Vaikka elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista
viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa sataa tuhuuttanut
aivan heittelemättä. Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan;
semmoista vesisuhua vain. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja
keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin
sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne
ihan mielensä mukaan.
Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen
sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen
näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.
Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin
tienoot vallan piloille menneet.
Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan
seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan
ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli
semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät
ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi
mädäntyneet, ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut
mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin
maata, ikäänkuin pellon aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä
kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella
puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin
tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua
toistensa taakse.
Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa
muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta,
niin että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle
likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä
sitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä
kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen
alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa tahi kuivana pötköttää
sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään
mieli kirkkoon tehnyt.
Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella
rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta
piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturi-haikuja. Siitä oli myös
hyvä tilaisuus katsella, miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä
pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja
samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.
"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin
on samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjänpäiten --
ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina kuin ollaan."
Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan
viitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän
tuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma
semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.
Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.
Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.
Ilma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin
uunin kyljessä kyhjöttää, ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.
Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin, ja me muonamiehet
vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta
ne sitte kasvaa töhöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä
vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä
kuukaudenkaan päivät kestää.
Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja
erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin
talkoopäivinä vähän toisenlaista kuin tavallisina päivätyö-päivinä. Ei
silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä
muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja
pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa, milloin toisesta pieni naukku
parhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,
eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa
nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne
silloin kestävät, mutta puhuppas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,
niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,
mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.
Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja
ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan
tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on
rahaa kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole
minulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin
tyhjät nyrkit siihen aikaan, kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä --
ha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.
Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,
mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko
silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt
minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään
kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,
kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain
vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa
suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan
hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi
siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. --
Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi
oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat
velaksikin -- ehkä --
Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja
minkä mitäkin, niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla
oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän
mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin
kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään ja herrassikaria
poltella tupruuttaessaan, kun meikäläisten täytyy nurkantakaisiin
tyytyä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi
talonpoikain töissä rehmiä, -- ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu
torakalle -- kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin, niinkuin
Mikkokin.
Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui
hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan
päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi
rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri
Kitisemään ruvennutta pientä Mattia.
Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja
arvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo, kuin paistin
varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät
nuljottavat päässä, kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen
naamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta
yhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen
saivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä
eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä
olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä
olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, "pois se", sanoi
Tutjun Tiemu --
"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin
tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle,
saatuaan Matin nukutetuksi.
"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä" --
"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin", tiuskasi mummo.
Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.
"Missähän lienee taas sekin kirves?" kysäsi hän naisilta.
"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla", tiesi mummo.
Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain
sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö
löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut
kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut
eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat
kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi
miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne
varastaneen.
"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt",
tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin
käsin pilkkoa."
"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin."
"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso", mutisi Kaisa.
"Onhan se, vaan minkäs teet", vastasi Jaakko.
"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!" huusi Miina iloisesti.
Siellä oli toinenkin, ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.
Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja
taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta kuumotti niiden lävitse
aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä
selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät
pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä, vaan lähtivät
lentelemään.
Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen
vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka
toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.
Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja
niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on
kuulakkana kuin lasi!"
"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä
otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."
"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa
vielä mennessään.
Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja
ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät
hevosessa, ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.
Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin
korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,
mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului
ääni, ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.
"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja
lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan
päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla näkikin hän tiellä hevosen ja
kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta
särkynyt.
Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta
kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen kuin vahvan höyrykoneen
käydessä. Jaakko eroitti lähemmäksi päästyään möhkäleen yläpuolella
suurenmoisen palleron, ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän
pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,
kokardi.
"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies autamaanh -- hyyh! Putte ei yksinään
saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."
"Hyvää päivää, herra vallesmanni, ja Jumala avuksi!"
"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta."
"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen, ja tässä on aina ollut niin
huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili
Jaakko Puttea silmäillen.
"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."
"Kyllä, kunhan tässä keretään."
"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"
"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä
vasta velliä on."
"No, eikö se liikahdakaan?"
"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --"
"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä."
"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?"
Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin
ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä, ja
heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää
pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi
oikein hartiavoimalla nostaa.
"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili
Jaakko mielissään.
"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --"
Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin
kuraan.
"Ohoh! Eihän vaan liene koskenut."
Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi
kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta
sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista
päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin sitä parempi toimittaa
nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja
kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.
Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin
Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset,
nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet
pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan, ja pikku
Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti
vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita
lieskan eteen kuivumaan oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen
ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: "olihan toki
köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät
pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan."
Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun
Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,
sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui
vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."
"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."
"En herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia,
"en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä
näin kauvan viivyin."
Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien
jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä,
jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.
Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta
takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja
hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"
"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.
"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."
"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.
Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei
sitä kuitenkaan löytynyt.
"Mies, sinä olet sen varmaan ottanet", tiuskasi nimismies Jaakolle.
"Mi-mi-minäkö?" sammalsi Jaakko kalveten.
"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa, ja sinä sen näit; se on ihan
selvä."
"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen."
"Kyllä sinä näit, ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, --
tunnusta pois."
"Tunnusta pois Jaakko, jos olet ottanut", kehoitti Kaisakin.
"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista",
väitti Jaakko.
"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?"
"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa."
"Nyt olet mies kiinni -- -- eihän sitä minulla silloin vielä
ollutkaan."
Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa, ja vihan vimmassa lähti
nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."
Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista
ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen
lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon
seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä
rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä
vain yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää
varkauttansa, ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma
eukko.
Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,
jotka mitä hirveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta
koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui
Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi
heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi
jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.
Jaakko oli ja pysyi paatuneena, ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta
unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,
ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään
suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti
kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan
salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään, ja kertoivatpa
muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä
sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa
kierteli metsiä lukemassa.
Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi
ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa
kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi
syksynä.
"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia
lörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin
olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."
"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä
kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."
Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan, ja
muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli
Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä
haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne
kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan
huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.
Oikeuspäivä tuli viimeinkin, ja kokonaan se menikin sitä todistajain
joukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille
koko elämäkertansa, ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä
salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta.
Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei
toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati
nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen
kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla",
niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli,
ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän
viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlasku, ajatteli nimismies.
Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin
rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan
puhdistusvalalle, ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava asianomaisen
papiston todistus siitä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä
ja arvosta.
Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin
vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa
ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän
järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä
järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, ja kuinka rangaistus ei
vääräin huoneesta lakkaa, ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut
viimeinkin tunnustaa?"
"En", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.
Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken
kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko
siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja
kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;
sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa
armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.
"En sittekään rupea tunnustamaan", murisi Jaakko.
Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa
tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun
todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti
miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle
tulisi, mutta se oli samaa kuin olisi seinälle saarnannut.
Tuomari ei voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sielu
parka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa, ja luki
sitte edellä valan kaavan.
Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein
uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta
sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun
puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun.
Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos
käräjätuvasta eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki
kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.
Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle
"ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi
tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi
vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.
"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai
miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.
"Eipä suinkaan," vastasi Olkkolainen hymyillen, ja katsoa vilauttaen
Jaakkoon lisäsi hän: "enempi noita sinulla lienee varoja maksaa kuin
monella muulla."
Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, eikä edes vastannut isännän
jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä
päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät
suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,
vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan
emäntää, mutta yhtä turhaan.
Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme
noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa
tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona; mummo sanoi hänen äsken
äänettömin päin menneen ulos.
"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.
Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kun Jaakko saapui
kotiin.
"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies, sisään päästyään.
"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?"
"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen, ja on sitä maata
muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta kun huomasi pöydällä
joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?"
"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."
"Sait ja otit?"
"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"
"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen
antoi."
Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen
väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen
sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä
Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista
Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte
käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä
huomenna lähdetään tästä Venäjälle."
"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.
"Niin juuri huomenna, joulun aattona."
Siinä ei auttanut itkut eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä
Jaakko oli loppuaikoina käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen
tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.
Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti
hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet
valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä
katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja
kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta
useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.
Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi perään, ja kaikenlaisiin
ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse
hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta, ja niin sitä
lähdettiin.
"Ei tuo herja edes vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa
niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän
hänelle kultasenkin hankin."
"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.
"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!"
Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan
kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,
huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas
lumivaippa peitti kaikki vainiotkin, ja puiden oksat olivat kuin
valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt
pehmeällä lumikerroksella, ja tuolla talon takana levisi metsäisten
harjujen välillä Lummelammin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummain
kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla
puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman
punertavaksi. Koko luonto näytti valmistautuvan juhlaa vastaan
ottamaan, ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista
juhlavirttä.
Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään
moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte
sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin
toisella rannalla.
"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle
palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat
joulunsa taipaleella viettää."
"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän
myös saa niittää."
Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen
näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin
puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.
Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä
tähtiä, puuttui hänkin puheisiin ja paljoa lempeämmällä äänellä kuin
pitkiin aikoihin oli käyttänyt kertoi pikku Miinalle Bethlehemin
tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville
kansoille ja joka valkeus ei koskaan sammu.
"Niinhän se puhuu kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan
Jaakon kertomista. Kaisa taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä
sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä -- -- ei väärän valan tekijä
voisi ikinä Hänestä noin puhua." Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei
olisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.
* * * * *
Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi,
vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että
Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava
oikeat valtaojat, ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli
tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.
Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran
puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahonneiden puupökäleiden
kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sen tien viereen
viskasi.
"Mitäs punaista sieltä nousi?" kysäsi eräs ojan kaivajoista.
"Mitä lienee", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.
"Ei, älähän -- -- katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan
tuota punaista esinettä.
"Lompakkohan se on."
"Kies'avita! On se lompakko."
Miehiä kerääntyi nyt enempikin yhteen, ja joku heistä huusi: "ho hoi,
miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"
"Kyllä ei varmaankaan minulta", sanoi Kuittilan ruotupoika.
"Eikö liene vain sinulta", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.
"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo ennenkin nähnyt."
"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko", sanoi
Tuiskulan Juho.
"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?"
"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon
näköinen."
"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi
sinne heittänyt!"
"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin."
"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä
lompakko oli jo auki.
"Se on ihan täynnä satamarkkaisia."
"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin
joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.
Varovasti eroteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli
kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja
joitakuita kolmimarkkaisia.
"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön", epäili Mattilan Pekka.
"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?"
"Ja vielä vannonut sielunsa paholaiselle", nauraa honotti Olkkolan
isäntä.
"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa
näet eroittaa vielä selvästi K. G. N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa
Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."
"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies
lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään
viattomaksi."
"Olisitkos sinä uskonut", kysyi nenäkäs ruotupoika.
"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin
Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.
"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."
Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei
Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut
kappale, josta oli niin paljo melua ollut.
Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa, että jos kuka laukku- tai
muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään
nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan
laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä
vaivatkin.
Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen
puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.
Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita
itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut
lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaaseen, kun ei Jaakon
olinpaikasta ollut selkoa saanut.