Luokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa.
Vallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti
viimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat
tyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja
lähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin
kateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista
kanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti
siitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat
muistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului
muutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät
kirjojansa niiden laatikoihin.
Ovi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle
ihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa
nuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa.
Vaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla
laukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka
hieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa
tuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti
silmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.
Kun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi
häneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla
äänellä: "mitäs teillä olisi ollut asiaa?"
"Meilläkö?" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen.
"Myö tuota -- -- hm -- -- myö tuota -- -- tultiin kysymään, jotta
tämäkö se on se kolomas luokka?"
"Kolmas luokkahan tämä on", vastasi priimus.
"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?"
Nokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. "Terve
mieheen" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää
retuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: "tännehän ne
ovat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet."
"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata -- --"
"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne
sovi", toimitti Vikke.
"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik", tuumaili vieras
luokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. "Vuan annahhan minun
tok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii."
Niin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi
kiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.
Hiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat
kaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi
koukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa
aavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä
selkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän
yhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti
toiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan
hänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi
hänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla,
vaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi
kerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan
kukaan muu hakenut.
Alaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja
hän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden
tulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet
lapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi "vähän
ihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla
tavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka."
"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja
kuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus",
tuumaili toinen.
"Kääri ennen lahkeesi ylös", tiuskasi Alainen, "mutta varret sisään ja
lahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!"
Vieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan
pitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle
avuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai
sormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko
muu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa
siinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä
kaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja
niitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia
nähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli
ehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella
vallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että
rukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin,
joka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia
neulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata
mummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi
pääsisi.
"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?" kysäsi
joku. "Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan."
"Ole vaiti Ander", pisti Vikke Nenonen väliin. "Kuolleitahan sitä
muualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä
sisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä."
Avossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä
äänellä mutisi: "päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee
säkillä sissään -- --"
Maisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian
luokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari
piikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja
sille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.
Pulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte
maisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. "Lyhyesti sanoen: siinä on nyt
teille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne
häntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin."
"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan,
kun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät
kaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti", näki Petri
hyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille
vastaukseksi luokan perältä.
Maisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan
kateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi
Petrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle
mielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen
tähtensä tuntuvasti lyhentynyt.
Monta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa
vuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella
vilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko
muun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo
eksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui
häneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin
tekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten
luokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin "koulun
parhaaksi mieheksi", joka ei leikistä koskaan suutu. "Mutta muut ne
ovat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä."
Vähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä
viimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.
"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu", äännähti Ander kiireesti
historian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.
"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä", sanoi siihen Petri
umpimielisesti hymyillen.
"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä
pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.
"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.
"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy
fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? -- Sitä paitsi on
lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita -- etkös
sitä nyt muista?"
"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin --
lämpöhän sen tekköö."
"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa
ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut
mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä
yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.
Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin
jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen
selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin
jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä
siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt
tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja
slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.
Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no
Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa
kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun
unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"
Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.
Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee
ruppiikkaak teille verruu maksamaan -- --"
Rehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti
vastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.
Petri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin
odotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas
uudelleen ja sangen levollisesti: "niin hyö sano, jotta myö vuan ei
ruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja
annetaan teillen kapinen koira."
Se oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo
ovesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.
"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin",
kirkuivat jotkut.
"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit", kiljui Ander.
"Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!"
Toiset murisivat: "häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;" mutta
Petri itse arveli: "mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka
tottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo."
Sitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä
ylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja
opettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että "eikö herra
Oikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei
tarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään -- ei ainakaan
ainekirjoitustanne?"
"Kas, kas -- kun eivät raskisi sinusta luopua", kuiskasi Vikke Nenonen
Petrille korvaan.
"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne", selitti
rehtori.
"Olkoon sittä männeeks", tuumaili Petri. "Vaikkapa häntä sittä jeäpkii
yheks vuuvveks vielä."
Jonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli
rehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin
lähetettäisiin Helsinkiin "viisaampiin miesten kateltaviksi."
"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt", selitti rehtori
ystävällisesti Petrille.
"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi
männöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen
laittook."
Rehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja
ärjäsi: "laita sitte itse."
Nöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet
paperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan
hänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta
kirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa
Helsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä
päästyäänkin.
"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut", kysäsin minä.
"Ka postimerkissä", vastasi hän ja jatkoi: "miksikäs niitä rohvessyöriä
tuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?"
"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi", selitin minä. "Mutta
miksikä sinä sitä kysyt?"
"Laitan niillen ne kirjutukseni."
"Älä veikkonen, ne nauravat."
"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski", sanoi hän.
En oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka
vuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän
puuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni
minäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli
olevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.
Näin se alkoi: "tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta,
mutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä
kirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset
aineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta
kyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan
niin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero,
konssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen
mualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin
sittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan
Lentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik
toisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron
puheita lukkoo" -- --
Niin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa
parhaillaan tutkivan.
"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee", ärjäsi Petri, temmaten vihkon
kädestäni. "Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak
kirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee
laskujaankaak."
Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta
ainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.
"Vuanpa, kun se rehtori itek käski."
"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen
uudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa
kirjoittaakseen."
"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama", tuumaili
Petri vakavasti.
"No anna minun edes sitä korjailla", vaikeroin minä. "Tuollaisena ei
siitä ole mihinkään."
"Joutavat viisaammat korjailla", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani
matkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että
väkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin
lopuksi kiukkuisesti: "volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu
vääryyttä)."
"Niin, niin! Volenti non fit injuria", myönsi Petri. "Ja sentähden anna
sinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski."
Paperit "huilasivatkin" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska
yliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja
siitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi
selityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä,
että opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia,
jotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa.
Kuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.
"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava",
tuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.
Ei häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut
yliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä
kuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi
tulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja
kotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän
minulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En
kehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin
rupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.
"Talonpojaksiko siis?" mutisi hän tyytymättömänä. "Mitä vasten minä
sittä oisin koulua käynnä?"
Erotessamme kysäsi hän sitte minulta: "tiijjätkö sinä, millä keinon
sitä päivee säkillä sissään kannetaan?" -- Kummastuneena ja säälillä
häntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan
kuullutkaan.
"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke
Nenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut
vuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. -- Vai et sinäkääk
sitä tiijä? No, hyvästi sittä!"
Kerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta
vielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri
Oikariksi.
"Siis sama mies", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun
asiasta häntä huomautin. "Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!"
"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?" kysäsin minä Vikeltä.
"Niin Petrille", mutisi Vikke. "Ja sitte se muutamana päivänä istuu
-- -- hyi hittoja -- -- ja silloin minunlaiseni miehet saavat
todellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan'
-- jos voivat!"
Viken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta
tavallista totisempana jahkaili hän: "hyvähän sinun on nauraa, mutta
entäs meikäläisten. -- Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä
maailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on
sotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!"