Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella
oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja
huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti
rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään
taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,
hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka
aina Juhanuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.
Vaaran lehtoisilla ripeillä olikin karjanlaidun ihan mainio.
Senpätähden ei mökin oma, kirjava-kylkinen "Kyyttökään" tahtonut
koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka
selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen rantahaasta.
Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso
paimenelle. Pikku Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen ihan
välttämättömästi piti saada käydä paimenessa, ja kun ei häntä päästetty
koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita
pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo
toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään
hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy, ja Niilo
huomasi sen itsekin.
Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli
näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi
viimein rantahakaan pyrkimiseenkin ja lyöttäytyi ison karjan
kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään
seurata, ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen
porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö
oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan
sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä,
kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi
tullut talon tytär, Anna-Maijakaan sanonut huolivansa Niiloa kanssaan,
vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.
Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin
edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli
saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa
kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa
olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa
livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan leikkisille, vaikka
Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan
peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat, välittämättä
Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.
Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se
oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan
maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon
kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta
löytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen, ja sitte
täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan
kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se
näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti
kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti
kerrankin lupasi."
Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi
tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita,
ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös
näkyi.
"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi
Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori
kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."
"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.
"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat
joutuneet."
"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen",
selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse
kulettiin."
"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois",
sanoi Anna-Maija.
"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla,"
"Eipähän ollut kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä
ylemmäksi.
Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen
ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee
hyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin, että ei
tahdo poikki saada. Ei se katkea, vaikka sattuisi suurempikin kala
tarttumaan, ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että -- -- Ja
äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla, ja sitte minä
vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.
Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.
Mitähän jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin
osannekaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa
ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä"
huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.
Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,
mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta hän ei vielä
eksy.
Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään. Oikein
tahtoi hengästyttää kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän
matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan
siellä toinenkin, ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt
painavat nenäänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.
"Anna-Maija, tule jo pois!" huusi Niilo.
Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös, ja Anna-Maija alkoi
kiireesti juosta alamäkeen.
"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen,
katsellen miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.
"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.
"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja
ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää
vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään
kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin
kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,
että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä
päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki
mukaan kirkolle, ja äiti lupasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja
laskisi.
Risto lupasi ottaa, ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä
tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana
voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun
kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan
tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen
"enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.
"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään,
"ja Niilo istuu keskellä, kuin puhemies ainakin."
Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven
kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juurtiskosken kaukainen
kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston
meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää koskea kohden, ja Niiloa
rupesi pikkusen pelottamaan.
Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda." Tyttö
taukosi soutamasta, ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle, niin
minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.
Ymmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?"
Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin
rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"
Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto
alotti taas puheen ja lupasi kirkolta tultua käydä sopimassa asiasta
Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan
muutoinkaan kaukaa salassa pysy."
"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle
ennen mitään sanonut, ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski
Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut!"
"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.
"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."
"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"
"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt, eikä
sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies -- Matti."
Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte
enää miten."
"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin,
"vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoakin ennen."
Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä
sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla
kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle
puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden
Kuittis-Tahvo huoneesen tultua tiuskasi Matille: "nyt sen näet,
niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi
penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."
"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa
raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin, ja me jo suudeltiinkin
sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."
"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi,
sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."
"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut
pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta
hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."
Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.
Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö
muistavansa sitä --"ei ollenkaan."
"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain, ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta 'me jo suudeltiinkin', kun ei Matti muuten
uskonut."
"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä
sinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?"
"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan
se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko
maailma sen jo tietää."
"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi
on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut
monihyväiseksi."
Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta
äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein
kiilsivät sitä sanoessaan.
Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan
Riitalan Matti sanoi Niilon hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi
tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.