"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin viimeisetkin
hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.
"Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja
kaikki paikat paikoillaan."
"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki
on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin
kerran saa otsaansa pyyhkäistä ennen kuin kaikki on ennallaan ja
asemillaan."
Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti
hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen
puhetta huolista ja tulevista hommista.
"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku
naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.
"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota
sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen
kuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."
Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille, ja hänen
silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen
katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni
tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla",
pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat
jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.
Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta
siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi
hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa
jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen
siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,
milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä
marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen
pihlajaan.
Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä
edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä
kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,
mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa
varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään
lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät
sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,
kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,
laajaan avaruuteen.
Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.
Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut
ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen
raa'alta ja siinä vallitsi, päivän ponnistuksista huolimatta,
jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä
apeiksi tuossa kolkkoa taivasta tähyillessä, ja sydän rupesi siinä
tuntumaan niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:
Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen
elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja
täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat sille
totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei
näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,
surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pelolla katsoo
tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä
onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt
vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista
kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan. Olivathan ihmiset,
sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet
parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa,
mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän
tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin
kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka
kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden
tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet
yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi
itsensä lohdutetuksi tuntea.
Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka
jokainen omalla tavallaan, mutta suru vain yhä on yltynyt
lohdutuksista.
Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin
tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.
Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies, ja toivotan
tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa!" Se oli
sellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen
hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta
keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi
lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti
taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli
ollut onneksi, kun Herra armossaan oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja
siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt
muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."
"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä, äläkä anna surun
mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. --
Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset, ja naiset taas olivat vain
yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar Miila yksin oli
neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan
parantavan kaikki haavat.
Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa",
joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen
kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki
muutkin ajatella, että lesken suru oli enemmän jotakin ulkonaista kuin
todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat
ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin
antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta
eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.
Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä
niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?
Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin
päättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta
hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, ja sentähden oli tuo
kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä
ajattelemaan sitte, kun se alkaisi lähestyä, ja hän oli luullut
kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla, kuin se viimein oli tullut.
Millä tavalla? -- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla
tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli
varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään
kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut
jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen.
Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli
ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset
pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain
kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli
laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa
kalvoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut
vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.
Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi
itsensä niin onnelliseksi hääiltanansa, mutta elämän varrella olivat
sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus
ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti
sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä
nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui
kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,
teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei
ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin
"lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä
keuhkotauti. -- --
Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni
tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin
elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.
Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä
ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka
koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi, nytkin parhaillaan, kun hän
katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin samalla
hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo
tyynet, kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin
on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa vaimonsa
salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee
korviinsa: "minusta ei kukaan enää mitään välitä, eikä edes tule
kuolemakaan." -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä
toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä
mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin
oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän tunsi
itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen
rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten
haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi
pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla
lapsella. Tuntui siltä kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan
kiinteästi kuin varjo häntä seuraamaan.
"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita",
päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden
tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla
vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina, ja
rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli
tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.
"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. -- Päivä
oli laskeutunut, ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se
levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden, ja metsä
häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä
ulkohuoneetkin, ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa
se laskeutuvan suoraan hänen sydämmeensäkin, ja inho oli nyt astunut
hänen kasvoilleen entisen synkkyyden sijaan.
Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en
surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru
lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella
vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut
tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin, ja ylpeyteni on
saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti
loppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle
sanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,
jalompi, parempi kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin
häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän
olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt
häntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua
viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä,
ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.
Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien
äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin
hyvin."
Miestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta
sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee
ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken
oudosti vääntyneitä poskia.