Suomenlahti on ihmeellisin kaikista maailman meristä.
Vieraalle on se vaitelias, jokapäiväinen vallan. Se on kokonaan
itseensä sulkeentunut maailma karuine kalliorantoineen, lukemattomine
luotoineen, karineen, vihertävine vesineen ja pitkine kiviriuttoineen.
Tutustupas kuitenkin tuohon salaperäiseen mereen, niin huomaat toista.
Mantereen kanssa leikkiä lyöden laskee se lahdelman lahdelmansa perästä
Suomen syliin, ikäänkuin aikoisi Suomelta väkivalloin riistää sen, mitä
maalle järkkymättömällä oikeudella on tuleva. Se on kumminkin kaikki
pelkkää viatonta pilaa ja pelottelemista, sillä totuudessa tietää meri,
ihmisiä paremmin, autuaamman olevan antaa kuin ottaa, ja sitä sääntöä
se alati noudattaakin.
Kuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään
merkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri
on näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn
pitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit
valoisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka
luistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat
unelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden,
viehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut
itseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti.
Useinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin
turvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.
Tuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä
selällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon
nostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon
rinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa
ravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät
pyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman
vikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen
purjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa
suupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata
kauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen
ja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä
osottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat,
melkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka
suhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.
Silmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan
rantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin
pilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja
sitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään
airoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky
tänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.
Sillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille
poskillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä
päilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa
mantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään
tiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys
kuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan
oloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja
kärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi
luoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista,
joiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut
muistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia
taruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista,
epätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä
vihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään
vaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät,
niin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä,
julmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta
oikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille
koskaan kuivumattomia kyyneliä.
Suomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei
suotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako
koskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa
sen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin,
yksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön
täydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee
siitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi
armaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon
ikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta;
sukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä
pois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä
meren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne
saavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen
lahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna
onkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa
ja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan
suuressa edistämistyössä.
Sen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta
pitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä
saaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes
hetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin
nälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa
iäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti
kertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta
toimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa
lehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät
silmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman;
joissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän
tähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat
kypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee
saarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä
sisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä
kotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata
kuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja
tuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ,
tuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille
rauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin
meri ja mies -- ne molemmat -- kuuliaiset käskylle: "otsasi hiessä on
sinun syötävä leipääsi".
Missäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto
on kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä
vastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä
kaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? -- Niin, missä paistaisi
herttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä
kotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin
salmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin
juhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun
ikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto,
tyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa
iltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä?
Löytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden
lipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai
lipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä
kimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla
välkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?
Oletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä,
mutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät
sinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän
painuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä
ihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on
toisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä
täällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin
graniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin
matalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin
yöpukimiinsa.
Hiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se,
luotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen
kaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille
joka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti -- niin hiljainen yö, että
kuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon
suhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden
keskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki,
raukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se
hengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi
äitinsä rinnoilla.
Saariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä
pyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin
kuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja
rakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista
solia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei
uskalla niihin tunkeutua.
Jo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen
kuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan,
loistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat
kauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon
hienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on
olevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä
noin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa;
vaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa
painolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa
heräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä
koveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn
etusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden
aallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin
hemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset
ovat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet.
Vaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle
ja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia --
Suursaaren alpit -- yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta
turhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin
loppumatta, lakkaamatta.
Kiukuissaan viiltelevät "korkiat" sumuvuoria, riuhtovat rikki
pilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin
voimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat
alhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat
susien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat
sähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä
kaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia
aaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina
kääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden
vetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi
ventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien
rakoihin.
Tuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen
salaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka,
kotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien
väliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän
valkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi
soljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita,
öljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi
arvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut
mitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan
kuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.
Airot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy
kaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan.
Muutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä
pääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy
kuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.
Se on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen,
mutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla
toisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä
tarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan
vettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren
voima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden
palasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan
vallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.
Äänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa
kuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä
huokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana
toisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti
pienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä
olisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi
säilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen
tyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy
silti sanattomana.
Merelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti
työtä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun
hän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi
sitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa,
miksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan
ja Matin takia? -- Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä
edestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se
rankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa
hikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä
suussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista
jäsentä.
Paukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli
viimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken
maailman tietä. -- "Nyt ollaan hukassa", päättää perämies, mutta ei
toki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen
laudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät
pieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin
miehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat
väsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti
synkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky,
aluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä
enemmän vettä sisäänsä.
Mikäs se oli?... Nyt se kuului taas... Tohtisikohan tässä vieläkin
toivoa?... Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja
jokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin
äskeistä ääntä.
"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta", kajahtaa myrskyssä
nuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta
velvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo
kangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.
"Halloo! Täällä ollaan!"
Kaikki jahdin miehet parkaisevat yhteen ääneen nuo sanat, ja
uskomattomilla ponnistuksilla saadaan samassa aluskin käännetyksi.
Saaresta saapuneiden pursi jysähtää jo jahdin laitaa vasten. Uudet,
uupumattomat miehet tarttuvat nyt työhön. Ei aluksen oma miehistö
kykene enää työn kulkua katsomaankaan. Väsyneinä, voimattomina
lyyhistyvät he mikä mihinkin nurkkaan, mutta laulaen voiton virttä
puskevat nyt meren vallattomat tyttäret rutisevaa alusta saaren
suojaiseen satamaan.
Rannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin
puolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle,
lämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja
mistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan. Itsestään,
kenenkään kehoittamatta, siirtyivät iän ja taudin köyristämät vanhukset
sijoiltansa roihuavan uunitulen edestä, tehden vieraille tilaa, ja
jättävätpä vuoteensakin vieraiden varalle. Hääräillen sinne tänne
kantavat lapset heille kuivia pukuja ja naiset kaivelevat kätköistänsä
jotakin juhlaa varten säästöön pannut herkkupalaset. Onhan nytkin
juhla ... ja ponnistustensa peristä tarvitsevat väsyneet vieraat
maukkaampaa ravintoa kuin tuota tavallista ... suolaisia hailia ja
kuivaa, pahalle hajahtelevaa hylkeen lihaa.
Niin, saaressa on juhla ... ihmisyyden suuri juhla, jota
vaatimattomasti ja hiljaisuudessa viettää kärsimyksissä karaistu,
työssä ja elämän tuiskuissa suureksi sydämessä, pieneksi puheissa
kasvanut suku. Taivaan enkelitkin ottavat tuohon juhlaan osaa ja
siksipä pyhä, hiljainen hartaus tuntuu täyttävänkin sekä sydämet että
koko huoneen.
Viimein, aamun etäällä sarastaessa, saapuvat nuoretkin sisään, sillä
nyt on lastikin turvassa ranta-aitoissa ja itse alus lepää
taisteluistaan vahvasti ankkuroituna satamassa. Sen toverit näyttävät
vartioivan sen lepoa, toisinaan kuitenkin sille hieman kumartaen, sillä
nekin kykenevät kuntoa kunnioittamaan.
Huomenna on jo meri melkein hiljaa. Sen tyrskyt ovat tauonneet myrskyn
mentyä. Ainoastaan "kuolleet laineet" enää liikkuvat kaukana selällä
poimutellen paikoilleen rantamille sitkistynyttä, kellahtavaa vaahtoa
ja reunustellen, kruunaellen raukenevaa merta ruskeilla
merenhauraseppeleillä.
"Olipa hyvä, että saivat meidän miehet lastinkin pelastetuksi, vaikka
vähän kastuneena", tuumailee toimessaan noin kymmenvuotinen poika
tovereillensa, ketterästi kuni orava juostessaan pitkin pelastetun
jahdin parraspuita.
"Hyvä oli", vastaa toinen, kiivetessään pollaria myöten jahdin
kannelle.
"Se kuuluu olevankin hyvin kallis lasti", tietää kolmas toveri poikain
haapion perästä, odotellessaan kärsivällisesti, kunnes toverit saisivat
haapion pestin johonkin kiinni solmituksi.
"Kas, kun tässä ei ole mitään pinttaa", sanoo pienin pojista.
"Jahdissa pinttaa", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.
Mustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee
kaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin
mielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein
luvannut.
"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?" kysäsee viimein
paitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten
vielä märkiä vaatteita.
"Ei", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: "olipa se
kalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla,
työllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä... Varmaankin ovat
niiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet ... ja Jumala on aina
armollinen... Hän armahtaa pelkääväisiänsä."
Aluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö.
Katsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään
lopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu
mietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän
silmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että
päättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta
tarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen
taistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta
hämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.
"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun", lausuu perämies tyynellä, ihan
luonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita
ahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. "Mutta muista olla aina
varovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä,
eikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata."
Matti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei
virka mitään.
"Niin, niin ... ole vain aina varovainen ... varsinkin kun se
Heleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona
liiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin
voisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut
saaliiksensa saisi."
"Kyllä minä koetan olla ... isäntä", sopertelee hämmästynyt Matti
vastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja
selvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.
Työ sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain
päivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa.
Kitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat
pullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari
pientä "luovia" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus
ulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa.
Kaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi
tervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati
uutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä,
iloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan
edessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin
mieleen.
Matinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet
ja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen
huulillaan, ajatellessaan: "mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi
sen keskustelun kuullut?... Tarkka se on silmä vanhalla miehellä...
Jokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?...
Eihän se Heleena miten olisi uskaltanut... Ja vielä isällensä, kun en
minäkään..."
Vakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia
ajatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa
Suomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen
kanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt
ne ovat hyvästit heitettävät.
Ihmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan
hän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä
myrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko
majesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin,
koska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin,
kun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja
kuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei
koskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin
hyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää
niin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin
taivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan
vastustamatonta oikeutta ja voimaa.
Ja nytkö täytyy hänen todella merestä erota?... Ei, tuhannesti ei!
Voihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes
istua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä
pintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle -- hänellekin -- laulaa
viimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle
lähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen
ja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina
kulkeekin kalpea kuolo. -- Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten
saattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä
piilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka
kuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään
kuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin
iloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia
meren sävelten soinnulle iloisina, elävinä ... varmoina elämän voitosta
kuoleman ylitse.
"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä", hyräilee Matti
kokkapuolella.
"Vieläkös mitä", lausuu peränpitäjä, "varsinkaan nyt, kun meri on noin
kaunis ja tuulta juuri parahiksi."
"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään", arvelee
pumppumies, kiinnittäessään alapurjeen "koulia".
Sillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:
"Lyhyt on matka kullan luokse,
vaikkakin aallot pauhaa;
sinne pursi punainen juokse,
siell' on sullekin rauhaa!"
"Jo näkyy kotimajakka", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.
"Näkyyhän tuo jo kylläkin", sanoo perämies. "Ja naisia on rannalla jo
vastassa."
"On", myöntää Matti. "Heleenakin näkyy olevan. Minä tunnen hänet
valkoisesta huivistaan."