NÄLKÄVUONNA.

Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin

perukassa -- kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välissä -- ei "puhdas ruis"

eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista

rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta

kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi

"Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi

tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään --

kaikista vähimmän Kyllöis-Perttu perheineen.

Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään

itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä

jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten

kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää

"ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo

kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin

ilettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi -- ja vielä keskellä

kiireintä heinäaikaa -- piti käydä papin edessä polvillaan

könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa

siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että

Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uudistalo, kun

siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt

senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa."

Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä "murhetta

kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi.

Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata

jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä,

sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä

oikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.

Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota

tuonnemmaksi läheisen, tumman vihreän ja taivaslakisen kuusikon

ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän

kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan ovat

kruunun -- ymmärrätkös -- yhteiskunnan!"

Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän

hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään

nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta -- vai mikä ruunu se

lienee -- kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.

Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja

niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa

Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja

leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.

Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa.

Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran

rinteellä ja rastas raksahteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä

rannikoilla, kun mies illan suussa kotiinsa kiiruhti.

Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi

päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea

oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä

väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme,

jonka hienot, vasta puhjenneet tähät hiljoilleen nuokkuivat vienossa

iltatuulessa.

-- "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä

huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten

vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä

kokoon keräilevät. Sitte kynnän sen sängen -- -- --"

Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun

omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi

leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa.

Vieläköhän tuo kasvaneekaan?

-- "Mitenkähän sitä nyt ilkiää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin,

varsinkaan Annin ja lasten -- -- --"

Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta

hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi

koti joutui.

-- "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona. Mutta eihän se olekaan.

Varmaankin se on Siken kanssa verkolla, koska ei ole ruuhta valkamassa

ja niin melukasta soimaa kuuluu pihamaaltakin."

Perttu kuulosti sitä tarkemmin.

"Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon kirppuko sinä out vai

mikä!"

Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni ja sitte alkoi kuulua Tuomaan

hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.

Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli

lähteä kolipäisenä lapsiaan pelottelemaan. Sitä paitsi tuntui niin

raukasevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle

piippuansa kaivelemaan, Siinä sitte johtui istuessa mieleen monenlaisia

asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että

mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa

kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein

rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää

nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi

paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan

eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska

sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata

olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja

keväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa

kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret

ikäänkuin kiinni kasvaneet.

Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan

tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamusella hänen ulkomuodossaan

mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja

varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät

mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.

* * * * *

Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi

jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa.

Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin

kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja

seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen

kourissa ja houraillen jauhoi tuulta taivasta, tietämättä mitään tästä

maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas

lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli

sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.

Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä

tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli

alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta

huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän

antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun

sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin

vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen

vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita

äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli

kauvempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan

kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä

seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta

Kuohattia kiertämästä!"

Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa,

mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä

ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään

Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ett'ei ole

valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt Kuohattilaisetkin työtä.

Vielä oli hän lisännyt: "Eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan,

sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat."

-- "Niin se on, Perttu parka", tuumaili Kohisevalainen, "eikä nyt

omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on,

jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."

-- "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu

viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei

paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun

siinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän vielä

lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjän

kuorta -- tahi, jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti,

niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja

ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta

todellakin pääsisi johonkin työhön."

Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin

paljon kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja tottahan

tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun

pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois lähtiessään.

Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin

Kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti

Tuomaskin äitinsä korvaan: "Äiti, kohta sinä nyt paranet, kun

Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"

* * * * *

Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla

parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille

niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan.

Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä

parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään niin että

monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.

Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan.

Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi,

pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä

kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu

toivoa, että "ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada",

mutta silloin sattui Anni saamaan -- kaksoiset.

Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin

hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä

tiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä

jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli

näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään

parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle

kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan

täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen,

tahi myyttää mökki, "kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi

olevan."

Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi

muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan

oven edessä." Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään,

vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja

kehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.

"Onneksi" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan

pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi

asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli

omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei

ollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta

summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen

tietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi

satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.

Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti

tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo.

Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin

ladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi

hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne

herrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun

koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään,

vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitte

se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi

onneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi

tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on

tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit

yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen

asti riittää."

* * * * *

Perttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa.

Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko

peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden

nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista

nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui

vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.

Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa

koristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan

kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi.

Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan

ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui

ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä,

joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä.

Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen

narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun

nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina,

joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.

Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin

taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten

salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin

paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla

upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta

tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen

teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin.

Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut,

siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien

katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut

värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat

petäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä

aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa

ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.

Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja

oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja

jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas

korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli

varmaankin iso Valamon järvi.

Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä

alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee

pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Siellä päin rupeavat jo pilvet

sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan

vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä

tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää

pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa

joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin,

että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja

vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.

Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat

hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät

riehaantuneet pilvet taivaanlaella. Ennenkuin aavistaakaan osataan,

ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut

keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän,

menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä

vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja

pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisellako on sitkeämpi

elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä

salolaisilla.

Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin

pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta

jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi, kuin

sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin

varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen

rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voiton virttä.

-- "Antti, -- tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit

kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.

-- "Eteenpäin! Eteenpäin Jumalan luomat", huutaa Mahais-Paavo. "Tolkeen

talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."

"Suur surkeus, ja vaivaisuus

On täällä murheen laaksoss'

Lyhykäinen on meidän menomm'

Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass surun alhoss",

koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahais-Paavo auttaa

häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti,

mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta

juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedon tapaisella

kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän

oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle

vielä vähäsen voimaa.

Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahais-Paavon hevonen vaipuu lumeen

aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On

lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ett'ei erota kukaan, tokko

muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin

tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo

horjahti Mahais-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja nainen,

mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- "Eteenpäin, Jumalan tähden

eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"

Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet

yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin tietämättä, missä ovat kaikki

muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei se toki

ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä

Mahais-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne

näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo

jäätynyt Paavon kouraan kiini, koska ei se siitä ennä pudonnut Antin

kosketuksestakaan.

Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa

vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden

lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen

veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen

kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitte

herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä

vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin

raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt ja mukava.

Kylmyys, milt'ei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja

ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo

turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma

mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman ja sitte on niin hyvä olla.

Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös toista

alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren

hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä

jälestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan

isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän

sylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin

kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. --"Näethän; isä on ihan

tajutonna jo ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin

kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. -- Tule, tule!"

Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö

käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan Tuomas,

vaikka veri polttaa hänen suoniansa.

Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu

siltä kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on

kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä

ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin

haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.

Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä

pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin

taluttaa kanssansa.

Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran

tavattomasta menosta säikähtäneet Tolkeelaiset ovat kerääntyneet

kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin

pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä

tiheään kuin ulkona lunta.

"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te

tämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- --

Herra nähköön! Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä

vetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."

Pirtissä irroittivat sitte Tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun

käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan

henkiin virotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä

huoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.

Kauvan pojat nukkuivatkin ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he

Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä

Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä

sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta ja niin oli alussa

Anttiakin vaalittava.

Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja

päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Helottavan

kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkasi se silloin tasaisen

lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät

jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alas päin riippuivat, kuni

kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitte pystytettiin kankaalle

kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä päin sanotaankin sitä

kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi "Kuudentoista kankaaksi."