äiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen -- ei
neljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi
sunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta
Sir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä
suhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui
niin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään
milloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta
ja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen
aikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa
hullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin
suinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä
Durbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja
itseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään.
Silloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän
olisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen
vähäpätöiseen asuntoonsa.
Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!
-- Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä
ollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt
Anktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin -- rappeutuneet
melkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi -- vaikka kyllä te sentään
olitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen
sukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.
-- Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua
kuin me -- kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.
Tess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen
mielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:
-- Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain
huomisaamuna.
-- Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi
Durbeyfield.
<tb>
Vasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden
aikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa
mehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan
alkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl.
peninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa
laatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen
makuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.
-- Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle,
jonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.
Tess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.
-- Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla
pesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa
tänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa
kenellekään.
Äiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. -- Ehkä joku nuorukainen
ottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin
tanssittivat? hän ehdotti.
-- Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki
saisivat tietää syyn -- saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos
Abraham tulee mukaan.
Hetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham
herätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen
nurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan
toisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti
vaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin.
Vankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi
hevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.
Hevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä
näyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin
kaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He
panivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle
puolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se
poloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat
itselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun
avulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin
oli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista,
taivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti
raivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen
muistutti jättiläisen päätä.
Kulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä
paksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille
seuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta
kohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on
korkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen
viettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan
vankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.
-- Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.
-- Mitä, Abraham?
-- Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?
-- Enpä juuri.
-- Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin
herrasmiehen kanssa?
-- Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.
-- Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.
-- Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia.
Kuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?
-- Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa.
Trantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän
sukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle
rouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin
naimisiin.
Sisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham
tarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka
äänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi
mehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan
tähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa
äärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä
virvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat
olivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä
hänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä
enemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään
herrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa,
että voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin
Nettlecombe-Tout oli?
Tessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe
sitä hoki.
-- Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.
-- Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?
-- Olen.
-- Aivan samanlaisia kuin tämäkin?
-- En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin
omenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta
jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.
-- Millaisessa me asutaan -- kauniissa vai rumassako?
-- Rumassa.
-- Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on
niin paljon enemmän.
-- Niin kyllä.
-- Onko se _ihan totta_. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto
suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet
hyvään tähteen?
-- Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin
humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä
olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.
-- Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä
sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.
-- Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!
Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei
ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää
huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos
häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle,
mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.
Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla
ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle
unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi
taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä
riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja
tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun
huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin
historia.
Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli
näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan,
jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan
hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille
esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän
unohti ajan kulun.
Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli
vaipunut.
He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät
he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit
olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista
hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"
Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen
loisti häntä vasten silmiä -- paljon kirkkaammin kuin hänen oma
lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat
sotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.
Tess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle
pelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi.
Huimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja
kömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli
tunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui
verta virtanaan, pudoten sihisten tielle.
Epätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan,
saamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat
hänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi
seisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se
äkkiä tuuskahti maahan.
Jo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä
valjaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut
autettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut
mitään vahinkoa.
-- Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää
eteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä
rattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin.
Kohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.
Hän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma
kävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä,
maantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä
vaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se
säteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja
liikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.
-- Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan
hevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään!
Millähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka
oli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. -- Emme pääse
kauemmaksi. Prinssi kuoli!
Kun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa
kävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.
-- Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi
minua hölmöä!
-- Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa,
mutisi Abraham itkeä vetistellen.
Äänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan
loppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti
postimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä
Stourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan
vankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin
matkaamaan Casterbridgeä kohti.
Saman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat
onnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti.
Verilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat
ajoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen
maalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se
itse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan
auringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin
Marlottiin.
Tess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään
kuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun
hän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta
silti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut
huolimaton.
Mutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän
hirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä,
vaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa
tapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien
kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan
olisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa
huolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon
kuin hän itse.
Kun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet
Prinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha
kaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.
-- En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me
D'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet
juoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut
minua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.
Seuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen
kovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun
kuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen
ympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa
saattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä
ilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun
Prinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle.
Leivänhankkija oli heiltä otettu; mikä nyt neuvoksi?
-- Meniköhän se taivaaseen? kysyi Abraham nyyhkytystensä lomasta.
Durbeyfield alkoi luoda hautaa umpeen, ja lapset itkivät uudelleen,
kaikki paitsi Tess. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvonsa kalpeat,
ikäänkuin hän olisi pitänyt itseään murhaajana.
5.
Kaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui
nyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana.
Durbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan
ankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina
tulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut
tottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut
erityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan
tarvittaessa.
Tess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli
sillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös.
Silloin äiti toi esille suunnitelmansa.
-- Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän
sanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla
hetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös
mitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka
pitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan
asiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.
-- Eipä minua haluttaisi lähteä, vastasi Tess. Jos tuommoinen rouva on
olemassa, niin sillä hyvä, että hän on meille ystävällinen -- ei siltä
apua osaa mennä anomaan.
-- Kyllä sinä saisit hänet tekemään jotain. Ja toisekseen on tässä
asiassa vähän muutakin. Minäpä tiedän, minkä tiedän.
Tuo äskeinen onnettomuus, johon hän oli itse syypää, teki Tessin
taipuvammaksi noudattamaan äitinsä toivomusta, kuin mitä hän muutoin
olisi ollut. Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti niin
innokkaasti ajoi tuota asiaa, jonka menestys oli aivan tietämätön.
Kenties oli äiti sentään kuulustellut asioita ja saanut tietää, että
mrs D'Urberville oli harvinaisen jalomielinen ja armelias ihminen.
Mutta Tessin ylpeys teki köyhän sukulaisen osan hänelle peräti
vastenmieliseksi.
-- Ennen minä etsin työtä, hän mutisi.
-- Durbeyfield, ratkaise sinä asia, sanoi äiti, kääntyen mieheensä,
joka istui nurkassa. Jos sinä käsket menemään, niin hän menee.
-- En minä suvaitse, että lapseni tuppautuvat ventovieraille
sukulaisiksi, mutisi hän. Minä olen suvun vanhimman haaran päämies ja
minun täytyy seisoa omilla jaloillani.
Ennemmin Tess olisi suonut isänsä käskevän lähtemään kuin kieltävän
tuon syyn nojalla. -- Minun vikanihan oli, että Prinssi kuoli, hän
sanoi kolkosti, ja kai minun siis on tehtävä jotain. Saatanhan minä
lähteä hänen puheilleen, mutta itse tahdon päättää pyydänkö häneltä
apua vai en. Älkääkä te hautoko mielessänne, että hän minut naimisiin
toimittaa -- sehän on mieletöntä.
-- Oikein sanottu, Tess, huomautti hänen isänsä syvämietteisesti.
-- Kuka on sanonut minun semmoista ajattelevan? kysyi Joan.
-- Minä vain luulin, äiti. Mutta kyllä minä lähden.
Varhain seuraavana aamuna hän meni Shastoniin ja astui siellä
vaunuihin, jotka kahdesti viikossa kulkivat Shastonista
Chaseboroughiin, poiketen matkalla lähelle Trantridgen kylää, missä tuo
salaperäinen mrs D'Urberville piti asuntoa.
<tb>
Tess Durbeyfieldin matka tänä muistettavana aamuna kävi sen laakson
luoteiskulman halki, missä hän oli syntynyt ja lapsuutensa ajan
viettänyt. Blakemooren laakso oli hänelle maailma, ja sen asukkaat
maapallon eri kansoja. Marlottin veräjiltä ja aitaportailta oli hän
ihmetellen katsellut laaksoon lapsuutensa huolettomina päivinä, ja mikä
silloin oli näyttänyt salaperäiseltä, sillä oli vielä nytkin miltei
yhtä salaperäinen viehätyksensä. Hän oli nähnyt joka päivä kamarinsa
ikkunasta torneja, kyliä, etäisiä valkoisia taloja ja ennen kaikkea
Shastonin kaupungin, joka majesteetillisesti kohosi kukkulallaan,
ikkunat kimmeltäen ilta-auringon valossa lamppujen tavoin. Hän oli
käynyt siellä aniharvoin ja tunsi tarkemmin vain pienen osan laaksoa ja
sen ympäristöä. Vielä harvemmin oli hän käynyt etäämmällä laaksosta.
Lähiseudun kukkulain haahmopiirteet olivat hänelle sitä vastoin yhtä
tuttuja kuin sukulaistensa kasvot, mutta niiden takana olevasta
maailmasta tiesi hän vain sen, mitä oli oppinut kansakoulussa, josta
hän pääsi vuosi tai pari ennen näitä tapahtumia, oltuaan koulun
etevimpiä oppilaita.
Lapsuuden päivinä olivat samanikäiset tytöt pitäneet paljon Tessistä ja
silloin oli hyvin tavallista nähdä kolmen tyttösen, joista keskimäinen
oli Tess, astelevan rinnan kylänraittia pitkin koulusta kotiin. Yllään
hänellä oli punainen, hienoruutuinen esiliina ja villahame, jonka
alkuperäinen väri oli muuttunut aivan epämääräiseksi; hänen pitkiä
hoikkia sääriään verhosivat kiinteät sukat, joissa oli polvien kohdalla
reijät -- ne hän oli saanut konttaillessaan tiellä ja vierustoilla
kasvi- ja kivennäisaarteita etsiessään. Kumppanit olivat kiertäneet
käsivartensa Tessin vyötäisille, ja tämä nojasi käsillään heidän
olkapäihinsä.
Kun hän tuli vanhemmaksi ja alkoi huomata, millä kannalla asiat olivat,
niin hän harmitteli äitiään, joka ajattelematta antoi hänelle niin
monta siskoa ja veikkoa, vaikka entistenkin hoitamisessa oli tarpeeksi
huolta ja puuhaa. Siitä huolimatta hän kohteli pikku sisaruksiaan
lempeästi ja auttoi heitä voimainsa mukaan koulunsa lopetettuaan.
Toisinaan hän otti osaa naapurien heinäntekoon tai elonkorjuuseen tai
kernaimmin lypsyyn ja kirnuamiseen, johon hän oli perehtynyt niinä
aikoina, kun heillä itsellään vielä oli lehmiä; ja koska hän oli varsin
näppäräkätinen, osottautui hän siinä työssä sangen taitavaksi.
Tällä tavoin karttui hänen hennoille hartioilleen yhä enemmän
perhehuolia ja varsin luonnolliselta tuntui siis, että Tess edustaisi
Durbeyfieldejä D'Urbervillein hovissa. Ja myöntää täytyy, että näin
tehden Durbeyfieldin perhe esiintyi parhaassa valossaan.
Trantridgen tienhaarassa Tess astui vaunuista ja lähti nousemaan mäen
viertä metsää kohti, jonka reunassa D'Urbervillein talon sanottiin
sijaitsevan. Ei se ollut herraskartano tavallisessa merkityksessä
peltoineen ja hakoineen ja nurisevine vuokraajineen, jolta omistajan
oli hyvällä ja pahalla kiskottava toimeentulo itselleen ja perheelleen.
Ei, paljon uhkeampi laitos tämä oli: suuri huvila, rakennettu yksistään
omistajansa huviksi, ei tynnyrinalaakaan työläästi hoidettavaa maata,
ainoastaan puisto ja pieni tilkku, jota haltija itse viljeli huvikseen
pehtorin avulla.
Ensinnä näkyi miellyttävä, punainen veräjätupa, joka oli räystäihin
asti murattiköynnösten peitossa. Tess luuli sitä itse huvilaksi, mutta
kun hän epäröivin askelin astui sivuportista sisään ja seurasi leveätä
lehtokujaa, kunnes se äkkiä teki jyrkän mutkan, niin sen päästä avautui
hänen nähtäviinsä itse päärakennus. Se oli melkein uusi ja maalattu
heleän punaiseksi, mikä väri veräjätuvassakin pisti niin somasti
silmään vihreätä vastaan. Kaukana talon takana -- joka ympäristönsä
hillittyihin väreihin verrattuna muistutti kurenpolvea -- levisi
pehmeän sinertävänä kerrassaan kunnioitusta herättävä metsämaisema; se
oli noita harvoja englantilaisia saloja, jotka todellakin ovat peräisin
ikivanhoilta ajoilta, joissa vielä tapasi ijäkkäiden tammien ympärillä
druidien kunnioittamia misteliköynnöksiä ja missä kasvoi suunnattomia
marjakuusia, joita ei ihmiskäsi ollut istuttanut, samanlaisina kuin
niihin aikoihin, jolloin niiden latvoja katkottiin jousiksi. Tämä
muinaisaikainen salo näkyi kyllä Rinteeltä -- se oli mrs D'Urbervillen
kartanon nimi -- mutta se ei kuitenkaan kuulunut itse taloon.
Kaikki oli kiillotettua, hyötyisää ja huolella hoidettua tässä sievässä
kartanossa. Rinteillä oli lukemattomia ansareita, ulottuen niiden alla
sijaitsevien lehtojen liepeille asti. Kaikki näytti rahalta --
rahapajan viimeksi lyöttämältä lantilta. Saksankuusien ja tammien
suojustamat tallit, jotka olivat varustetut kaikilla uusimmilla
mukavuuksilla, vaikuttivat yhtä arvokkaasti kuin kappelit. Avaralle
nurmikolle oli pystytetty koristeteltta, jonka ovi oli Tessin puolella.
Vaatimaton neitosemme pysähtyi, hämmästyneenä tuijottaen hiekkakäytävän
reunalle. Hän ei ollut vielä oikein käsittänytkään, missä hän oli; ja
nyt olikin kaikki aivan toisin kuin hän oli odottanut.
-- Luulin, että olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki
olevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että
oli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan
sukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.
<tb>
D'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet -- niinkuin he alussa itseään
nimittivät -- jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä
tässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta
sanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan
D'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa
hän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet
olleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On
kuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon
saattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.