"Taivas se on sininen,
ja lintuiset on pienet:
nepä ne oksilla laulelevat".
Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina
tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi
silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä
numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo
ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. --
Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu
maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa
rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.
Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.
Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka
se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja
tahtoi suututtaa oikein.
"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä
suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei
ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä
talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät
sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui."
"Poissa on armas, ja siksi
puhkee kaihoni kyyneliksi;
siitä hiukan on toki hoivaa --"
kuului taas tuo surullinen ääni korviin.
"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku
kaupunkeja! Kaupunkeja -- hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata
päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon kerällä -- mut mitähän nyt jo
kello lienee?"
Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan
ihan selvästi sen tikittäminen, ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään
raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse
luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella
kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta
pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen
autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.
Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen
rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin,
vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven
ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö
ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen
verran -- ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin.
Lienee tuo ollutkin jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen,
jotta -- --
No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. -- --
Onkohan tuo olevinaan virttä vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee.
Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! -- Nyt kävi ovi. Hyvä -- ne ajavat
sen pois nyt -- siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta
nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin
suuressa avun tarpeessa, ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin
yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä
annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos
omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan
ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: "ulos, ulos!" Jos
toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä
kuulla että tuntea "kuka käski."
"Kiitoksen, Herra, sinull'
täll' huomenhetkellä,
tuon iloisella veisull' --"
"Tuo vaan", ajatteli Iisakki, "mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun
minulle virren säästit. Samapa se."
"Tule sisään!" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.
Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuuttelevan lukkoa kotveroinen, mutta ei
saatu auki.
"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili
Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti
peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun
siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla
askeleella ovelle.
Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta
tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut
olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät
korkeintaan kaksitoistavuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään
kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä
kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin
puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä -- nehän olivat siksi liian
elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas.
Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin
tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot. Mikähän lienee
ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään
ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen
himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja
niin omituisen sulouden.
Kuta kauemman Iisakki katseli outoa, hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta,
sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän, ja yht'äkkiä pudotti
hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan
itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat
omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki,
tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja
tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.
Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja
väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.
"Älä itke, älä rakas lapsi -- -- en minä sinulle mitään pahaa tee",
sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta
otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä -- --"
Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan
nieli tuota tuntematonta tyttöä.
Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät
Iisakin lumouksesta, ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän
kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien puikahti siitä ulos.
Silmänräpäyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte
vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen
hän sitten odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut
kuulua tuo värähtelevä, vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa
tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului
selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.
Sitte kuului jotain räminää ulkoa, ja jo vähitellen alkoi taas kellon
käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin
alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään
selvästi ajattelemaan.
Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä
puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys
vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle.
Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin
siltä, kuin sen antaminen olisi ollut samaa kuin häväistys tytölle.
Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä, ja sehän nyt toki lienee
häväistystä, jos mikään. -- Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se
vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta,
vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa.
Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin
pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän
noustessa.
"Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi
samaa puhtautta ja rauhaa! tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee
itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka
aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko
lahjan! Ha ha ha -- -- -- pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan
häntä lihota.
"Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on
hermostoni jollakin tavoin vialla. -- Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai
valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan
puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja.
Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!"
Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä
lasipyydyksessä, ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin
kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä, ja katse alkoi
harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin
pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli
kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Alas
huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta
minkä? "Capparis -- capparis" -- -- -- Kiusasi vähän, kun ei jaksanut
muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi, ja kukista
muodostuivat ensiksi silmät, suuret, harmaat ihmissilmät -- tyynet,
kuni umpilammin pinta kesäisenä iltana.
Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot;
ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat
Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi
vaan silmiänsä siinä kohden pitää, ja pahalta olisi tuntunut, jos ne
olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt
kerran aikuinenkin mies.
Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks -- kaks -- kolme --."
Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. -- Siis
neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä
käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin
takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.
Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä.
Lapsellista, narrimaista, -- -- mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi!
Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra
-- -- ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se
sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan
käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin -- -- -- ei,
kuka sitä sitte uskoisi, ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni
sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös, ja jotakin
hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan
säännölliset aivot, mutta kennelläpä ne oikeastaan lienevätkään.
Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden
laiva lähtee.
Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin
huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä oleva kellon nastaa, ja
heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle. "Kahvia, olkaa hyvä."
"Paikalla, hyvä herra."
Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa, ja siinä näkyi olevan
tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen
ja kohta aukeni taas ovi.
"Hyvää huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?" lausui teeskentelevä
nainen, imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.
"Jo, niinkuin näette", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä näin
päivänäöllä inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä
ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen
ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.
"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?"
"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja
se on kerrassaan fiini laiva."
"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?" kysäsi Iisakki.
"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12
päivällä."
"Vai ette te olekaan rouva", lausui Iisakki. "Olisihan minun pitänyt se
huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi."
Ovi paiskattiin kiini vihaisesti, ja Iisakki hymähti itsekseen. "Toista
oli tuon lapsen käytös", ajatteli hän sitte. "Niin pehmeää, niin kainoa
ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi
kävelemään kaupungille."
Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin
edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon
päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan
kierretyn silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta.
Oli näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta, ja mielessään
täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin
merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia.
Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.
Tuolla se näkyi kirkon torni törröttävän kellotauluineen ja sen
kullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä
kuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin
kipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki
käveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yht'äkkiä hän kumminkin muutti
matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot
näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut
erään vaatepussia kantavan naisen, ja kulkukin hidastui taas.
Umpimähkään hän sitte kulki katuja pitkin ja tarkkaan tähysteli
jokaista hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes
luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui.
Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin
kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui se taas ja silmät
ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta.
Viimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi
elämä kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli
kiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä, ja äänetön, unisen näköinen
poliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi
nainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen
talonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää
kehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin
kehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti
repaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja
kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja
"varmaankin jo viikkokauden vanhoja."
"Ovat ne vanhempiakin", myönsi mies tyynesti. "Ainakin tuo hauki, joka
tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee." Ympärillä olevat remahtivat
äänekkääsen nauruun, ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi
naulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.
"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita
itse pormestarikin polttaa", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.
"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi," mutisi Iisakki jatkaen
matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka
selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: "vaan
onpas siinä kerrassaan pulska poika!"
"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupunkilaisia, jos ei
liene se Wahlmannin uusi konttoristi", sanoi toinen. Iisakki ei ollut
niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa.
Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan
ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen
vihellys.
Laivasillalla oli "koko kaupunki" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota
ei saanut nähdäkään kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää
niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.
"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan
katsottavaa", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte
peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään
tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö.
-- -- -- Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.
Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan, ja iloista,
sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin
reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia
muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen
joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti,
mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja
olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää
väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua,
tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja
pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään
hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.
Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari
valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa, ja näyttivät
tuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa
sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen,
jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin
katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi
tutunomaisesti. Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon
ja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin
väkijoukossa yhdestä toiseen.
"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?"
"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy
mennä, ennenkuin muut ennättävät."
"Niin -- maisterihan onkin medisiinari", sanoi ylioppilas.
"Niinhän minä olen", myönsi Iisakki.
Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin
aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein
kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että
"oikein nyt onkin kaunis matka-ilma."
"Kaunishan nyt ilma on", vastasi Iisakki yksikantaan.
Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva
viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi
puhelemaan kumppaniensa kanssa.
Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa
Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut,
mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat
silmät aivan lähelle sen laitaa, ja siinähän, lyhtytolpan vieressä se
seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia
katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä, ja hieno punerrus
peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois
hatun päästään, ja hänestä näytti siltä kuin olisi tyttökin nyykistänyt
vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.
Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä
tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän
kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan
tyttöä. -- Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä
etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät
lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa
innokkaasti, ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.
"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, --
ja aika koiranhammas", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen.
"Näittekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin
hupsut rouvasihmiset tuolla komentoräkillä toisilleen ja jääville
nakkelevat?"
"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän
suoraan Maikkiin katsovan silloin", sanoi toinen ylioppilas. "Maikki se
onkin niin olevinaan uudessa hatussaan."
"Mieleen kai se Maikista olisi ollut", lausui Iisakin tuttu, "mutta
minulle se veitikka muiskun heitti."
Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan
istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja
katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva
parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien
lomitse, ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle
luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka
hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja
murheelliselta.
Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisinsä
vajonneena. Hän näki, kuin unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen
ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja
muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan
alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin tovereita. Hän ei kuitenkaan
huomannut niitä enempää kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa
laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat
toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean,
pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen
lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.
Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja
pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään
hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin
tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi
oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella,
että ne eivät toteutuisikaan koskaan.
Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun
olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä
yhtä ja samaa aina ajatellessaan.
Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. -- Tuo niistä on
mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt
eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan?
Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on
iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.
Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja
keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun
tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi
tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa. Soma olisi nähdä
rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun
valahtavan takaraivalle, ett'ei olisi tiellä suudellessa ja
hyväillessä.
Ei -- ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta.
-- Tämä se nyt mahtoi olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus
puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota
setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan,
vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut
nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri --
suora narri.
Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä
vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä
samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. -- Iisakki tottuikin kuvaan,
eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi
vuodelta mielistyi hän yhä enemmän tyttöönsä. -- Toiset toverit menivät
naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman
tyttönsä" kanssa eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen
tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi
kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja
kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin
iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu
sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan
valittavan piioista eikä palvelijoista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea
naisen perikuva, ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen
kanssaan. -- Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas
oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut
ikipäiviksi rikkaantua, ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin
rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä
erota.
Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin
salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä,
että "tyttö", se oikea laulava tyttö oli suostunut koko iäkseen
rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana
sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan paikkaan, jossa
"tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti
kuvaili, "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi
tehnyt."
Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta
toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa?
Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen
tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen,
ja sitte entäs se ääni!
Muut juoksivat oopperoissa ja laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista,
mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria
niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille.
Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia
nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön
lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä.
Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä
aina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli
niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa kuin potkaista onnensa soppeen,
mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.