TESSIN TARINA
Kirj.
Thomas Hardy
Suomentanut Uuno Helve
Otava, Helsinki, 1909.
SISÄLLYS:
Ensimäinen vaihe:
Impi.
Toinen vaihe:
Viattomuuden mentyä.
Kolmas vaihe:
Elinvoima palaa.
Neljäs vaihe:
Seuraukset.
Viides vaihe:
Ero.
Kuudes vaihe:
Kääntynyt.
Seitsemäs vaihe:
Sopusointuun.
ENSIMÄINEN VAIHE.
IMPI.
1.
Eräänä iltana loppupuolella toukokuuta tallusteli muuan keski-ikäinen
mies Shastonista kotikyläänsä Marlottia kohti, joka sijaitsi läheisessä
Blakemoren eli Blackmoorin laaksossa. Kovin olivat hänen jalkansa
raihnaiset ja käyntinsä vinoa, niin ettei hän voinut astua oikein
suoraan, vaan kampeutui aina hiukan vasemmalle. Välistä hän nyökäytti
päätään aivan kuin vahvistaakseen ajatustaan, vaikkei hän ajatellutkaan
mitään erikoista. Tyhjä munakori riippui käsivarrella, ja nukkavierun
hatun lierissä oli reikä sillä kohdalla, mistä peukalo oli pitänyt
kiinni hattua kohotellessa.
Matkan varrella tuli häntä vastaan vanhanpuoleinen pappi, joka istui
harmaan tamman selässä ja hyräili hajamielisenä laulun säveltä.
-- Hyv' iltaa, sanoi koria kantava mies.
-- Hyvää iltaa, Sir John, vastasi pappi.
Astuttuaan pari askelta jalkamies pysähtyi ja kääntyi ympäri.
-- Pyydän anteeksi, herra pastori; tapasimme toisemme viime toripäivänä
tällä tiellä juuri näihin aikoihin, ja minä sanoin "hyv' iltaa", ja te
vastasitte "hyvää iltaa, _Sir John_", samoin kuin nytkin.
-- Niinpä vastasin, sanoi pappi.
-- Ja kerran ennenkin -- noin kuukausi takaperin.
-- Varsin mahdollista.
-- Mitä te oikeastaan tarkotitte nimittäessänne minua näillä kerroilla
"Sir Johniksi"; enhän ole sen kummempi kuin ruokatavarainkaupustelija
Jack Durbeyfield?
Pappi ajoi vähän lähemmäksi.
-- Se oli vain päähänpisto, hän virkkoi ja hetkisen mietittyään hän
lisäsi: -- Siihen on syynä eräs seikka, jonka äskettäin sain selville
tehdessäni sukututkimuksia uutta kreivikunnan historiaa varten.
Olen pastori Tringham, muinaistutkija, Stagfoot Lanesta. Ettekö
tosiaan tiedä, Durbeyfield, että polveudutte suoranaisesti
D'Urbervillein vanhasta ritarisuvusta, joka juontaa juurensa Sir Pagan
D'Urbervillestä, eräästä kuuluisasta sotilaasta, jonka Battlen kirkon
asiakirjat kertovat tulleen Normandiasta Wilhelm Vallottajan kera?
-- En ole koskaan ennen kuullut siitä.
-- Se on täyttä totta. Kohottakaapa hiukan leukaanne, jotta näen
paremmin kasvonne sivulta. Aivan selvästi D'Urbervillein nenä ja leuka
-- joskin hieman suvustaan huonontuneet. Kantaisänne oli yksi noista
kahdestatoista ritarista, jotka auttoivat normannilaista Estremavillan
loordia vallottamaan Glamorganshiren. Sukunne jäsenillä oli kartanoita
kaikkialla tässä osassa Englantia, ja heidän nimensä tapaa kuningas
Tapanin aikuisissa tilikirjoissa. Juhana-kuninkaan hallitessa
muuan heistä oli niin rikas, että saattoi lahjottaa maatilan
hospitaaliritareille; ja Edvard II:n aikana kutsuttiin esi-isänne Brian
Westminsteriin ottamaan osaa suuren neuvoskunnan keskusteluihin.
Oliver Cromwellin aikana menitte vähän alaspäin, ette kuitenkaan
huomattavasti, ja Kaarle II:n hallitessa eräs teistä uskollisuutensa
vuoksi korotettiin kuninkaallisen Tammen ritariksi. Sir Johneja on
ollut joukossanne sukupolvittain, ja jos ritariarvo kulkisi perintönä
kuten vapaaherruus, niinkuin todenteolla oli laita ennen vanhaan,
jolloin miehet lyötiin ritareiksi isästä poikaan, niin olisitte nyt
"Sir John".
-- Jopa nyt jotakin, mutisi Durbeyfield.
-- Sanalla sanoen, lopetti pastori, lyöden ratsupiiskalla sääreensä,
tuskinpa on toista semmoista sukua koko Englannissa.
-- Tuli ja leimaus, eikö tosiaankaan? sanoi Durbeyfield. Ja täällä minä
vain olen elää kituuttanut vuodesta vuoteen, aivan kuin olisin koko
pitäjän halvimpia. Kuinka kauan on tästä asiasta tiedetty, pastori
Tringham?
Pappi selitti asian hänen tietääksensä joutuneen kokonaan unhoon, joten
sitä ei tunnettu juuri ollenkaan. Itse hän oli ruvennut tutkimaan sitä
viime kevännä koettaessaan saada selville D'Urberville-suvun vaiheita;
hän oli tällöin sattunut huomaamaan Durbeyfieldin nimen tämän
vankkureissa ja oli sen johdosta ruvennut tekemään tiedusteluja hänen
isästään ja isoisästään, kunnes asia oli käynyt hänelle täysin
selväksi.
-- Ensinnä en aikonut häiritä teitä niin hyödyttömällä ilmotuksella,
hän sanoi. Mutta päätökset saavat välistä väistyä mielijohteitten
tieltä. Sitä paitsi luulin teidän jo tietävänkin jotain asiasta.
-- Olenhan minä kerran, pari semmoistakin puhetta kuullut, että sukuni
on nähnyt parempiakin päiviä ennen Blackmooriin tuloaan. Mutta siitäpä
minä viis välitin, luulin vain, että meillä jolloinkin oli ollut kaksi
hevosta, kun niitä on nyt vain yksi. On mulla myöskin korea
hopealusikka ja kaiverrettu sinetti, mutta, hyvä Jumala, mitäpä
lusikasta ja sinetistä!... Ettäkö minä ja nuo jalosukuiset
D'Urbervillet olisimme koko ajan olleet samaa lihaa ja verta! Kuuluihan
tuolla vaarin isällä kyllä olleen joitakin salaisuuksia eikä häntä
haluttanut koskaan kertoa, mistä hän oli tullut. Mutta saanko luvan
kysyä, herra pastori, missä meidän kotilietemme on? Toisin sanoen,
missä me D'Urbervillet nykyään asumme?
-- Ette missään. Olette sammuneet -- aatelissukuna.
-- Sepä ikävää.
-- Niin -- valheellisten sukukirjojen mukaan te olette sammuneet
miehenpuolelta -- se on, alentuneet -- joutuneet häviöön.
-- Missä me sitten lepäämme haudattuina?
-- Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin
holvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt
katokset.
-- Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?
-- Ei teillä olekkaan sellaisia.
-- Äläs! Eikö maatakaan?
-- Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja
kosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä
oli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa,
Lullsteadissa ja Wellbridgessä.
-- Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?
-- Sitä on mahdoton sanoa.
-- Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield
hetken vaijettuaan.
-- Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne
ajattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä
hiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei
muille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden
muinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!
-- Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa
haarikka olutta asian kunniaksi. "Kirkkaassa Tilkassa" on varsin hyvää
astiaolutta -- joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.
-- Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi.
Ja näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen
oliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.
Durbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin,
istuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.
Hetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan
suuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi
kädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.
-- Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.
Pojan roikale nyrpisti naamaansa. -- Millä oikeudella te, John
Durbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua
"pojaksi?" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.
-- Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus
-- siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat
toimittaaksesi... No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred,
minä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja
Durbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.
Poika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.
-- Sir John D'Urberville -- sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos
vain ritarit ovat vapaaherroja -- ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon
kertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan
Kingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?
-- Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.
-- No niin, tuon kaupungin kirkossa lepäävät...
-- Ei se ole mikään kaupunki se paikka, jota minä tarkotan, ei ollut
ainakaan silloin, kun minä siellä kävin -- olipahan vain pikkunen
kyläpahanen.
-- Vähätpä paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan
kirkossa esi-isäni lepäävät -- sadoittain -- puettuina haarniskoihin ja
koristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin
seitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan
miestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin
minulla!
-- Vie suas!
-- Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet "Kirkkaaseen Tilkkaan",
niin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös
rattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja
vie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön
pyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja
odottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria
uutisia.
Kun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja
veti sieltä shillinginrahan -- monta hänellä ei niitä ollutkaan.
-- Tässä on vaivoistasi, poika.
Se muutti pojan käsityksen asemasta.
-- Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain
muuta?
-- Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi -- vaikkapa
lammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten
verimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen
makkara.
-- Kyllä sanon, Sir John.
Poika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin
torvisoittoa.
-- Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?
-- Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.
-- Niinpä tosiaan -- aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä
asioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä
ajan tarkastamaan tuota yhdistystä.
Poika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon
paisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla
sinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä
ääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.
2.
Marlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan
laakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein
kokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta,
vaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.
Sopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä
kohoavain kumpujen laelta -- kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana
aikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen
sokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin,
luikerteleviin ja savisiin teihin.
Tätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy
ruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä
liituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin,
Nettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin.
Matkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä
kalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu
tuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi
nähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on
kerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.
Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin
laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet
hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka.
Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu
pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin
tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta
katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman
nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin,
mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas
taivaanranta siintää merensinisenä.
Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa
melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka
verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on
Blakemoren laakso.
Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista
mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen
hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka
mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin
sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse
kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin
aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä
nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja
säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat
laakson laitumia.
Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat
syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin
muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi
esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea
entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus
Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä
oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se
seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi
juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui
siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä
olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo
vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai
miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä
olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja
kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä
voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen
avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se
oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä
vieläkin.
Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa -- iloinen muisto vanhoilta
paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa,
ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita
ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain
pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun
aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan
pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko
joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset
olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden
vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä
maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja
omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.
Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin
naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja
vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja
valinnut kukkansa.
Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden
harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat
omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On
varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin
paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista
huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä
ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua".
Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri
virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.
Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa
loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean
vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä,
toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki
kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja
tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin
julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä
hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää
välinpitämättömiltä.
Ja samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse
kullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma,
mieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai
ainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi
hengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki
hilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.
Joukkue kulki "Kirkkaan Tilkan" ravintolan ohi ja kääntyi juuri
oikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi:
-- Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi
kärryissä kotiin!
Muuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän
oli soma ja miellyttävä tyttö -- kenties ei sentään somempi kuin moni
muukaan -- mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa
lisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät.
Hänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa
joukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän
käännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan
kieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia
hihat ylös käärittyinä. Se oli "Kirkkaan Tilkan" iloinen palvelijatar,
joka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin
minäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja
autuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa
hän lauleskeli verkalleen:
"Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä,
Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä."
Yhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä,
jota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna,
kun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.
-- Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin
päästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.
-- Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa.
Hän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!
-- En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa!
huudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa
hänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan
todellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää
mitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut
kääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja
niin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille
ennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi
veitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin
tavallisesti.
Tähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa
ohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran
maalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti
suippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa
muotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin,
kun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.
Lapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän
kulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä
naisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen
poskillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti
viisivuotiaskin suun tienoilta.
Monet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä
vieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä
kauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen
tapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä
pelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.
Durbeyfieldiä ja hänen riemukulkuvaunujaan tyttörenkeineen ei sen
koommin näkynyt eikä kuulunut, ja kun yhdistys oli tullut
määräpaikkaansa, pistettiin karkeloksi. Tytöt saivat ensin tanssia
keskenään, sillä seurassa ei ollut vielä miehiä; mutta kun työaika oli
lopussa, kokoontui kentän vierustalle kylän miesväki, tyhjäntoimittajia
ja vieraita, jotka näyttivät olevan halukkaita ottamaan tanssiin osaa.
Katselijain joukossa oli kolme ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa
nuorta miestä, kullakin selässä pieni laukku ja kädessä tanakka keppi.
Heidän yhdennäköisyytensä ja suhteellisen ikänsä vuoksi saattoi heitä
otaksua veljeksiksi, niinkuin asianlaita olikin. Vanhimmalla oli
valkoinen kaulaliina, pitkä takki ja kapealierinen hattu niinkuin
papinapulaisilla, toinen oli nähtävästi ylioppilas, mutta kolmannesta
ei saanut selvää, mikä hän oli miehiään. Hänen katseessaan ja
vaateparressaan oli jotain huoletonta ja epävakaata, joka ilmaisi,
ettei hän varmaankaan ollut vielä löytänyt varsinaista elämänuraansa.
Sen verran voi hänestä kuitenkin sanoa, että hän oli koetteeksi ja
umpimähkään lueskellut jos jotakin.
Nämä kolme veljestä kertoivat tilapäisille tuttavilleen lähteneensä
helluntailomallaan kävelyretkelle Blackmoorin laakson halki, kulkien
lounaaseen sen koillisosassa sijaitsevasta Shastonin kaupungista.
He nojautuivat valtatien varrella olevaan porttiin ja kyselivät mitä
tanssi ja valkopukuiset tytöt tarkottivat. Kaksi vanhempaa veljeä ei
nähtävästi aikonut viipyä paikalla kuin hetkisen, mutta kolmatta näytti
huvittavan se, että neidot tanssivat ilman mieskumppaneja, eikä hän
pitänyt ensinkään kiirettä. Hän päästi laukkunsa irti, ripusti sen ynnä
keppinsä aidalle ja avasi portin.
-- Mitä sinulla on mielessä, Angel? kysyi vanhin.
-- Aijon pikkusen pyöräyttää tyttöjä. Mennään koko joukko -- muutamaksi
minuutiksi. Eihän se viivytä meitä paljon.
-- Ole nyt hulluttelematta! sanoi ensimäinen. Ruveta tässä
tanssittelemaan maalaisletukoita -- sattuisi vielä joku näkemään! Tule
pois, muuten pimeä yllättää meidät, ennenkuin ehdimme Stourcastleen,
emmekä saa lähempänä yösijaa. Sitä paitsi meidän täytyy ennättää joku
luku "Agnostisismin kumoamisesta", ennenkuin käymme yöteloille, koska
kerran olen kulettanut kirjan mukanani.
-- Hyvä, minä saavutan sinut ja Cuthbertin viidessä minuutissa. Elkää
huoliko pysähtyä! Saat sanani pantiksi, että teen sen, Felix.
Vanhemmat veljet jättivät hänet vastenmielisesti ja läksivät
kävelemään, ottaen mukaansa veljen laukun, jotta hän helpommin
saavuttaisi heidät, ja nuorempi riensi kisakentälle.
-- Tämäpä vasta surkeata on, sanoi hän veikeästi kahdelle tai kolmelle
lähinnä seisovalle tytölle, heti kun tanssi hetkeksi taukosi. Eihän
teillä oli tanssittajia, tyttö-kullat!
-- Eivät ole vielä päässeet työstään, vastasi rohkein tytöistä, mutta
kohta ne tulevat. Ettekö te tahdo pyöräytellä sillä aikaa?
-- Varsin mielelläni. Mutta mihinpä yhdestä on tämmöisessä joukossa!
-- Parempi yksi kuin ei mitään. Ei tästä paljailla pölkkypareillakaan
tahdo tulla tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!
-- Vait -- elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.
Nuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun
kaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän
kaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen
puhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot,
ikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä
auttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän
tavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt
itseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua
normannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!
Valitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset
kadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen
tanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet,
jotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan
kuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti
kentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei
yksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida
miehen paikalla.
Kirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan
unohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän
matkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä
sattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen
näyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut
häntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä
ennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.
Viipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi
pian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet
vielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja
katsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät,
viheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen
ollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.
Kaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään
muista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi
nähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut.
Asia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen
siitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä,
kysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin
ilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa
puvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.
Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti
eteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.
3.
Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti
karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka
tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän
ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt.
Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli
häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen
alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.
Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin
osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja
karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän
aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset
ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa
tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa
kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät
rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.
Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen
isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä
ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä,
ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.
Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia
ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin.
Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen
säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa
tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":
Mä näin sen haassa nukkuvan,
käy, kultan', katsomaan!
Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan
kuului kimakka-ääninen huudahdus:
-- Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja
mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa
ruumiissasi!
Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja
"kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat
asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan
näyttämöä.
Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen
vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista,
kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan
herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan
huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi
omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin
auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon
huvitteleimaan.
Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin,
hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden
mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli
edellisenä päivänä -- sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen
sydämessään -- sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen
leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla
nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.
Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka
pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen
jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla,
oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt
myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta
toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan
sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän
jälkeen.
Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli
ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn
loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli
Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin
huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta
maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa
olisi oppinut.
Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden
tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin
kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään
yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.
-- Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko
hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja
sitten päässeen pyykiltä.
Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin
pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin
hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin
paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä
osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin
tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja
haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.
-- Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut.
Arvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa
sinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet,
tyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan
murretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua
ja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä:
kotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja
säätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)
-- Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.
-- Onpa kyllä.
-- Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana
kärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin
tahtonut vajota maan alle.
-- Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta
aatelia koko tässä läänissä -- jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten
turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä -- ja kun kuuluu olevan jos
kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä,
vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän
aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on
D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa
könötteli vaunuissa -- vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.
-- Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?
-- Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa
ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen
tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta
jaksain.
-- Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.
Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:
-- Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan
keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan.
Tämmöiseltä se nyt näyttää.
Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa
C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.
-- Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne
tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi.
Niin pian kuin se menee umpeen -- mrs Durbeyfield pyöristi sormensa
kiekoksi -- keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi
hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa
kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.
Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään,
huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?
-- Mutta missä isä on? kysyi hän taas.
Äiti loi häneen rukoilevan katseen.
-- Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta
kuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli
tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä
viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille
aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin,
sillä sinne on pitkä matka.
-- Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä
Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele,
äiti.
Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja
luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla
leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.
-- Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta
vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.
-- Kyllä minä menen.
-- Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.
Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs
Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään,
valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi
päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.
-- Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään
ja järjestellen pukuaan.
"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut
olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat
olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja
äiti läksi.
Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs
Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän
tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua
tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella
lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus,
valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat
haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi
sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät
olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja
ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä,
somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän
pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun
niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui
melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän
ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä
ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.
Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan,
pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa
omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä
yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli
kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine
puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi
sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa
kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen
alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli
edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.
Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä
hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta
ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä
itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi
ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä
yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa
Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli
jo pantu nukkumaan.
Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika,
sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi
hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain
sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä,
sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään
tullut vuoden vanhaksi.
Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa
-- iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden
kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen
päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin,
onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin
noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia
mukana -- kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty
halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin
kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien
varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella
runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja
uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja
puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".
Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta
ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja
lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä
tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.
Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli
kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä
lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin
myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.
-- Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi -- eihän sinua
pelota -- ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on
käynyt.
Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli
tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin
näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt
vanhemmatkin.
-- Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.
Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan
pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi.
Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä
tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.
4.
Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä
päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa
talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi
tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla
puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä
käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien
sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään
istahtamaan.
Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat
samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.
Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti
peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä
iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin
tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan
pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä
hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja
täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei,
paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta,
että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen
isännän kanssa suuressa talossa.
Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka
olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut
säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla,
pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He
olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja
levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät
uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi
verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja
sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin
uhkeiden pilarien kanssa.
Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti,
avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti
ullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa
rappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa
sukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin
kerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.
-- Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa
istumaan omalla kustannuksellani ... huusi emäntä heti askeleita
kuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja
samalla hän tirkisteli portaille. -- Ah, tekö se olettekin, mrs
Durbeyfield? Herra varjelkoon -- kuinka säikähdin! Ihan luulin
nuuskijoita olevan liikkeellä.
Mrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen
seura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen
hajamielisenä: -- Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on
suuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja
kuin kellään Wessexin kreivikunnassa.
-- Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta
-- komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John,
etkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin
ikkunasta ja hyräili edelleen.
-- Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu
vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.
-- Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs
Durbeyfield.
-- Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?
-- Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield
viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla
ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:
-- Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa
asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.
-- Hää -- mitä? kysyi Sir John.
Vaimo toisti sanansa. -- Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi
hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan
sukulaisuudesta.
-- Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi
Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole
mitään meidän rinnallamme -- nuorempi haara nähtävästi, paljoa
myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.
Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut,
että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta
pyytääkseen heitä kotiin.
-- Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs
Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman
suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.
-- Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku
Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun
Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.
-- Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät!
Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat... Niin, kyllä
se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan
suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin
jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.
-- Mistä sen tiedät?
-- Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin
sanottuna... Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä
päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.
-- Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?
-- En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen
sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin
eikä hän toki silloin pane vastaankaan.
-- Tess on hieman omituinen.
-- Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.
Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen
sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli
nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että
Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään
loistava tulevaisuus.
-- Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään
tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista
juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei
tuohesta tule takkia.
Puhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla
olevasta huoneesta.
... Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa
istumaan omalla kustannuksellani... Emäntä oli hätäisesti laskenut
ulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta,
ennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.
Eipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes
äidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni
mukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään
tarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen
isän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja
lähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.
-- Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä
menetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!