"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?"
kysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme,
lähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.
"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla", tuumaili Matti
verkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.
"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?"
"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin
sattuu", arveli Matti. "Ja silloin sitä on henkeään kaupalla."
"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?" puutuin minäkin
puheeseen. "Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla."
Matti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Niin, miksi ette todellakaan muuta?" toisti ystävänikin kysymyksen.
Matti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt,
selitti hän: "ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri
vetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut."
Ystäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin
laskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme
udella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.
Hyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua.
Aamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia
kallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita
jäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua
valoon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden
välitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä
siellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja
pitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan
kuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat
piirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin
pikkuisen valoa.
Sitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva
hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä
lumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa
singahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka
valitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme.
Loitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi
äänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään
erityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko
saarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana
koukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi.
Vaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne
siroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.
Kaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän
välinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse.
Kaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin
kokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.
Omituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin --
kaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä,
mitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman
muistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme
täydellistä lepoa tai pyhää hartautta.
"Suuri ja mahtava on todella meri -- levätessäänkin!" puhkee viimein
ystäväni lausumaan.
"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on
sula riemu niistä", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.
Kuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja
kaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan
itse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta,
valtavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja
saavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin
kuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille
taivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa
liiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä
kummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille
ihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan
taulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee
kasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa
mukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. -- Siinä
virtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua
muistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka
saattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen
riemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin
hermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa,
surunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.
Maalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on
myöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto
sielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se
siellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan
synkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa,
puhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä
tavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se
kuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio
sekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa,
kuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät
elämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä
saastuttaneet.
Kuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän
moninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia
vivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa,
mutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin
alalla.
Siellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä,
niinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa "ruhmuissa" on
vaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät
muutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien
jäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat
milloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi,
vaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea
kirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi.
On kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin
hiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä
kaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat
kuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.
Jonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana
kohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua.
Tuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen
pitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja
haihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo
estää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin
silmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa,
niinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä.
Kalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: "mitä tuo
ääni tietää", koska miettiväisenä tuumii: "jos ei tuo ole sulan veden
kuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään
aikana."
Heti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira
hyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa
sumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi
saada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.
Taputellen koiraansa selittää Matti: "se on löytänyt hylkeen reiän, mut
mitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana."
Me ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. -- Vasten päivää
katsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena
kesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen
tuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä
välittämättä jatkavat työtään. -- Noin kilometrin pituiselle,
soikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen
aina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla
uitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin
toistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet
kahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa
hevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle
pystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen
sekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii
kuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän
meitä haukuttuaan.
"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on
ainakin yksi joukossa?" kysyy ystäväni Matilta.
"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei
ole kuin yksi mies", selittää Matti.
Viimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se
näyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.
"Tarttuu kiinni", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.
Muutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja
joudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto:
"irti on -- vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti."
Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen
villahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate
estä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan
säännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa
syksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja
syvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä.
Hekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva,
vaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko
olennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää
kaikissa ehdotonta ihailua.
"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis", siteeraan minä Notkeria,
kuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.
"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri",
mutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. "Sellaisena mahtoi synti
lähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi", lisää hän vielä
piiraman verran vaiettuaan.
Yhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan
tuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että
lähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet
kuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön
läheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja
esityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.
Viimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä
hailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii
päiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia
hopeasuikaleita. -- Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa
järjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä
ja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän
yhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan
avannoille. Aivan oikein -- vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa
avannossa.
"Herra armahtakoon! Jää käy", huudahtaa Tilda.
Ystäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei
pitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.
"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä", vastaa Tilda siihen.
Mattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja
ympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin
vaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista
pilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain
muutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.
"Tilda, tule meidän rekeemme", huudahtaa ystäväni. "Meillä on parempi
hevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta."
Empimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme
kiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. -- Yhä pimeämmäksi käy ilma ja
yhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli
ulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa
hengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle
tietämättömiin. -- Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti
hyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon
vimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä
olemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti
yhä ajajan paikalla.
Äkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää
tärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike.
Silmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan
hiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa
mielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo
enää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä
juoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen
taltuu.
"Nyt se on irti meidän puolelta", ääntää Tilda huoaten.
"Mikä on irti?"
"Jää ... Suomenkin puolelta", vastaa Matti tyynesti, mutta yhä
eteenpäin riennämme me siltä.
Vähitellen harvenee lumen tulo harvenemistaan ja ilma alkaa yletä.
Myrsky tyrtyy viimeinkin rajuimmasta raivostaan. Jo tuikahtaa joku
tähtönenkin pilvien raosta. On siis jo ilta käsissä ja me olemme
tuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo
edestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla
kuuluu taas korviimme outoa ääntä.
"Mitä se on tuo?" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä.
"Laineiden loisketta", vastaa Matti hitaasti.
Tuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle. Kuu kohoaa
takanamme ja kalpeilla säteillään valaisee edessämme vyöryviä,
vaahtoilevia, ruskeita laineita. Ehkä olemme nyt lähempänä vaaraa kuin
koskaan ennen, mutta maan näkeminen kuitenkin tuntuu niin
turvalliselta. Helpotuksen huokaus kohoaa rinnasta, mutta arvelevaisena
kynsii Matti korvallistaan. Hän ja Tilda nousevat reestä ja
tähystelevät tarkasti joka suunnalle. Viimeinkin sanoo Matti: "tuolla
on varmaankin Pitkäniemi."
Me olemme sillä aikaa reessä ihmetelleet, miksi ranta näyttää aina
liikkuvan, vaikka olemme seisoneet yhdessä kohden pitkän aikaa, mutta
nyt ei ole halua, ei aikaa kyselyihin, eikä vastauksiinkaan.
Nopeasti kääntää Matti hevosen itäänpäin ja alkaa ajaa pitkin jään
reunaa itää kohti. Tuntuu vähän kammottavalta tuo kulku niin lähellä
kuun valossa läikkyviä laineita, jotka jäälle loiskimalla näyttävät
tavottelevan meitä nielläkseen. Matti ei vain näytä vettä pelkäävän,
eikä Tildakaan kadota malttiaan. Pari tuhatta syltä ajettuamme olemme
viimeinkin niemen kären kohdalla, mutta siitä erottaa meitä vielä leveä
kaistale selvää vettä. Siinä on kuitenkin sula vesi kapeimmillaan.
"Pidetään nyt vain huolta siitä, että aina pysymme tämän niemen nenän
kohdalla", sanoo Matti. "Jää käy länteen ja kun me kuljemme itään, niin
täytyy sieltä joskus tulla joku kieleke, joka tarttuu niemeen, -- ja
silloin olemme pelastetut."
Me nousemme kävelemään kaikki, mutta tuntuu aivan uskomattoman oudolta
tuo, kun niemen kärki aina pysyy kohdallamme, vaikka me jokainen
astumme rivakasti ja taukoamatta eteen päin. Ystäväni ei tahdo käsittää
tuota lainkaan, mutta viimein saamme hänellekin selväksi vauhtimme
vastaiseen suuntaan olevan saman, jolla merivirta vie jäätä toisaanne.
"Siis tässä on vieläkin pelastuksen toivo", sanoo hän Tildalle, "vaikka
minä jo luulin saavani kuolla teidän kauniissa seurassanne. Ja
mielelläni olisin kuollutkin."
Tyttö joko ei ymmärrä tahi ei ole ymmärtävinään tuota paksua
kohteliaisuutta. Hän naurahtaa vain ja lisää sitte vakavasti: "te
olette merkitty, herra."
"Miten merkitty; ja mihin?"
"Se, joka laskee leikkiä kuoleman kanssa, on aina kuolemalle merkitty",
päättää tyttö.
Mattikin pudistelee tyytymättömänä päätään. Hänkin näyttää yhtyvän
Tildan uskoon. -- Sillä välin on alkanut luoksemme kerääntyä jäältä
muitakin ihmisiä. Ystäväni on kuitenkin jotenkuten jäänyt meistä
toisista jonkun sylen jälelle, kun yht'äkkiä kuuluu huuto: "lautta
jakaantuu! Kiiruhtakaa! Se särkyy!"
Se vaikuttaa meihin kuin sähkökipinä. Kaikki hyppäämme eteenpäin kuin
kuoleman ajamina, ajattelematta yhtään toisiamme. Kuuluu roisketta ja
sihinää. Pitkä, soikea jääjoukko on eronnut meidän suuresta lautastamme
ja lähtee kiivaasti kulkemaan.
"Yksi mies jäi, yksi mies jäi!" huutaa joku joukosta.
Käännyn silmäämään taakseni ja huomaan ystäväni jo etäällä meistä.
Kaikki mustenee silmissäni, mutta kuitenkin kuulen, kuinka Matti
huutaa: "pysytteleikää keskellä, jos lautta on pieni! Muutoin -- Jumala
armahtakoon sielu parkaanne!"
Ei kuulu vastausta, mutta yht'äkkiä alkaa taas takaamme kuulua
jysähdyksiä ja räiskettä. Varmaankin on ystäväni lautta tavannut niin
suuren kiven, jota se ei jaksa mukaansa temmata. Minua pudistuttaa,
mutta en voi kääntää silmiäni pois lautasta, jolla ystäväni kulkee
tuntematonta kohtaloansa kohden.