, linnut olivat nuorta kansaa, ja hän sekä palvelijatar
seurakunnan kirkkoherra ja kappalainen. Kun tarkastus vihdoin oli
lopussa, niin mrs D'Urberville kysyi äkkiä rypistellen ja väännellen
kasvojaan, osasiko Tess viheltää.
-- Viheltääkö, rouva?
-- Niin, viheltää säveleitä?
Osasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä
tehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.
-- Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka
vihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää
peipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme
niille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit
ovat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei
ole vihelletty moneen päivään.
-- Mr D'Urberville vihelsi niille tänä aamuna, rouva, sanoi Elisabet.
-- Hän! Huh!
Vanhan rouvan kasvot vetäysivät ylenkatseelliseen hymyyn eikä hän
vastannut sen enempää.
Tällä tavoin otaksuttu sukulainen otti Tessin ensi kerran vastaan,
ja kanat vietiin taas majaansa. Tess ei suurin ihmetellyt mrs
D'Urbervillen käytöstapaa, sillä ei hän ollut erinomaisia odottanutkaan
nähtyään millainen talo oli. Ei hän sentään osannut uskoa, ettei vanha
rouva olisi kuullut sanaakaan niin sanotusta sukulaisuudesta. Hän oli
huomaavinaan, etteivät sokea äiti ja poika olleet toisiinsa kovin
hellästi kiintyneet. Mutta tässäkin hän erehtyi. Mrs D'Urberville ei
ollut ensimäinen äiti, joka on rakastanut lastaan vastahakoisesti ja
katkerasti.
<tb>
Huolimatta eilispäivän ikävästä alusta tuntui Tessiä kuitenkin
miellyttävän nykyinen asema, olihan se niin vapaa ja uutukainen.
Aurinko paistoi kauniisti, ja hänen teki mielensä koettaa voimiaan
haluttuun suuntaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, tokko hänessä
oli paikkansa pitäjää. Heti kun hän jäi yksin tarhaansa, hän istuutui
kanahäkille ja suipentaen suutaan koki vakavasti harjottaa taitoaan.
Mutta -- hän huomasikin huonontuneensa siinä määrässä, ettei saanut
syntymään yhtään selvää ääntä, ilma virtasi suhisten huulien välistä.
Hän puhalteli puhaltelemistaan menestyksettä, ihmetellen mikä häneltä
oli niin tyyten vienyt tuon taidon, joka ennen oli ilmaantunut aivan
kuin itsestään. Silloin hän kuuli äkkiä rapinaa murattiköynnöksissä,
mitkä verhosivat muuria samoin kuin majaakin. Katsahdettuaan ylös hän
huomasi miehen, joka hyppäsi muurilta maahan. Se oli Aleksander
D'Urberville. Hän ei ollut nähnyt häntä sen perästä, kun tämä oli
vienyt hänet puutarhurin tupaan, missä hänellä oli asuntonsa.
-- Kautta kunniani! huudahti Aleksander, enpä kuuna päivänä ole nähnyt
elämässä tai taiteessa niin kaunista kuin sinut, Tess-serkku ("serkku"
vivahti hieman pilkalliselta). Olen katsellut sinua muurilta -- sinä
istuit kuin olennoitu kärsimättömyys ja puristit somia punahuuliasi
viheltääksesi, puhalsit ja puhalsit ja kiroilit hiljakseen etkä saanut
yhtään ääntä syntymään. Olet aivan äkeissäsi, kun et osannut.
-- Saatan olla äkeissäni, mutta en minä kiroillut.
-- Jo minä nyt ymmärrän, minkä vuoksi sinä harjottelet -- peippojen
vuoksi! Äiti kai tahtoo sinua pitämään huolta niiden musikaalisesta
kasvatuksesta. Kuinka itsekäs hän on! Ikäänkuin hänen siunatuista
kanoistaan ja kukoistaan ei olisi yhdelle tytölle tarpeeksi tekemistä!
Minä tekisin kerrassa topin, jos olisin sinun sijassasi.
-- Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo
alkaa.
-- Vai niin. No, minäpä opetan sinua.
-- Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.
-- Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes -- minä seison
teräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt
tarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.
Hän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua "Vie pois,
vie pois punahuulesi!" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.
-- Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.
Tess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi
kuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja
lopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli
neuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan
omaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.
D'Urberville kehotti yhä: -- Koetahan uudelleen!
Tess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti -- ja jo lirahti
selvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä
avartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.
-- Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee.
Sanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton,
niin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta
omituiselta eukolta?
-- En tunne häntä juuri ollenkaan.
-- Kyllä sen tulet huomaamaan. Soma mummo se on, kun panee sinutkin
peipoilleen viheltämään. Minä olen hieman huonoissa kirjoissa nykyään,
mutta sinä kyllä pääset hänen suosioonsa, jos hoidat hyvin hänen
kasvattejaan. Hyvästi nyt! Jos sinulle sattuu mitä vaikeuksia ja
tarvitset apua, niin älä mene pehtorin luo, vaan tule minun luokseni.
<tb>
Seuraavat päivät menivät samaa menoa kuin ensimäinen. Tess alkoi jo
tottua Aleksander D'Urbervilleen, joka kävi usein häntä katsomassa,
keskusteli iloisesti hänen kanssaan ja nimitti häntä leikillään
"serkukseen", kun olivat kahden kesken; ja hänen ensimäinen arkuutensa
häntä kohtaan alkoi hälvetä. Hänessä ei kuitenkaan herännyt sellaisia
tunteita, jotka olisivat synnyttäneet uuden ja herkemmän arkuuden.
Mutta hän oli nyt taipuvampi, kuin mitä pelkkä seurustelu olisi saanut
aikaan, sillä olihan hän riippuva mrs D'Urbervillestä ja tämän
suhteellisen avuttomuuden vuoksi myöskin pojasta itsestään.
Pian hän havaitsi, ettei peipoille viheltäminen mrs D'Urbervillen
huoneessa ollutkaan niin työlästä, kun hän kerran oli saavuttanut
entisen taitonsa, sillä lauluaharrastavalta äidiltään hän oli oppinut
koko joukon sävelmiä, jotka oivallisesti soveltuivat pikku
lauluniekoille. Häkkien vieressä oli paljoa hupaisempi vihellellä kuin
kanatarhassa. Ei tarvinnut pelätä nuoren miehen läsnäoloa, vaan sai
huulet häkkien vieressä rauhassa liritellä iloisia säveliä hartaille
kuulijoille.