"Mutta en minä ymmärrä", vastasi Kaisa kierrellen, "en kuolemakseni
ymmärrä, miten sinä puoleen kymmeneen vuoteen olet voinut niin paljo
rahaa säästää?"
"Siitähän onkin jo lähes kymmenen vuotta, sillä kohtahan teidän
Riittanne täyttää seitsemänkolmatta", selitti Kalle. "Enkä minä muutoin
ole säästänytkään, vaan ansainnut." Sitte kertoi hän vielä emännälle
laukkuvenäläisten tavoin ruvenneensa kyläkauppiaaksi ja kulkeneensa
ympäri maata. Vähitellen oli hän saanut niin paljon kokoon, että voi
ruveta pitämään teurastajan tointa ja hevoskauppaa.
"Niillä toimilla en minä kuitenkaan olisi aivan äkkiä päässyt
vaurastumaan, kun piti voidella kruunun miehiä ja senkin seitsemiä,
vaan sitte sain urakkatöitä sekä kruunulta että yksityisiltä ja niissä
voitin enemmän kuin edeltäpäin aavistinkaan. Sillä tavoin kertyi siksi
varoja, että nyt tuota jo pääsee rauhassa leipäänsä syömään."
"Varmaan olet sinä ryyppimisenkin jo pois heittänyt?" sanoi Kaisa ja
katsoi terävästi Kallea silmiin.
Kalle naurahti hiukan ja tuumaili: "konstikos sitä oli heittää,
niinkuin muutakin vallattomuutta, sillä en suinkaan minä ryyppimällä
olisi tarkoitusteni perille päässyt."
"Et -- et suinkaan! -- -- Kyllä sinä Kalle näyt olevan toimen mies,
mutta etköhän kuitenkin heittäisi noita kujoisia auki?"
"Ei se oikein kannata, sillä pelto menee hukkaan", vastasi Kalle, mutta
vähän mietittyään jatkoi: "naapurisovun vuoksi olkoon auki siksi kuin
ehditte teettää takapalstallenne karjamökin, esimerkiksi yhden
kuukauden."
"Yhden kuukauden!" huudahti emäntä, "eihän siihen ehdi mitään --"
"Siihen ehtii hyvinkin paljo," sanoi Kalle, "kun vaan ihmisellä on hyvä
tahto."
Kotiin tultuansa ei Rekulan emäntä enää oikein itseänsä ymmärtänyt.
Tavallansa häntä harmitti ja tavallansa oli hän iloinenkin. Pitkiksi
ajoiksi jäi hän sitte yhteen kohti istumaan, eikä pannut rikkaa ristiin
pitkinä päivinä, van näytti miettivän, -- mitähän lienee miettinytkään.
Ei hän edes väelleenkään virkkanut hyvää, ei pahaa, vaan jokainen sai
tehdä, mitä itse tahtoi. Riittaa hän usein katseli pitkään, kun luuli,
ettei tyttö huomaisi. Silloin näki hän tytön kokonaan vieraantuneen
hänestä, ja se koski äidin sydämelle. Juohtui mieleen paljon
kaikenlaisia pikku tapahtumia menneiltä ajoilta, ja silloin selvisi
Kaisalle, että hän oli elänyt ikänsä pelkkänä Rekulan emäntänä,
kylmänä, kolkkona käskijänä. Kuulipa vieläkin talossa oleva piika Leena
emännän kerran itsekseen puhelevan "jotain semmoista, ettei hän ollut
rakastanut mitään eikä ketään." Ei kukaan rakastanut häntäkään, vaan
sama jäykkyys, jota hän oli ympäristöönsä levittänyt, henki nyt häntä
itseäänkin kohtaan. Perheensä keskellä tunsi hän olevansa kuin
yksinänsä kaukana synkässä erämaassa. Niin kertoi Leena Oksa-Heikille
ja sanoi: "ihan varmaan emäntä nyt tulee hulluksi, kun on ollut niin
hyvä meille kaikille."
Ikävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka
jo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin
tuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä.
Niissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen,
eikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä
tuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota
Kaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä
muuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan
sydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa.
Olisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan
selvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä
eikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan
enää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä
tytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan
tuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja
kuihtumaan.
Kaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja
taisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja
mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.
Renki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt
arvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut
Kalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin
muita. "Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan", lisäksi joku.
Siitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän
useinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. -- Sillä
tavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta
päivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen
määräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin
olisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen
vuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja
pyytää "Harjulan isäntää" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen
katsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä,
lähti hän sitä täyttämään. -- Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat
isännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät
niin somasti nähdessään heidän tulevan.
"Nyt kohta jyrisee", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä
meni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt
vierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän
välillä.
Eipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä
vieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja
vaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus,
niinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei
siitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi
lähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä
kuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: "meidän pitäisi rakentaa
Juokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin."
"Rakenna sinä vaan, jos tahdot", lausui Kaisa.
"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa."
"Sinä näyt kostavan ankarasti", lausui Kaisa, "sinä saatat onnettomaksi
meidät -- -- vaan, se -- -- onkin minulle parahiksi." --
"Minäkö, ja miten?" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.
Vastaamatta pistäytyi Kaisa ulos, josta vähän ajan perästä palasi
Riitan kanssa.
"Jos et todella tahdo meitä onnettomiksi, jos et ole kokonaan
unhottanut entisiä aikoja, niin tuossa on Riitta", soperteli Kaisa
melkein pyörtyneenä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Nyt äitisi antaa sinut minulle, niinkuin sinä tahdoitkin", sanoi Kalle
iloisesti puristaessaan Riittaa rintaansa vasten.
"Enhän minä aivan näin perinpohjaista antamista tarkoittanutkaan",
sanoi Riitta lempeästi, onnellisena katsoen Kallea silmiin. "Vaan tämä
on vieläkin parempi."
Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat Rekulan isäntä ja piikatytöt nähdä
mielestänsä ihan ilmeisen ihmeen. Kaisa-emäntä itse näet riippui Kalle
Kelvottoman kaulassa ja itki, itki ihan kuin pieni lapsi.
"Sinä, sinä", tyrski Kaisa-emäntä, "sinä et ole nahjus mies, vaan
aukasit minun silmäni, sillä minä olin sokea, mutta kun naiselle jää
kaikki hallitus, niin muuttuu hän väkisinkin 'pedoksi' -- -- ja sitte
on sydän haleta -- -- mutta nyt on taas kaikki hyvin. -- -- Voi
Kalle-kulta! Et usko, miten onnellinen nyt olen, niin onnellinen että
-- että, -- kun taas voin luottaa johonkin."
"Niin mekin", sanoi Kalle likistäen Riittaa rintaansa. "Riitta arvasi
oikein, kun sanoi, jotta te vielä suostuisitte kerran."
"Oletko sinä sitte Riittaa tavannut?"
"Enpä oikeastaan moneen vuoteen, mutta kerran kävin katoamiseni jälkeen
hänen puheillansa ja silloin tuumimme kaikki valmiiksi, mutta isäntä
neuvoi kovuudella pehmittämään teitä, jos mieli teitä saada taipumaan."
"Kaisa", sanoi isäntä, "anna anteeksi, mutta minä luulin, ettei sinulla
enää olisi sydäntä, ja sentähden --"
"Oli sinulla siihen syytäkin", vastasi Kaisa, "mutta sinun toimeesi
nähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti
nähty tätä siunattua hetkeä."
"Eiköhän?" arveli Kalle.
"Tuskinpa todellakaan", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.
"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt", kuiskutti
piika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen
osotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen
jäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.
* * * * *
Paria vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin
koolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.
Vuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen
rintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.
Viimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: "Kalle, kiitos,
että -- otit minut tänne, -- siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja
-- -- pelottikin, kun minä olen ollut -- -- -- niin ulkokullattu. -- --
Mutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?"
"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte", sanoi Kalle lohduttaen.
"Mutta minä tein niin paljo -- paljon pahaa -- -- ja olin kuin
käärme --"
"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa", selitti Kalle taas.
"Sanoikos ukko-Paavokin niin?"
"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus."
"Niin, niin Hän itse sanoo, -- nyt minä sen us--kon, kun sinä -- -- sen
sanot -- Kalle."
Seurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas
änkyttäen: "siellä -- -- sinä tiedät -- Kalle -- siellä -- --
villasukassa -- -- on ne -- kahdeksan--toista -- -- ne -- -- ne
pienelle -- -- Reetalle -- -- muis--toksi -- -- kum--mistaan. -- --
Hyvästi -- -- en jaksa -- -- kiitos! Siunatkoon teitä --"
Sairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen.
Viimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän:
"täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle!
Tanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!"
Silmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli
lopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti
lukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei
oikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata:
"maailma, sinun jätän", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi
yhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi
pikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen
juuressa.