Simolan Pekka oli kaikkein paras hevosmies koko pohjoisimmassa
Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko
se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja
Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja
sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja
itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa hevosen
sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs
niistä Kaapronkaan puheista. Totta se oli, että hyvästi se juoksi
Koistisenkin liinakkotamma ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin,
mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion
oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin
olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs
hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt,
vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan
markkina-asunnon ja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut,
kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään kuin sen pitkän
Nilsiäläisen kehuttu pekuna.
Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo
Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa
omantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle
mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt
itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että
Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli
mennyt henttukin, ja Pekka ne kummatkin sai, vaikka olikin Koistinen
rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä
tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei
hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä
saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti
ottaa.
Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella
opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja
Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut
toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet
antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista
kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta
ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.
"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen, tahi hevosen alunkaan!
Kunpa saisi tuommoisen kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa
saisi -- mutta mitenkäpäs sen sai!"
Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän
keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta
ja eläkkeestä.
Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin
ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri."
Pekka sanoi siihen: "jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei
muuta kuin lyö kättä." Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani
kyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa
tekemistä, ja mitä hän niistä ymmärsikään.
Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää
kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin
käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.
Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut
vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko
pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,
tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi
ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan
torppansa hänelle.
"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vain siihen
harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne
ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen
juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.
Uhkasipa hän vielä suutuksissaan hakea avio-eronkin, jos ei Pekka
mieltään muuttaisi eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pekka kuitenkaan
tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin
hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun
ruunani rekeen."
"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi
emäntä hymyillen -- ja sylkäsi.
"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun
varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin
Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.
Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta
seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, eitä "kunhan ei vaan
sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."
Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei edes itse
Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa
häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää
milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille eikä niihin
kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi
silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.
Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan varsa häpeämään saattoi. -- --
Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei
kerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä
miekkosella mustat ja kovat kuin teräs, eivätkä siltä koskaan pykineet
eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta ja sääret ja säkä ja lautanen!
Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen
sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä
hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman
välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommallakummalla siroista
etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltankin oli Varsa vielä vallan
hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti
Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen.
Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.
Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.
Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,
saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot: seuloi ja rouhi itse
kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina
talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli
sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli
ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja
purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa
hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä, vetreillä jaloillaan
kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.
Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan
hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo
koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät
yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle
miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta
tunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan.
Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan
kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana, ja Pekan povessa oli
lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,
sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä
kohtaan.
Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,
oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan
siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei kuuna päivänä luopuisi
Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen
päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi
hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.
Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti
hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle
voipi;" ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta eikä rakkaudesta."
Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkuin pikkusen levottomana,
vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti
olla ihan ennallaan.
Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se
ollut enää ihan ennallaan, ja sen viimeinen palkinto oli juostu.
Entinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää
kilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut
enää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä.
Viimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata, ja nytkös hän hankki
Varsallensa rohtoja ja voiteita, jos jostakin. Kävihän se Pekka sen
tautta muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun
takana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä
Pekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään
parannusta heille", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.
Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät, ja ihmisetkin
olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä
oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä
kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.
Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä
lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.
Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi
tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään
olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte
Koistis-Kaapro velan tuomioksi, eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan
ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen
kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin
pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,
joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla
on jotakin muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;
minä teen vain, mitä virkani vaatii", -- ja nauraa röhäytti päälle.
Ei Pekka olisi ikipäivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,
että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs
kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin, ja kukas muu sen Varsan enää
olisi huutanutkaan kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi
viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se
ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin
Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka
en minä ole sitä ennen tiennyt". Teki Pekan itsensäkin vähän mieli
lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän
sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan
pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.
Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan
sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi
lähtevänsä katsomaan miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko
sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.
"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa
ruoaksi", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.
Se oli odottamaton isku, ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.
Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä
soperteli: "se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!"
"Kun ei olisi tehnyt hävyttömämpiäkin", tuumaili emäntä.
Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka
siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko
hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai
oliko hän häkään kuollut.