suuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana -- jotkut sanoivat
koronkiskurina -- niin hän päätti asettua elämään maaseudulle
Etelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä
varten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi
hänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja
joka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat
sanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi
kuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä
seudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että
_D'Urberville_ helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin
hän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän
suinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa
tälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti
rakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön
eikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.
Tess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään
tällaisesta luomistyöstä -- omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut
aavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he
luulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen
lahja.
Tess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen.
Hän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun
joku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija
oli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.
Hän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset,
karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli
tuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla
kuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen
raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja
rohkeissa silmissään miehekästä voimaa.
-- No, kaunokaiseni, mitä sinulla on asiaa? hän kysyi Tessiä läheten.
Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi:
-- Älä ole peloissasi. Minä olen mr D'Urberville. Onko sinulla asiaa
minulle vai äidilleni?
Tämä D'Urberville-suvun edustaja ei vastannut Tessin odotuksia senkään
vertaa kuin talo ja puisto. Hän oli kuvaillut tapaavansa ijäkkäät ja
arvokkaat kasvot, kaikki D'Urbervillein piirteet hienostuneina,
ruumiillistuneiden muistojen uurtamina ja esittäen hieroglyyfeissä
vuosisatoja hänen perheensä ja Englannin historiaa. Tess päätti
kuitenkin käydä asiaan kiinni, koska ei ollut toivoa muuten selviytyä,
ja sanoi:
-- Minulla on asiaa äidillenne, sir.
-- Pelkään, ettet voi tavata äitiäni -- hän on sairas, vastasi väärien
D'Urbervillein edustaja, sillä nuori mies oli Aleksander, Simon
Stoke-vainajan ainoa poika. -- Etköhän voisi uskoa asiaasi minulle?
Minkä vuoksi haluat tavata äitiäni?
-- Minun piti ... minun ... enpä saata oikein sanoa.
-- Huviksesiko vain?
-- Eikä mitä. Jos minä puhuisin teille, niin se näyttäisi...
Tessistä tuntui nyt asia niin somalta, jopa naurettavalta, että hänen
viehkeä suunsa, huolimatta siitä että häntä pelotti seistä tuon herran
edessä, vetäysi hymyyn, mikä yhä enemmän kiinnitti tummaverisen
Aleksanderin huomiota häneen.
-- Se on hyvin hullua, sopersi hän. Ei sitä osaa sanoa.
-- Mitä joutavia; semmoisista minä olenkin mielissäni. Kerro pois,
tyttö kulta, hän sanoi ystävällisesti.
-- Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti
lähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin
kertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.
-- Oh, köyhiä sukulaisia?
-- Niin.
-- Stokejako?
-- Ei, D'Urbervillejä?
-- Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.
-- Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta
todistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa
kirjoissakin -- ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka,
pyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen
yläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää
sitä hernerokkaa hämmennellessään.
-- Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova
leijona, hän vastasi hellästi.
-- Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska
olemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin
haara.
-- Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle
hyvin kiitollinen. -- Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman
punastumaan. -- Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi
tervehtimään?
-- Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.
-- Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?
Hän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin
oli tullutkin.
-- Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa.
Eiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?
Tess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori
mies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori
herra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja
puutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.
-- Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.
-- Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle
toisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka
hän tahtoi pistää Tessin suuhun.
-- Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen
mieluummin itse.
-- Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja
otti mansikan suuhunsa.
He kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja Tess söi puoleksi
mielellään puoleksi vastahakoisesti, mitä D'Urberville hänelle tarjosi.
Kun hän oli syönyt mansikkoja tarpeekseen, niin nuori herra poimi hänen
pikku korinsa niitä täyteen; sitten he menivät ruusupensaikkoon, missä
hän keräsi kukkia ja antoi ne Tessille rintaan pantaviksi. Tess totteli
kuin unissaan, ja kun hän ei voinut kiinnittää enempää ruusuja
povelleen, niin D'Urberville pisti pari nuppua hänen hattuunsa ja
sirotteli niitä tavattoman anteliaasti hänen koriinsakin. Viimein hän
sanoi katsoen kelloansa: -- Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin
on aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule,
minä haen jotain syömistä.
Stoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne.
Hetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti
Tessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa
häiritsevän heitä pikku kekkereissään.
-- Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.
-- En ensinkään, sir.
Hän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien,
jotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana
ruusuihinsa, että hänen "elämänsä onnettomuus" häämötti sinertävän ja
huumaavan sikarinsavun takaa -- se, josta oli tuleva veripunainen juova
hänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus,
joka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka
saattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen
rehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään
kehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen
äidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa
olivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.
<tb>
Ennen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.
-- Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.
-- Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä
lehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.
-- Tess Durbeyfield Marlottista.
-- Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?
-- Minä -- tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun
hän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. -- Enkä tiedä miten korvaisin
vahingon isälle.
-- Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia
sinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä --
Durbeyfield on aivan toinen nimi.
-- Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella
arvokkuudella.
Silmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat
tienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä
veräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin --
mutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.
Tämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen
tärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä
toi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut
"se oikea" ja kaikin puolin toivottava -- mikäli sellaista ensinkään on
löydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain
määrin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä,
puoleksi unohdettu muistelma.
Harvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin
tulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei
usein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä,
jolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään
vastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy
leikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset
erehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman
kehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen,
yhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä
uskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä
mahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä
vähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat
puoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko
harhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa
aikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen
tuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.
Telttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille
mietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti
nauramaan.
-- Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska
tyttö!
6.
Tess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli
hajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä
hänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen,
ja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa
mietteissään.
Muuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset,
sanoen: -- Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo
kesäkuussa!
Silloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan
eriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja
ruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti
punaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun
matkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut
hatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän
vaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa
olevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin
laakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä
-- ensimäinen sinä päivänä.
Vaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka
myötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä
yötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin
ja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.
Tupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain
oli tapahtunut hänen poissaollessaan.
-- Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut
lähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.
-- Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman
väsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:
-- Oletpa jo pitänyt puolesi.
-- Mistä te sen tiedätte?
-- Sain kirjeen.
Tess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.
-- Sanovat -- mrs D'Urberville sanoo ottavansa sinut katsomaan
kanalaansa, joka on hänen silmäteränsä. Mutta tämä on tietysti vain
veruke, jolla hän tahtoo saada sinut luoksensa herättämättä sinussa
liian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka
tällä tavalla menetteleekin.
-- Mutta enhän minä häntä nähnytkään.
-- Kai sinä jonkun näit?
-- Näin hänen poikansa.
-- Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?
-- Hän sanoi minua serkukseen.
-- Enkö minä jo sanonut -- hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi
Joan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt
sinua luokseen.
-- Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.
-- Kukapa niitä sitten kykenisi hoitamaan. Sinähän olet syntynyt siihen
työhön ja tehnyt sitä koko ikäsi. Semmoiset ihmiset pystyvät vaikka
mihin. Sitä paitsi se onkin vain tekosyy, jottet luulisi olevasi
riippuva.
-- Ei minusta taida olla läksijää, vastasi Tess miettivästi. Kuka on
kirjottanut kirjeen? Näyttäkääpäs tänne?
-- Mrs D'Urberville sen on kirjottanut. Tässä on.
Kirje oli kirjotettu kolmannessa persoonassa ja siinä ilmotettiin
lyhyesti mrs Durbeyfieldille, että kirjeenkirjottaja ottaisi hänen
tyttärensä kanalansa hoitajaksi, hän saisi mukavan huoneen, jos tulisi,
ja hyvän palkan, jos hänestä pidettäisiin.
-- Oh -- siinäkö kaikki, sanoi Tess.
-- Ei suinkaan hän toki heti pane käsiään sinulle kaulaan ja suutele
sinua; älä odotakkaan sitä.
Tess katseli ulos ikkunasta.
-- Mieluummin minä jään tänne isän ja äidin luo, hän sanoi.
-- Mutta minkä vuoksi?
-- Enpä osaa sanoa, en tiedä oikein itsekään.
Viikko sen perästä hän palasi eräänä iltana kotiin käytyään turhaan
etsimässä työtä naapureista. Hän oli arvellut kesän kuluessa voivansa
ansaita sen verran rahaa, että saattaisi ostaa uuden hevosen. Tuskin
hän oli päässyt kynnyksen yli, kun eräs lapsista riensi tanssien häntä
kohti, sanoen: -- Herra kävi täällä.
Hänen äitinsä ehätti riemuissaan selittämään asiaa, hymyillen koko
muodollaan. Mrs D'Urbervillen poika oli ollut ratsastusmatkalla ja
sattumoisin poikennut Marlottiin. Oli samalla tiellä kysynyt äitinsä
puolesta, tuliko Tess hoitamaan kanalaa vai ei, sillä nykyinen
kanainhoitaja oli osottautunut epäluotettavaksi.
-- Ja se nuori herra sanoi, että sinä varmaan olet kelpo tyttö, jos
ulkomuotoon on vähääkään luottamista. Näkyy se tietävän, että sinä olet
oikea kultamuru. Totta puhuen hän näyttää olevan hyvin viehtynyt
sinuun.
Tess näytti tuokion olevan hyvillään kuullessaan vieraan panevan häneen
niin suurta arvoa, kun hän omasta mielestään oli niin mitätön.
-- Kovinpa on ystävällinen, hän mutisi, ja jos minä aivan varmaan
tietäisin, miltä siellä elämä tuntuu, niin saattaisinpa lähteä milloin
hyvänsä.
-- Uljas ja kaunis se on miehekseen.
-- Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.
-- No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan,
sillä oli komea timanttisormuskin.
-- Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se
välähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas
sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?
-- Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.
-- Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John
uneliaasti tuoliltaan.
-- Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.
-- Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko
miehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt
saaliistaan kiinni.
-- En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko.
Koska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun
luokseni.
-- Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko.
Poika tuntuu pihkaantuneen häneen -- näethän sen itsekin. Serkutteli
häntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä
uhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään
jälemmä.
John Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa
ja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.
-- Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän
sanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan
haaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria
aikaan!
Sillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden
keskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti
asian taas puheeksi.
-- No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.
-- Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.
-- Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet
sittenkin.
Isä ryki tuolillaan.
-- En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää.
Minä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain
hankkiakseni uuden sijaan. Mutta -- mutta -- ei minusta ole varsin
mieleen, että mr D'Urberville on siellä.
Lapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten
luo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen
kadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä,
he alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: -- Tess ei mene eikä rupea
ro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä
nä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!
Äiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään
kotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun
verran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.
-- Minä lähden, sanoi Tess lopulta.
Äiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys
hänessä herätti.
-- No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!
Tess hymyili yrmeästi.
-- Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla
puhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista
mitään.
Mrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko
malttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria
vieraita.
Näin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan
minä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs
D'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana
päivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan
laakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla
miehiseltä.
-- Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut
sukulaiselleen lähettää.
Kun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja
hajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä
ajatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä,
joka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä
opettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin.
Kun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota
hänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle
hyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.
7.
Lähtöaamuna Tess heräsi ennen päivänkoittoa -- viimeisenä yöhetkenä,
jolloin metsä vielä on äänetön, paitsi yhtä profeetallista lintua, joka
kirkkailla sävelillään ilmaisee tietävänsä aamun tulon, toisten ollessa
vaiti ikäänkuin vakuutettuina hänen erehdyksestään. Hän pakkasi
huoneessaan tavaroitaan aamiaiseen asti, jolloin hän tuli toisten luo
jokapäiväisessä puvussaan -- parhaan leninkinsä hän oli huolellisesti
pannut pikku arkkuunsa.
Äiti hangotteli vastaan. -- Et suinkaan sinä tuossa puvussa vieraisiin
lähde -- pukeudu toki hienommin.
-- Mutta työhönhän minä menenkin, sanoi Tess.
-- Niinpä kyllä, vastasi mrs Durbeyfield, lisäten puoleksi itsekseen:
-- Pitäähän niillä olla jotain veruketta... Mutta viisainta mahtaa
kuitenkin olla, että laittaudut niin siistiksi kuin suinkin.
-- Tottapa te sen parhaiten tiedätte, vastasi Tess tyynesti perään
antaen.
Ja tehdäkseen äidille mieliksi hän heittäytyi kokonaan hänen käsiinsä,
sanoen ylevän rauhallisesti: -- Tehkää minulle, mitä haluatte.
Mrs Durbeyfield oli ylen ihastunut tästä taipuvaisuudesta. Ensiksi hän
otti suuren pesuvadin ja pesi Tessin tukan niin perin pohjin, että se
kuivattuna ja kammattuna näytti kahta vahvemmalta. Hiuksiin sidottiin
tavallista leveämpi punainen nauha. Ja lopuksi äiti puki tyttärensä
ylle valkoisen leningin, joka hänellä oli ollut naisklubin
tanssiaisissa. Leningin väljät laskokset ynnä hänen vahva tukkansa
tekivät hänen vielä kehittymättömän vartalonsa täyteläiseksi, ja se
saattoi erehdyttää pitämään häntä täysi-ikäisenä naisena, kun hän itse
asiassa oli vielä miltei lapsi.
-- Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.
-- Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista
välitin, kun minulla vain oli korea hattu.
Ylpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin
katsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä
itsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.
Kun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa,
niin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai
siten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten
hän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.
-- Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen
pojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta
koetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai
mikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta
hylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin
kyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta
asiasta -- kerrassaan oiva mies.
Mutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua,
hiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi
lähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi
kohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla
Stoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo
edeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.
Nähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä
mukaan.
-- Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee
häitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.
-- Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää
puhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille
tuommoista.
-- Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille
uuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.
-- Hyvästi, isä, sanoi Tess epävarmalla äänellä.
-- Hyvästi, tyttöni, vastasi Sir John, nostaen päätään hieman unen
tuhkerossa, sillä hän oli ottanut pikku ryypyn päivän kunniaksi. --
Toivonpa, että nuorta ystävääni miellyttää näin sievä näyte omaa
vertansa. Sanohan hänelle, Tess, että kun kerran olemme menettäneet
entisen suuruutemme, niin minä myyn hänelle arvonimen ja myynkin
kohtuullisesta hinnasta.
-- Ei alle tuhannen punnan, huudahti lady Durbeyfield.
-- Sano, että tuhannella punnalla minä sen annan. No tuota, kun
tarkemmin ajattelen, niin voin sen myydä halvemmastakin. Hän kyllä
hankkii nimelle suurempaa loistoa kuin minä, mies poloinen. Sata
puntaa, olkoon menneeksi! Mutta en minä viitsi tinkiä pikku asioista --
annan sen viidelläkymmenellä -- kahdellakymmenellä punnalla! No niin,
kaksikymmentä puntaa, se on viimeinen hinta. Lempo soikoon, kunniakas
suku merkitsee jotain -- en myy penniäkään huokeammasta!
Tessin silmät olivat kyynelissä ja ääni tuntui pettävän, niin ettei hän
voinut lausua ilmi haikeita tunteitaan. Hän kääntyi pois ja astui
ovesta ulos.