Satoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin
vallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin
tällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty
huokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista,
miten Karjalan radalla on "aina" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut
yöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut
niin sikeästi, että ei ollut tahdottu "millään ilveellä" hereille
saada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää
muuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin
jarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun
tunnin matkan päähän Viipurista.
Kuului konduktöörin pillin vihellys ja juna nytkähti jo hieman
lähteäkseen taas liikkeelle. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja
sisään syöksyi pari ahavoitunutta miestä, molemmat puettuina rumiin,
keltaisiin "öljytakkeihin", jommoisia Viipurin läänin rantalaiset sekä
miehet että naiset käyttävät sadetakkeinaan. Jalassa oli toisella
itämaiset "upokkaat", toisella pitkävartiset mustat saappaat, joiden
suurikantaiset pohjanaulat eivät varmaankaan olleet taotut
parkettipermantoa varten.
Hengähdyksistään vähän selvittyään, istahtivat miehet oven suuhun,
josta nenäänsä vähän nyrpistäen pari naista, arvattavasti
kaupunkilaispiikoja, siirtyi toisille tyhjille paikoille. Konduktööri
tutki tarkasti vastatulleiden piletit, napsautti niihin reiän ja sanoi:
"älkää antako näitä pois perillä; ne ovat meno- ja paluupilettejä."
Konduktöörin poistuttua, tuumaili nuorempi öljytakkisista:
"ennätettiinpäs, vaikka tiukalla piti."
"Ennätettiinhän tuota", arveli vanhempi mies. "Ja se on hyvän merkki
siitä, että asiat onnistuvat herrojen luona."
Nuo sanat näkyivät kiinnittävän erään nuorenpuoleisen puoliherran
huomion puoleensa. Siihen asti oli hän istunut keskipalkoilla vaunuja,
milloin torkkuen, milloin sporttipaitansa kaulusta korjaillen. Miehen
kasvojen väreet osottivat hänen kuitenkin tarkoin seuraavan
torkkuessaankin asiain menoa ja kuuntelevan jok'ikistä vaunuissa
lausuttua sanaa, vaikka olikin konduktöörin häntä tupakoimasta estäessä
kieltävästi pudistanut päätänsä, juurikuin ei ymmärtäisi sanaakaan maan
kieliä. Nyt hän siirtihe öljytakkeja lähemmä ja kysäsi hieman
inkeriläistä murretta muistuttavalla, mutta selvällä suomella: "mihin
nämä isännät matkalla, kun herrojen pateille mennään?"
"Helsinkiinhän tässä olisi aikomus, senaatin herrojen puheille",
vastasi nuorempi puhutelluista.
"Senaatin herrojen", toisti muukalainen. "Oikeinko aiotte käydä itsensä
kenraalikuvernöörin puheilla?"
"Eihän sitä sen puheilla -- -- -- mitäpä me siitä, vaan oikeille
senaattoreillehan meillä olisi asiaa", selitti vanhempi miehistä.
"Anteeksi erehdys", sanoi sporttipaitainen, "minä vain arvelin siksi,
kun hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on senaatinkin herra." Sitte
hän lisäsi, vähän ympärilleen vilkaistuaan: "taitaapa olla tärkeätkin
asiat, koska niin korkeiden miesten pakinoille päästään?"
"Tärkeäthän ne ovat asiat. Mennään pyytämään markkinoita meidän
kuntaan, kun ei kuvernööri luvannut, vaikka muuanne on antanut."
Kuultuansa markkinoista mainittavan, kääntyi eräs siihen asti miehiin
melkein selin akkunan poskessa istunut matkustaja heihin päin, pani
pois luettavanaan olleen sanomalehden ja sanoi: "jopa on miehillä asia,
kun pyytävät markkinoita! Parasta olisi, kun kääntyisitte ajoissa
takaisin moiselta retkeltä, sillä mitä on hyvää niistä markkinoista
tahi toripäivistä. Turmelevat vain kansaa ja kylvävät kuntaanne
kirousta ja kevytmielisyyttä ja kaikellaista pahuutta. Minäkin olen
menossa meidän opettajan kanssa -- se on tuolla toisessa luokassa --
myöskin Helsinkiin, mutta pyytämään markkinain lakkauttamista meidän
pitäjästä."
"Sepä on ihmettä, kun on kerran ne kuntaansa saanut", huudahtivat
miehet yhteen ääneen. Vähän mietittyään jatkoi sitten vanhempi: "meillä
niistä ei ainakaan vahinkoa olisi, vaan sulaa hyötyä. Meillä, näette
sen, saadaan toisinaan hyvinkin runsaasti merestä kaloja."
"Eivätkös kalat sitte käy muutoin kaupaksi kuin markkinoilla?"
"Kyllähän ne aina kaupaksikin käyvät, mutta niissä on niin paljo sekä
kulettelemista että kaupitsemista, varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä
menee hukkaan monta monituista kaunista kesäpäivää, mutta kun
saataisiin markkinat, niin ei muuta kuin veisi sinne ja sillä hyvä."
"Vai on teillä merenrantalaisilla niin niukalta aikaa tahi niin paljo
kotitöitä, arvattavasti peltotöitä ja muuta maanviljelystä, että ei
kukaan joutaisi saalista kauppaamaan? Silloin olisi parasta perustaa
suuri vientiyhdistys, joka ajaisi kaikkien asiaa", arveli akkunan
poskessa istuja.
"Onhan tuota toki aikaa, jos ei muuta", selitti nuorempi mies. "Onhan
tuota toki aikaa, Jumalan kiitos! Eikä meiltä maanviljelykseen aikaa
tärväänny, kun ei saarissa ole peltoa muuta kuin palanen perunamaata;
kenellä sattuu sitäkään olemaan, kenellä ei ole ensinkään. Eikä niittyä
ole juuri nimeksikään kenelläkään."
"On sitä kuitenkin mantereen rantalaisilla kumpaakin, niin peltoa kuin
niittyäkin", oikasi vanhempi mies kumppaninsa puhetta.
"Onhan sitä niillä vähän", myönsi nuorempi, "mutta taitaisivat ne
maanviljelykseltä joutaa nekin jos johonkin."
"Kalanpyydyksetkö ne sitte kotona ajan vievät", kysäsi vieras,
"verkkojen kudonta ja nuottain valmistus?"
"Kukas hullu itse pyydyksensä tekisi", lausui nuorempi miehistä.
"Niitähän saa ostaa venäläisiltä verkkoja niin hyvin kuin valmiita
nuottiakin. Parilla kolmella sadalla ruplalla saa jo suuren nuotan,
joka kestää joskus kolmekin vuotta -- ja sen saa vielä velaksi."
"Mutta parilla sadalla markalla voisitte ehkä saada yhtä suuren, kun
itse tekisitte, ja se varmaankin kestäisi viisi, kuusi vuotta, eikä
sitte tarvitsisi venäläisten veloissa ja armoissa pyöriä", arveli
akkunan poskessa istuja.
"Ei sitä saisi semmoista alle kolmen, neljän sadan markan", tuumaili
vanhempi mies. "Mutta eiväthän ne markkinat ole pelkkää myymistä
varten, vaan sieltä saa ostaakin, mitä ikinä ihminen tarvitsee."
"Eikös siellä teidän puolella sitte vielä ole maakauppiaita, jotka
levittävät maakuntaan tavaran roskaa enempikin kuin ihminen tarvitsee?"
"On, onhan niitä -- ainakin yksi joka kylässä", selitti nuorempi mies
vuorostaan. "Suuremmissa kyläkunnissa on kaksi tai kolmekin, niin että
taitaa niitä kauppiaita yhteensä olla neljättäkymmentä meidänkin
kunnassa."
"Luulisipa noilta sitte olevan saatavana tavallisen ihmisen tarpeet,
ehkäpä vielä tarpeetontakin."
"Kyllähän sitä on tavaraa kauppiailla kaikenmoista, mutta markkinoilta
saisi kuitenkin halvemmalla ja parempaakin."
"Ei, hyvä mies, markkinoille tuoda muuta kuin mitä huonointa rojua",
tiesi akkunan vieressä olija. "Kun menet meidänkin markkinoille, niin
et siellä ainakaan aluksi näe muuta kuin ryssän rinkeliä ja kuorma
kuormansa, pöytä pöytänsä perästä on täynnä Viipurin rinkeliä. Oikeita
Viipurin rinkeliä kuuluvat ne kaikki olevan, vaikka ovat tehtyjä mikä
missäkin mökissä, enimmät kuitenkin Lappeenrannan puolella. Kahvin,
siirappiveden eli venäläisen piittinän ja kaikennimisten namusten
kauppiaista ei myöskään ole puutetta, sillä niillä ovat ainakin puolet
myymäpaikat hallussaan. Mustilaisia, posetiivin vinguttajia,
kellonvaihtajia, limonaadin myyjiä on myös niin kosolta, että ei tahdo
päästä liikkumaankaan. Viinan ja hokmannin haju on selvän ihmisen ihan
tikehdyttää. Kun pääsee varsinaisten myyntikojujen luo, niin on
siellä läkkipilliä, käsipeliä, kirjavia nappia, rintaneuloja,
messinkisormuksia, kretonkiriepuja, jos jonkin karvaisia, muun melkein
mitättömän vaatetavaran seassa. Mutta naiset ja lapset häärivät
ahkerasti noiden kojujen edessä. Varsinkin tattarilaisten tavarain
kimpussa häärää ostajia yhtä myötään melkein yhtä paljo kuin hoijakan
ja muiden tyhjillä ilveillä rahan narraajain ympärilläkin. Markkinoilla
menettää turhaan rahansa sekin, joka muutoin niitä säästää. Sen näkee
etenkin iltapäivällä, jolloin ovat hengen vaarassa nekin tuhannet
tyhjäntoimittajat, etenkin naiset, jotka ovat sinne saapuneet
ainoastaan itseänsä näyttämään, sillä silloin jo hierovat tappelua
kaikkien kanssa tavallisissa oloissa siivotkin miehet. Lapset kuulevat
ja oppivat siellä villin elämää mitä karkeimpia kirouksia ja naisten
siveyden tunto tylsistyy, mutta sinne palaa kuitenkin kaikkien mieli.
Jolleivät palvelijat ja nuoret taas sinne pääse, niin pitävät itseään
pahemmin orjuutettuina kuin Siperian vangit."
"On kaiketi sieltä toki saatavana kaikellaista maanmiehenkin tavarata
ja tekeleitä", tuumaili vanhempi öljytakkisista.
"On nimeksi", myönsi mies. "Viljaa ei tosin ole tavallisesti minkään
nimistä, paitsi metsässä, salakapakoitsijoilla, viinaksi muutettuna.
Kuului kuitenkin olleen viime markkinoillakin kaksi tuohikonttia,
kokonainen kuorma kaalinpäitä, säkillinen sipulia, kapallinen papuja,
saman verran herneitä ja kymmenkunta kiloa maatiaisvoita, jos ei vielä
maamiehen tavaroiksi täytyne lukea Kauppilan ruotimuorin muutamia
vispilöitä ja Nevalan ukon kahta puupyttyä ja kuutta puulusikkaa, jotka
kaikki tohtorin rouva oli ostanut paremmin säälistä kuin
tositarpeesta."
"Ehkäpä ne teidän markkinat ovatkin niitä niin sanottuja
eläinmarkkinoita", mutisi nuorempi markkinain puuhaajista.
"Eipä juuri, vaikka on niille joskus joku eläinkin eksynyt", arveli
akkunan pielessä olija. "Milloin on ollut neljä, milloin viisikin
semmoista lehmänkantturaa, joilla ei enää kotonaan ole mitään tehty.
Mustilaisilla ja Lesken Iskällä on tietysti ollut aina joku hevonenkin
kaupattavana, mutta nimismies ne on tavallisesti heiltä väkipakolla
ostanut tapettavaksi muutamalla markalla. Taisipa jo kerran
Lesken Iskaa sakottaakin hevoskaupasta, vai lieneekö se ollut
eläinrääkkäyksestä."
"Isäntä unohtaa kokonaan sen seikan", puuttui nyt taas puheesen
sporttipaitainen muukalainen, joka toisten haastellessa oli
kirjoitellut jotakin muistikirjaansa, "isäntä unohtaa sen seikan,
että maalaiskansa saapi markkinoilta kaikellaisia teollisuuden
tuotteita -- -- --"
"Mitä teollisuuden tuotteita tarkoitatte?" kysäsi puhuteltu muukalaista
keskeyttäen.
"Kaikellaista talossa tarpeellista", selitti muukalainen, "niinkuin
astioita, kelloja, valmiita vaatteita ja minkä mitäkin, hotj mitä vain
tarvitsee."
"Tosiaankin ne minä unhotin", myönsi toinen. "Saapihan sieltä
tosiaankin leveitä, suuta repiviä lakeerattuja puulusikoita, kirjavan
koreita, kiiltäviä niinipuu-kuppeja, mutta mitä niillä tekee? Siksi
parahiksi kestävät, että juuri ostaa kerkiää. Mitä taas tattarien ja
juutalaisten valmiisin vaatteihin tulee, niin eiväthän nekään kestä
kuin korkeintaan päälle panna, mutta ei pitää."
"No, no, -- -- -- johan se isäntä nyt perin liioittelee", arveli
sporttipaitainen muukalainen.
"Enkä liioittele yhtään", sanoi mies toimessaan. "Meidän naapurin poika
oli kerrankin ostanut viidelläkolmatta markalla markkinasaksalta
pulskan päällystakin. Ja se kesti ihan timinälleen kotiin asti. Hevosta
riisuessa näet jo ratkesi hartioista ja sitte, päältä pois otettaessa,
meni yksiksi paloiksi. Kun sitte räätäli yritti sitä uudestaan koota,
niin käsiin oli hajota koko vaate, kun oli niin mahinutta ja koin
syömää. -- -- -- Eivät ne koko markkinat ole muuta kuin petkutusta, ei
muuta."
"Mutta", väitti muukalainen yhä, "saavathan ihmiset markkinoilla
tutustua toisiinsa; eri kansallisuudet toisiansa lähetä."
"Ja oppia toisiansa inhomaan", väitti mies vastaukseksi, "petkuttajat
pitämään narrina pettämiään ja petetyt vihamaan pettäjiään ja koko
kansoja, jotka semmoisia konnia synnyttävät."
"Tarvitsee se kuitenkin kansa markkinoita", penäsi muukalainen. "Niillä
nuori kansa saa huvitteleutua ja juhlia. Ne ne ovat oikeita
kansanjuhlia, joissa kansa mielellään käykin."
"Narrit menevät vaikka mihin pahuutta oppimaan", intti yhä akkunan
poskessa istuja. "Mutta kyllä moisissa juhlissa on monelta mennyt
elämän onni ja variksen jalka on tullut monen papinkirjaan painetuksi
semmoisissa huvissa. -- -- -- Ja kaikesta muusta puhumatta, kuinka
monta tuhatta työpäivää niillä sitte vielä tuhlataan!"
"Taitaisipa olla parasta", tuumaili nuorempi öljytakkinen toverilleen,
"jos käännyttäisiin mekin kotiin."
"Parasta se epäilemättä on", virkkoi muudan keskustelua kuunnellut. "Ja
mitäs teidän tarvitsee mieskohtaisesti mennä enempää markkinoita
pyytämään kuin poiskaan saamaan? Lähettää vain paperit perille, niin
kyllä ne herrat niistä asian ymmärtävät ja selvän tekevät."
"Niin sitä luulisi, mutta siitä ei tule mitään tähän maailman aikaan",
puuttui akkunan luona olija taas puheesen. "Nyt pitää juuri
mieskohtaisesti kääntyä herroihin, tahtoipa sitte mitä tahansa, ja
jollei sitä tee, niin menee asia aivan päin mäntyyn. Meillä on siitä
surkea kokemus. Oli näet tässä muutama vuosi takaperin meillä
papinvaali. Kappalainen Gustrén sai järjestänsä miltei kaikki äänet,
mutta ei älynnyt mennä vielä suuriltakin herroilta ääniä pyytämään ja
taisipa arvella semmoisen kerjäämisen laissakin kielletyksi. Vielä
vähemmän sitä älysimme me, seurakuntalaiset, kun ei Gustrén edes ollut
ikinä pyrkinyt suurten herrain sielunpaimeneksikaan, vaan meidän. Mutta
olipas vaalipapeissa semmoinenkin joka tiesi temput. Meni pokkuroimaan
ja sai paikan kuin mies. Itse nyt vielä ilkkuu herrojen hänelle
paikkaa luvatessaan nauraneen, jotta 'kyllähän se Gustrén kuuluu
seurakuntalaisten äänet saaneen, mutta mahtaa olla kovin ruma mies, kun
ei ilkiä tulla tänne meille näyttäytymäänkään.' -- Sillä tavoin saimme
me papiksemme oikean 'sotarovastin', jolla nimellä sitä kuuluu
herratkin -- ainakin takanapäin -- nimittävän. Kyllä se siis on
parasta, ukot, käydä vain rohkeasti herroille näyttäytymässä, jos
tahtoo asiansa perille ajaa. Eivät ne suuret herrat papereista paljoa
välitä."
Muukalainen mutisi jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Keskustelukin
näytti alkavan käydä yleisemmäksi ja yleinen nuiveus mielistä hälvetä,
mutta silloin taas jyrähti jo jarru. Oli seisahduttu jollekin suurelle
asemalle. Ihmiset nousivat ja alkoivat lähteä asemalta jotakin suun
avausta etsimään, mutta kaikkein kiireimmästi katosi vaunusta
sporttipaitainen muukalainen. Muiden matkustajain päästessä
asemasillalle, seisoi näet jo mies santarmin sivulla ja kuului
supattelevan sille jotakin "kansankiihottajasta, joka yllyttää
perustamaan laittomia vientiyhdistyksiä ja estää ihmisten veljestymistä
markkinoilla."
Santarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta
kuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein
akkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti
santarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa:
"niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk."
"Varmaankin lähtee nyt perin tärkeä sähkösanoma asemalta", tuumaili
muudan matkustaja kumppanilleen, katsellessaan sähköittämistä läpi
akkunan, "perin tärkeä, koska ovat niin kalpeat ja vakavat
sähkölennätinvirkamiehen kasvot ja santarmi hänen takanansa hymyilee
niin imelästi."