"Ohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan
kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa
vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. -- -- Ja mitä
siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi
toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikä
noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne
itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös
totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja
sitelemässä. Hm! Niin se on kuin sanotaankin: lapsi on lapsi
kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."
Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti
pystyyn, kun kuuli kärryjen jyrinää maantieltä päin. Hän varjosti
silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän
tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:
"Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"
Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin
kukkaiskimppua sitoen.
"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa nyt on?" kysyi neiti
huolettomasti.
"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä
ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla
äänellä.
"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa",
arveli neiti.
"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "Ne varmaankin tulivat ottamaan
kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se
ole synti ja surkeus?"
"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului
samassa iloinen ääni, ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien
vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori
kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt
tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:
"pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"
"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä
rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään
leikistä.
"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta
oli niin surkeaa äsken!" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.
"Ilmanhan minä tässä vain Fannyneidelle paipatin sitä, kun Kivelän
isäntä toi Kokon Kallea kuulutuskirjan teettoon."
"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kalienkin
saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan
ollut mies."
"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se
minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karlina lähtenytkään Kallen kanssa
liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee
ollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti."
"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä
puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin
päivettynyt."
"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai
semmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei
ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon
vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle."
"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.
"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies? -- Voi, voi sitä
Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori
edelleen.
"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.
"Neuvoako? Vähäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi
kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei
antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää",
lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.
Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin
puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta
Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." -- "Täällä on
nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.
Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua
köpittämään rovastin huoneesen. -- Siellä istui rovasti keinutuolissaan
puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän --
ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin
morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus
mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", -- alkoi pitää puhetta
kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti
noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka
avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on
Herran taimitarha.
Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon
tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo mukaiseen
esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta
äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.
Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä
oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.
Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli
istunut, ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- "Mitäs isännällä
olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.
"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin
millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.
Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen
tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin
Jämsän markkinoilla, niin että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla
rakkautta olevan, tässä pelissä."
Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö
puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain
muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti
aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä ja
varottavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen.
Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät
oikein kättä lyömällä sulhasta morsiamineen.
Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka
äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon ja jota
pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.
"Hyvää päivää, nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi
hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa sisään
kahvia.
Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä
lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,
mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi
kysellä kuulumisia vieraaltansa.
"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista
ikävää."
"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,
kun vanhan isänne pää kallistui?"
"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt
meille kiusan ja ristin heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.
"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa
siivoja tyttöjä."
"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei
lähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen
Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan
torppaan -- nälkää näkemään."
"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää
nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."
"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole
kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa
tupapahanen -- -- ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen
ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin
teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa
Toppolaan menemään?"
Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta
ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,
kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli
äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli
oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut että 'selekääs tarvihteisit',
niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi
vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies
sukuun tulisi -- varsinkin kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,
vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."
"Vaikea sitä on pakottaa", sanoi rovasti, "varsinkin kun Toppolaisella
on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."
"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme
mekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä
ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa
on niin suuri kartanokin."
"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä
tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."
"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin
se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä
rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta
Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"
"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa -- --
tahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?"
"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka
ei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan',
sanoi."
"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi
rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen --
ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."
"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina
ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että
ihminenhän se on tääkin."
"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta -- -- --"
"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."
"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"
"Tuoltahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.
"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"
"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.
"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin
tuhatta", ihmetteli rovasti.
"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä
kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,
kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."
"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?" kysyi rovasti hymyillen.
"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta
yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin
arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vaan taloon pääsee.
Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."
"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta, että
annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään
väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä
tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."
"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi
yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja
eperoiden kysäsi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään
siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"
"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan
kanssa täysissä kuulutuksissa, ja johan se Manda on taitanut asuakin
Kaarelassa?"
"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. -- -- Montako
viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.
"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen
vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,
pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä
kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."
"Täällä se Hermanni jo onkin, -- tuolla tuvan puolella", ilmoitti
lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,
että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein -- ja Manta lähti
kanssa siinä toivossa."
"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin
vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."
Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen, oli
siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin
asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin
edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa kuin Hanna taas auttoi
papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi
ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.
"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolle ja
Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin kuin teidän
pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.
"Jottako vihille?" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.
"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja
alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.
"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan
pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen
kanssa."
"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin
pitkälle", lausui rovasti pontevasti.
"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko
asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet
minua pitkin matkaa."
"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?"
tiuskasi lautamies kärsimättömästi.
Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä
lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani, ja setäkin sen tähden
rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa
toiselle."
"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo
ennestäänkin."
"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään tässä tuonoin luvannut ottaakin
sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi -- --"
"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa", sanoi rovasti.
"Niin vanhalla Matilla, vaan poika Matinhan se isä oli luvannutkin
vävykseen ottaa sitte kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja
montakos vuotta siihen enää meneekään."
"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,
vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda,
"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella, ja niillä onkin talo
joka tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei
tästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."
"Huusava -- mitä se on?" kysyi rovasti tyttäriltään.
"Tuhlari", vastasi Hanna ja juoksi ulos.
"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi -- --
ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.
"Enhän minä sitte enää olisi", vakuutti Manda syvään nyykistäen.
"No nyt sen kuulit Hermanni", puhui rovasti. "Tottahan nyt toki tulet
vihille?"
"Ei herra rovasti, ennen minä mennen vaikka Wenäjälle."
"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä -- --
mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin
Kotila on", puhui rovasti.
"En minä voi -- -- se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se
tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.
"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy", rukoili Manda.
"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös mies,
mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin
tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin
tutkittavaksi ja juosta käräjillä -- ja lopuksi menee sinulta talot ja
tavarat kulutuksista ja palkkioista."
"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin
julmistui rovasti.
"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan
päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron
tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä
sakottaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte
et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se
on varma se."
"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.
Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.
Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitko sinä
lisäksi sen teidän mustan ruunan?"
"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi
vaiti. -- Viimein löysi rovasti mitä haki ja luki ääneen muutamia
pykälöitä lakikirjasta.
"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.
"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee
entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.
"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.
Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä
juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt
kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä
yksituumaisesti räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään
herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän
tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui
vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli
Heta-muori sanoja:
"Vihollinen karkoit' kauas;
Suo meidän myös olla rauhass'".