Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt
ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä
olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.
Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli
vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten
nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin, ja maalaisten
vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja
routaantuneella kadulla.
"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on
sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen
Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon
keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian
hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle
sanonut. -- -- Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin
kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.
Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta
entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä
illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin
viinimarjain mehu!"
Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti
sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa
perästä ja jatkoi yksin puhettaan.
"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle
hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon, ja valkeiden viinimarjojen
mehu on ihan lopussa! -- Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin
konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,
kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,
mutta -- hm! -- -- Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä
kristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä
kai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun
kaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä
ja juomassa. -- -- Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.
Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat
markkinoilta lammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi
laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan
suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka
hänessä olisi vielä kylmempi kuin onkaan, ja saisivat ihmisten ruoat
olla rauhassa ja kunnia tallella."
"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni
jostakin sisähuoneesta.
"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa", tuumaili
Anna-Maija kiirehtien sisähuoneisiin.
Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli
huoneessaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla
olevaa pientä rakkikoiraa.
"Anna-Maija! Juokse, Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja
sano -- kuuletko sinä -- sano minulta terveisiä, että -- -- että -- --
ihan siinä on henki kysymyksessä; -- -- ja että hän on niin huono; ja
että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. -- Kuuletko sinä
Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija."
"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar -- --"
"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta", keskeytti emäntä.
Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:
"tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden, ja kyllä hän
todellakin on kovin huono."
Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,
eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne
kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi
"silmänräpäykseksi" seisahtua, kun Silénin matami sattui kadulla
"ihan palliksi vastaan."
"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,
seiniviereen.
"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi
hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten
teillä jaksetaan. En jouda nyt edes -- -- -- mutta, ette te hyvä matami
usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on
pohjaltaan."
"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä
nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään -- --"
"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa
tohtoriin, ja kauppaneuvoksetar kaskikin oikein juoksujalassa
menemäänkin."
"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?"
"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee."
"No, kyllä teillä, Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa --
huolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän,
että Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista
tänä aamuna?"
"Annako?" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. "Ja minkä tähden?"
"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä
toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli
hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo
vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että
olivat herrat neuvomatta ulos osanneet, ja nyt on Anna pantu pois",
selitti Silénin matami.
"Mutta, mitäs viskaali oli sanonut?" uteli Anna-Maija.
"Viskaali? -- Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan
se kaikki päättää, ja viskaali saa kiittää, että ei -- -- mutta tuolla
menee torille jo heinäkuormia, niin että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!
Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kun ihan verta sylkee, niinkuin
sisarennekin."
"Niinkuin sisarennekin", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä
tarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko
matami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä,
siveä tyttö ja minun oma opettamani ja osaa sekä keittää että paistaa.
Ei kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta.
Mutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."
Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla
kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet
ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.
Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut
sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu
ennen tultu hakemaan.
"Milläpä varoilla sitä köyhä -- --", mutisi sairaan mies, mutta tohtori
ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.
Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän,
niin ei eukkosi kuolisi nälkään."
"Täti, täti", kuului nurkasta itkevä äiti, "eihän isä nyt enää moneen
vuoteen ole ryyppinyt."
"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi
versta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut
viskaalin -- --. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et
häpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos
minut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin
enää milloinkaan."
"Täti, -- -- eihän se kuin totivettä, mutta se rouva kun on ihan
hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."
Sairaan valitus kiinnitti kaikkien huomion, ja Anna-Maija ei joutanut
ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo
alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,
että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti
omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan
kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,
kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.
"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, --
jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman
halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.
"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?"
tiuskasi Anna-Maija sisarensa pojalle.
"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi
hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat
portista."
"Kyllä minä tiedän", sanoi poika, "siinähän se asuu konitohtorikin."
Poika lähti, ja vanhukset jäivät kahden kesken.
Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa
oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut
vielä hengen olevan kysymyksessä --"eikähän koiralla henkeä ole."
"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi
kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos. Ei auttanut
siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja
kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi
surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan
hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli
ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. --
Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli
kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo
neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli
aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi
ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen kuin siihen, että,
pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi
olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.
Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,
tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on
kuollut."
Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta
saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.
Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."
"No, mutta eihän sillä puotia ollut", vastasi Häyryskä.
"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin
kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille
omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta kun hän saapi
velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä
köyhällenkin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin, ja niin se käypikln."
"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin
pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli
kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä
ei ole."
"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa
hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on: taita isoovalle leipäs."
Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan, ja
postimestari kuului ehdottavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä
päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."
Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.
Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,
jota hän sai osakseen, ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.
Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu
kuolleen. Se oli hänestä hirveintä mitä ihminen ajatella taisi, ja hän
lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun
pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin
rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli
sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa."
"Ajatteles Selma kulta, sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta
emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi
kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani, ja kuka sen tietää,
mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei
se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."
Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli
vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti
hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta
vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri kuin Polly olisi kuollut
luonnollisen kuoleman", sanoi hän.
Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisimiehen kanssa
eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta, ja ompeluseuran hämmästykseksi
tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar
ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa
"nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti
palkankin viskaalin kautta.
Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevosen, ja yhdessä he
sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että
Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan
kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta
asuntoa.
"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna
auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei
kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin
tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.
Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena, ja sen toimittaja istui
hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.
Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei
sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja
sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin
äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme neljä herraa, ja
neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden
herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,
jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"
"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun
te, neuvosmies Hulldén ja muut ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän
rouvanne tänään aamupäivällä kävelivät surupuvussa ja te itse
kirjoittelitte konkurssianomuksia. -- -- Vai tapahtuiko tuo kaikki
rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tähden?"
Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.
"Kuulitteko sitä hävytöntä!" huudahti neuvosmies Hulldén.
"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selkoa vaimojemme puvuistakin",
säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa, ja
viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta
kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä
Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."
Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa
pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla
teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta
yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt
vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään
kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.
Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,
onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli
nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi
noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika
sihtasi kauan ja nyt -- --. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi
pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis
lopussa, ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.
Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun
poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin
leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä
itket, Tikkasen poika?"
"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi -- oikea
tinanappi, ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen
saan?"
Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa
vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan". Niin kauan hän
niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän
pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta
huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi
itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, ett'ei hänellä ole rahaa
lähettää ostamaan.