"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyt, ja minä jo olen
astunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin
ostossa!"
Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan
ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan
haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen
lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi
kahvinkeittämispuuhiin.
Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen,
jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta,
seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka
soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi
tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja, ja ne panivat noesta mustuneet
katon alaiset paikoitellen oikein kiittelemään. Ikäänkuin pikkuisen
suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies
laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se
taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikeiksi sekin, ja
säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja
laipion välillä.
Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään.
Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti
häärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa, ja kekseliäs se
on kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka
koko talossa ei ole niin penniä, rahan tapaista.
Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä
olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se
kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä
semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä, ja
hampaat ovat terveet niin jotta saavat selvän kovastakin kannikasta.
Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja
vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin
kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.
"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä
kahvia hakemaan?"
"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, jotta eivät
kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi
Maija Liisa.
"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?"
"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin
puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken
jäätiin."
"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"
"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi
soutamaan hänen viinavenettään Kiirkiniemestä."
"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."
"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän
sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."
"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis
levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.
"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän
sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se
henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"
"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde",
tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin
saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin
suotta."
"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin,
niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin kuin Kulmalainen siitä
puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit
jonkun ankkurin itsellesikin."
"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina
olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."
"Niin, ja kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan
sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn
lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, --
vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."