Siinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden
honkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli
puhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä,
vaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos
noita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa.
Suuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti
päiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville:
"katsos miten meitä on paljo." Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta
samalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle,
pyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa
ihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko
kömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija,
joka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään "Suurelan
Seurahuoneen" somuutta.
Jo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle,
lähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan
kasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä
poikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla,
mutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä,
paperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan
syljeskelivät.
Sydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua,
vaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa
töllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas
toisiaan.
"Lyhty, mi lyhty", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.
"Ja oikein lasinen lyhty", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin
he jatkoivat matkaansa.
Aamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta
varsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla
talon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.
"Ässä -- uu -- suu -- re -- lan se -- ura -- huone, urahuone --,
se -- urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?"
Muorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista:
"sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään
maailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää
näkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat
opetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja
kadehtia."
"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän
kansan kukkarosta", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. "Saattepas
nähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä ... niin ja niin
paljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten
seurahuoneen kassaan."
"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin", uteli Korpelan muori.
"Mitähän siihen menisi", sanoi joku joukosta. "Ei se taida Paksulan
kapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas
ja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.
"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat", tuumaili Tialan vanha ukko. "Kyllä
kai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo."
"Eikä kuulu kiskovan", selitti Maunu Niinistö. "Se on jo niistä
saanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet
jo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli
kauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin
pystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja
sitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran
leskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään.
No älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa
maahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita
korjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy:
kenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs
ruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni
näyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä
maahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni
lähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit,
jotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni."
"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?" kysyy joku.
"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset,
semmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan.
No äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin
puita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä
karsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja
Väkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa
siellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois'
kymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista
enemmänkin."
"Kymmenen markkaa!" huudahti Korpelan muori. "Johan siitä karttui
satoja summaa lopulta."
"Vai satoja veikkonen", sanoi Niinistön Maunu. "Sanoisit satoja
tuhansia ja vielä vähän päällekin."
"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?" tiedusteli äsken mainittu
möhömahainen isäntä.
"Eivät kärsineet viedä kaikkia", selitti Niinistö. "Mutta niistä, jotka
olivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka
kappaleesta."
"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt", arveli vanha
Tiainen. "Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta."
"Meni niistä", väitti Niinistö vastaan. "Meni niistä; ja sentähdenhän
sen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin
kuului pitäneen mennä ... vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin
se vain oli mennyt piiloon."
"Vieläkös mitä", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. "Kotonaan sen
oli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa
käydessään nähnyt."
"No en tiedä", sanoi Niinistön Maunu, "mutta niin sitä minulle
kauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut
tähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä
tohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se
kapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset
rakentamaan tuonkin seurahuoneen."
"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin", mutisi möhömahainen
isäntä, "mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat
metsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi."
"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän
onkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä", tuumaili muudan joukosta.
"Niinhän sillä on", selitti Niinistö, "kuvernöörit ja muut suuret
herrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä
kostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin
omenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs
sille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi."
"Se nyt toki oli oikein sille ketulle", hymähti Tiais-ukko.
"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita", puuttui Korpelan
muori taas puheesen. "Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin
sitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan."
"Onhan siellä nyt taas; on", myönsi Niinistön Maunu. "Mutta se on
rouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät
puutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään
ja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin
parasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii
puutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä
haltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle.
Kysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne
maksavat. -- Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on
puutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa.
Sanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu
Kaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein
takitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin ... ja
sanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä
miehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee
suoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen
luokse -- sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun
pistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa
yhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi..."
"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa", pistää möhömahainen
isäntä väliin.
"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat", sanoo Niinistö
opettavaisesti. -- -- "No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin.
Kuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta
päästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt
Kaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki
kumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra
kuvernööri, ei kukaan'.
"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien
jalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla
heiluvat.
"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja
sanoo: lues minulle tuosta!
"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän
ylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra
kenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa
maa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei
maa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä
päin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan
pohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri
etelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja
hennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi,
on kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä
keskellä puutarhaa isoja kiviäkin, -- olivat näet tehneet huvikseen
puutarhaan kivestä pöydän ja istuimen -- eikä ole soveliasta sekään,
kun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden
nojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu
viipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun
tarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä
allekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista
korvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle,
ehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään;
vielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa
opetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei
mitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän
oikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen
Paksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies,
raittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen
ja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun
paikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on
arvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei
puutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme
sanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä
Teidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut,
kysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'
"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja
kuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.
"'Eikö meihin -- tietysti ei teihin -- mutta minuun, joka olen läänin
kuvernööri'.
"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja
keisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.
"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään
ymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta
itsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun;
minuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'
"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.
"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!'
Virkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'
"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.
"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään", jatkoi
Niinistön Maunu. "Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun
tässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen
kuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita
hommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli."
"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat
Paksulaan hinattiin?" kysäsi nuorempi Tianen.
"Tottapa ne sen tähden", vastasi Niinistö. "Ja sitte kuului vielä
kapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin
lakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään
kirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut
sen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin
lopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni
käskee."
"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia",
tuumaili eräs nuori mies.
"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?" uteli uudestaan
Korpelan muori.
"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi", arveli Tiais-ukko.
"Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä
olleen."
"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut", kuului
muudan ääni väkijoukosta. "Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään
mokomaan paholaisen pesään."
"Oikein sanot, Paatelan Pekka", myönsi Korpelan muori hartaalla
äänellä. "Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista
kiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja
nurkkiin ... noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan.
Rahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!"
Viimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui
juuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: "ei, muori
kulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo.
Siitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin
henkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä
tarkoitetaan ja isänmaan parasta."
"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata", puuttui Haaralan vanha torppari
puheesen. "Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan
edistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja
pyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole
Kaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan
koettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan
sanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon,
että ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula."
"Vai ei laula", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä
ylönkatseellisesti keikauttaen. "Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte,
eikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta,
esimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri
kapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että
sanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja
juhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko
lehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä
seurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan
alentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa
rakennusta, joka on kuin kirkko.
"Kuin tuulimylly", pisti Korpelan muori väliin.
Niinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; "se on kapteeni
ottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta
ei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin
kiivaasti herrans puolta pitää."
Keskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu
nuorukainen edelleen: "minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa
edistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka
perusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset,
emäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset
koneet...?"
"Polkupyörätkö?" kuului ääni joukosta.
"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki
muut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne
kaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala
sanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula."
"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää", kuului yleinen mumina
väkijoukosta. "Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään."
"Ei suinkaan", huusi äskeinen "polkupyörän" kysyjä. "Ei olisi
raittiusseuran mieslaulukuntaa, ei saman naislaulukuntaa, ei
raittiusseuran sekakuoroa, ei isäntä- eikä emäntäyhdistyksien
vuosijuhlia, ei raittiusseuran torvensoittajia, ei käsityöseuroja, ei
kutomayhdistystä, ei hiihtoseuroja, ei kävelyseuroja, ei astunta- eikä
istuntayhdistystä, ei lehmä-, sonni-, sika-, lammas-, porsas-, kukko-,
kanayhdistyksiä; ei edes kissain, tuskinpa hevostenkaan ystäväin
yhdistystä. Ja varmaankaan ei olisi kevätyhdistystä, enempää kuin
talvi-, syys- tai kesäyhdistyksiäkään. Ei olisi kyntö-, kylvö- eikä
leikkuuseuraa; ei olisi perunainottoyhdistystä, jotka joka vuosi
Paksulan pelloilla näytteitä tekevät ... kahvipalkalla. Ei olisi
opettajiksi otettuja koulupoikia; ei käskyn mukaan kirjoittavia
sanomalehden kirjeenvaihtajia; eikä ensiksi ja viimeksi olisi
seurahuonetta, jossa kaikki yhdistykset, seurat, kunnat, kuorot,
ystävät, vihamiehet ja muut lörpöttelijät voisivat joka ikinen päivä
lystiä pitää ja tanssimalla kansaa sivistää."
"Paatelan Pekka on aivan oikeassa", päätti vanha Haarala. "Ei se ole
koko seurahuone muuta kuin kansan villitykseksi laitettu."
"Kapteenin kunniamylly, koko töskä", sanoi Tialan vaari.
"Sitähän minäkin jo sanoin, sitähän tässä minäkin", toisteli Korpelan
muori.
"Taitaa sitä saada hänelle siinä myllyssä jauhaakin", sanoi vanha
Haarala nauraen, "taitaa saada ennenkuin tarpeeksi asti karttuu, jos
maailman puheissa on pikkuistakaan perää."
"Mitenkä niin?" tiedusteli Koskelan Kalle, toivoen saavansa taas
puhevuoron hänkin.
"No esimerkiksi siten, että Paksulan kapteeni kuuluu, niinkuin tässä
äsken juttelivat, puijanneen ruukkilaisilta rahoja jo maksetusta
metsästä", selitti Haarala.
"Lakihan ne rahat hänelle on tuominnut."
"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla", pisti tapansa mukaan Korpelan
muori väliin.
"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin", kysyi Paatelan Pekka.
"Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai
talon kelihinnalla, niin pitikin itse."
Koskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan
Pekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.
"Herra siunatkoon!" kuiskasi Korpelan muori. "Ne ovat Paksulan vaunut
ja niissä kapteeni itse rouvineen."
Niin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin
puolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät
miesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat
kapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan
muori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät
vain hattuaan nostamaan.
Tuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat
seurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin
ihmetelleet seurahuonetta, mutta "pim, pom" kajahti samassa
kirkonkello. Se oli papin tulokello ... täytyi kiirehtiä kirkkoon,
sillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin
vaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella "pienet
päivälliset" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän
lukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan
kirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen
mukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi
mielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä,
miten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat
kuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua
Paksulan penkkiin... Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä
ennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet "päntätä" Koskelan
Kallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet "instrueerata", ettei
tekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä --"senkin pöllöpää" --
viime kerralla teki. "Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se
ei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on
häntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut
velkaansakin pois. -- -- -- Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää
tapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään
yhdessä mujussa huomeneen asti. -- -- Täytyy pitää silmällä kaikkien
kuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä
kysymyksiä Kivisistä eikä muista. -- -- -- Paksulan kapteenista täytyy
huomenna tulla valtiopäivämies, täytyy -- -- --. Kunpahan se Adelaide
jaksaisi soittaa -- -- --!"
Kalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa
puheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan,
mutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen
offenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi
päättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin
sinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan
programmi-sävellys.
Kapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan
puhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada
varmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin
kotinurkissa ... huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies ... ja
sitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: "edusmies,
kapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut
mitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen
täydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e." -- "Oi jospa jo
olisi huominen päivä!" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan
Kallen "hyvää päätä" ja muistin terävyyttä.