Harvoin on muissakaan miehissä, sitä vähemmän kyläräätäleissä niin
perin pulskaa poikaa kuin Kalle Kelvoton oli. -- Kelvoton ei tietysti
ollut hänen oikea sukunimensä. Kirkonkylän joutilaat tyttölipakot ne
vain olivat hänelle semmoisen nimen panneet, sen vuoksi muka, kun Kalle
ei ketään heistä hennonut hyväilemättä heittää.
Kelvottoman nimellä olikin räätäli-Kalle yleisimmin tunnettu koko
pitäjäässä, mutta tuo sana ei hänen liikanimenänsä merkinnyt
lähestulkoonkaan samaa kuin tavallisesti. Päin vastoin oli Kalle
kaikkien sekä nuorten että vanhain ja varsinkin naisväen yleinen
suosikki ja mielitietty. Sen huomaa jokainen jo siitäkin, kun itse
lukkari-vainajan raihnainen Reetakin nimitti Kallea "oikein
miellyttäväksi nuoreksi mieheksi," vaikka hänellä ei suinkaan ollut
tapana ihmisiä ylistellä.
"Mutta", lisäsi Reeta tavallisesti edellisiin sanoihinsa huoaten:
"Kalle on vain suruton maailman lapsi, niinkuin useimmat muutkin, eikä
vähääkään välitä vakavammista asioista. Pahasti minä pelkäänkin
kauneuden lahjan olevan hänelle annetun uskovaisten ihmisten
koetuskiveksi, eikä muuksi."
Mitä varten kauneuden lahja oikeastaan lienee Kallelle annettu, sitä ei
kukaan aivan tarkkaan tiennyt, mutta kaunis hän oli, vieläpä
hutikassakin ollessaan. Silloin tosin hänen suurista tummista
silmistään katosi niiden tavallinen vilkkaus ja loiste, mutta siihen
sijaan nousi poskille semmoinen heleä puna, että sehän vasta oli
jotakin, ainakin tyttöjen mielestä.
Toiset sanoivat Kallea kauniimmaksi vesipäällä, toiset taas hänen
hieman hieprakassa ollessaan. Laukkalan molemmat piikatytöt olivat
kerran siitä seikasta riidellessään olleet ihan tukkanuottasille
joutua. -- Se on aivan totta, sillä Laukkalan muori oli riidan omin
korvin kuullut ja kertoi sitte lukkarin Reetalle esimerkkinä nykyajan
nuorten jumalattomuudesta.
"Niin, niin! Kyllä ne aina edessäpäin Kallea haukkuvat", arveli muori,
"mut ei sitä uskoisi mitä kuitenkin mielessä on. Ihan ne jok'ikinen
ottaisivat hänet, vaikka ovatkin muutoin niin olevinaan. -- Jaah, jaah
sentään tätä maailmaa ja sen kavaluutta! Ei sitä uskoisi, jos ei omin
silmin näkisi."
"Miksipäs sitä ei uskoisi", tarttui lukkarin Reeta puheesen. "Näkeehän
tuon jo kirkonmäelläkin. Kyllä on tyttöjen kaulat kenossa, kun Kalle
kirkonmäelle ilmestyy; ja mikä silmän isku silloin aina syntyy! Ihan
toki ovat nauruun tikehtyä, kun Kalle jumalattomuuksiaan laskettelee,
eivätkä ajattele, tyttöparat, että heidän naurunsa pitää itkuksi
kääntyä, niinkuin ukko-Paavo sanoi."
"Eivät ajattele, eivät ajattele, vaikka virressäkin veisataan: 'o
ihminen ain' ajattele.' -- Eikä se minusta vielä niin ihme olisikaan,
jos eivät piikatytöt ja muut semmoiset ajattelisikaan, vaan kun
talonkin tytöt, niinkuin tuokin Rekulan Riitta." --
"Mitä?" huudahti Reeta ja laski pöydälle kahvivadin, jota juuri oli
huulillensa nostamaisillaan. "Joko se Rekulan Riittakin nyt on Kallen
kimpussa? Sitä en olisi uskonut sellaisen äidin tyttärestä, mutta
ketäpäs se paha säästänee."
"Ei ketään, ei ketään", vakuutteli muori. "Ei se näy säästävän, vaikka
pitäisihän sen Riitan jo äidistäänkin vihollisen vehkeet nähdä, mut
eipäs näe. Sanokaa minun sanoneeni, että ei siitä vielä lopuksi
Riitallekaan kunnian kukko laula, kun niin imelästi Kallen kujeille
nauraa. Kun oikein muistan, niin hänhän se yötsy-yönä pyysi Kallen
meidän saunassa kielillä-puhujoitakin matkimaan. Veiterähän se onkin
Kalle semmoisiin, niin että oikein se meitä kaikkiakin nauratti, kun
Kalle tirtatti puita heiniä ihan niinkuin tekin kokouksissanne."
"Vai niin! vai niin, jotta se Riittakin jo juoksee niissä paikoin,
joissa lihaa palvellaan."
"Eihän Reeta-kulta, siellä lihaa palvattukaan. Piika-Miinan pellaviahan
siellä vain loukutettiin", selitti muori.
"Palvattu? Enhän minä sanonutkaan palvattu", tiuskasi Reeta, "minä vain
tarkoitan, jotta joko se nyt Riittaraukkakin juoksee tanssipaikoissa ja
muilla synnin retkillä, -- semmoinen keskenkasvuinen letukka! -- Ja
tuskinpa Rekulan Kaisa itse tietäneekään, että hänenkin tyttönsä jo on
sillä tiellä. 'Ne vanhempain synnit ne pohjustavat', sanoi ennen
ukko-Paavo. Nehän ne pohjustavat, vaikka Kaisa itse on jo tehnytkin
katumuksen, eikä kahteenkolmatta vuoteen ole pannut päälleen muuta kuin
tummansinistä ja suorarantuista."
"Mut olipahan Riitalla siihen sijaan muutakin ja niin äleätä punaista
olikin, jotta oikein se pärerompsunkin valossa silmiä huikasi."
"Mikä? Röijykö sillä oli punainen?"
"Ei, vaan es'liina -- eli kyllä se itse es'liina oli valkea, mutta
siinä oli punaisia kukkia helmassa ja kummallakin kupeella semmoiset
helakat valetaskut, jotta oikein se oli ihmettä."
"Kas sitä kummaa ihmettä.
Kuinka se paha yllyttää!"
hyräili Reeta Sionin virsien nuotilla ja nyökytteli ruumistaan.
Yht'äkkiä keskeytti hän kuitenkin virtensä ja kysäsi: "no, mutta mistä
kummasta se Riitta on sellaisen hekkuman helon käsittänyt? Kunhan ei
vaan Rekulan eloaitassa olisi taas hiiret käyneet?"
"Eihän sitä tiedä", mutisi muori vastaukseksi. -- "Niin todellakin, --
Miinahan se sanoi kylällä kuulleensa, jotta Kallen olisi muka pitänyt
se Riitalle laukkuvenäläiseltä ostaa."
"Kenen? Kalle Kelvottomanko? Ei ikinä", huudahteli lukkarin Reeta ja
muuttui vieläkin enemmän Venäjän nahan näköiseksi kuin tavallisesti
olikaan. "Ei ikinä, sanon minä, sillä sehän jo olisi selvä kihlaus!
Ja Kalleko saisi Riitan kihloihinsa, ohoh! Mitenkä se Kaisa antaisi
ainoan lapsensa ja sen kanssa Rekulan talon semmoiselle suruttomalle
kylänratille, jota kunnon kristitty ei kartanoltaan korjaisi?"
"Ei suinkaan se annakaan, vaikka ahkerasti se Kalle kuuluu tätä nykyä
Rekulassa pisteleytyvän", tuumaili muorikin ja lisäsi: "mut eihän sitä
Kallea ole vielä milloinkaan taidettu oikein sikana nähdäkään."
"On se jo nähty jonkin näköisenä hänkin. Ukko-Paavo sanoi aina
eläessään, jotta lähimmäisensä vikoja tulee painaa ja peittää, enkähän
minä sitä Kallea alentaakseni sanokaan, vaan voinhan sen kuitenkin
teille kertoa."
"Voitte, voitte. Enhän minä ole mikään kylän kello", vakuutti muori
uteliaisuudesta kiiluvin silmin.
"Ni-niin, ettepä suinkaan. -- Silloin Havukkalan häiden jälkeisenä
päivänä -- ne olivat olleet oikeat syntihäät tanssineen ja tappeluineen
-- silloin kellotti Kalle tuossa peuran taljalla koko pitkän
pituisen päivän. Minä häntä hoitelin, kuin omaa miestäni ja arvelin,
että sattuuhan se vahinko viisaallekin ja sattuihan tuo joskus
ukko-Paavo -vainajallekin. Silloin lohduttelin minä Kalle parkaa jos
jotenkin ja kun luin hänelle 'saatanan vimman' ja 'sanan syntisille',
sain hänen luontonsa heltymään niin paljo, että kirosi kaikki
karhukupit ja lokarit. Silloin oli minulla hänestä jo hyviä toiveita,
mutta tuommoista pitää nyt kumminkin hänestä kuulla, poikaparasta."
"Vai oli siinä siis kuitenkin perä", lausui muori, "ja minä kun sitä
kaikille ihmisille valheeksi penäsin."
"Missä niin? Siinäkö Kallen katumuksessa?"
"Ei, vaan siinä, jotta te olitte täällä koko päivän kahden kesken
olleet. Silloin kaiketi te pyysittekin Kallea kanttorivainajan
seuraajaksi? -- Niin, niin -- te olette vielä nuori, ainakin kymmentä
vuotta nuorempi minua, enkähän tuota vielä minäkään ole
seitsentäkymmentä täyttänyt."
"Minäkö? Ja Kallea! Kaikkea ne kehtaavat puhuakin, ja tekin vanha
ihminen uskotte tuommoisia juoruja."
"Enhän minä tuota uskonutkaan, vaan niin sitä kylällä huhutaan."
"Ne puhuvat suunsa mauksi mitä sattuu, vaan ei siinä ole tikuistakaan
perää", intti Reeta ja hänen silmänsä vilkkuivat rauhattomasti ympäri
huonetta. "Minähän olen herännyt leski, semmoinen, josta huoneentaulu
sanoo: se on oikea leski, joka yksinänsä on --"
"Hm, yksinänsä", hymähti muori, "mut nepä sanovatkin teidän olleen
kahden kesken, ja kyllä siitä Kalle sitte on saanut toisenkin kerran
kuulla, kun nyt kaikki vetelevät teitä hänelle."
"Voi noita hupsuja!" sanoi Reeta ja oli hiukan naurahtavinaan. "Mikä
pakko minun on ottaa semmoista huoneristiä nyt vanhoilla päivilläni?
Ei, onhan minun yhtä hyvä yksinänikin syödä kruunulta juoksevaa
pemissooniani ja sitä paitsi johan minä olen sivuitse siitä iästäkin.
Ensi Vappuna täyttyy minulle näet jo neljäskymmen."
"Vai vasta neljäskymmenes? Kumma kuinka ne muutamat pysyvät kauan
nuorena! Tehän jo olitte ilähtänyt ihminen, kun kanttorivainaja teidät
otti, sitte viisitoista vuotta naimisessa ja nyt taas jo viidettä
vuotta leskenä ja sittenkin vasta ensi vappuna." --
"Elkää muorikulta jäähdyttäkö kuppianne, ei se enää ilmankaan liian
kuumaa ole", kiehitti Reeta väliin äänellä, joka ei oikein tuntunut
sopivan yhteen tuon ystävällisen tarjouksen kanssa.
"Suuri kiitos, kost' Jumala!" kiitteli muori ja rupesi härppimään
höyryävää kahvia.
Siten hämmennettyänsä muorin luvunlaskuharjoitukset, kysäsi Reeta aivan
viattoman näköisenä: "no, mitäs se Kalle itse semmoisista hullutuksista
tuumii?"
"Mitäs se -- alussa löi vain kaikki leikiksi ja lauleli: 'ennenhän
elätän lehmän ja lampaan, ennenkuin eukon harvahkohaampaan', mutta nyt
kuuluu jo siitä suuttuvan silmittömäksi. Oli meidän tytöille uhannut,
jotta jos eivät jätä häntä teistä rauhaan, niin hän vielä tekee teille
pitkän nenän ja uhallakin viepi teidät vihille, käyköönpä sitte syteen
tahi saveen. -- Kyllähän siltä veitikalta voisi sekin syntyä, sillä
mitäpä se semmoinen velikulta itsestään välittää?"
"No, ja tytöt tietysti sitä uhemmin häntä näärittävät?" uteli Reeta.
"Tytötkö? Eikös mitä -- ne eivät enää uskalla hiiskahtaakaan koko
jutusta, vaan pojathan ne siitä vielä pitävät puhetta. -- Johan se
Kalle oli siitä samasta seikasta Nokkalan renkiä hiukan kurittanutkin
niin, jotta eikö tuo nyt siihen jääne koko juoru", kertoi muori.
"Hm hm", arveli Reeta ja näytti vaipuvan hyvin syviin ajatuksiin.
Laukkalan muorikin istui ääneti ja katseli pöydällä olevaa,
mustakylkistä kahvipannua, ikäänkuin olisi silmillänsä mittaillut sen
kokoa ja miettinyt oliko siinä enää jälellä yhtään kuppia, vai joko hän
joutaisi lähtemään.
Tuokioisen kuluttua näkyi Reeta heräävän ajatuksistaan ja loi silmänsä
Laukkalaan päin olevaan akkunaan.
"Hyväinen aika!" huudahti hän, "hyväinen aika, kun taas ovat laskeneet
kaikki kylän porsaat teidän perunamaahanne!"
Ketterästi nousi muori istuimeltaan ja riensi akkunan luo päivitellen:
"voi noita riiviöitä, minkä taas tekivät!"
"Missä, missä? Enhän minä näe mitään?"
"Tuolla, -- ettekö näe tuolla aitovarrella -- nyt jo taas painuvat
penkkien väliin."
"Kiviähän ne ovat."
"Niin nuo kaksi, mutta entäpäs nuo toiset!"
"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on
vielä niin tarkat --"
"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä
matkalta --"
"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut,
vaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä -- -- -- vaikka
ihanhan nuo selvästi -- vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät
ennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia
-- -- veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet -- -- mutta hyvästi nyt
vain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin
lämmittää vanhaa sydäntä; -- kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän
rattonanne pistäydyn."
"Minä en huomenna taida olla kotona", sanoi Reeta.
"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?"
"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina
kumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan
seuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin."
"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos
jääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla", sanoi Laukkalan muori
ja lähti viimeinkin.
Muorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina
oli tapana, kun otti "Madakaskariviinaa" raihnaisen ruumiinsa
vahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli
hyvin tarkkaan.
Laukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki "sooh! vaolle sen
vietävä"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä
raksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen
jalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.
Reeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja
aukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa
tuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen
rojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.
Se oli köytetty kiini kyllä kymmenelläkin siteellä ja solmulla, joten
kului hyvä aika, ennenkuin Reeta sai sukansuun auki. Aukesihan se
vihdoinkin ja Reetan eteen lattialle ilmestyi siitä koko joukko
kolikoita, sekä Ruotsin riksiä että Venäjän ruplia. Reeta laski niitä
sitte monta monituista kertaa, mutta kyllästyi viimein ja pani kaikki
takaisin paikoillensa.
Kirjakopasta otti Reeta vielä pienenlännän puupuitteisen kuvastimen ja
katseli kauan siitä näkyvää kuvaa. Kuta kauemman hän sitä katseli, sitä
sileämmäksi kävi hänen otsansa -- ainoastaan suupieliin ja silmäin
nurkkiin jäi muutamia huomattavia ryppyjä.
"Sata kahdeksantoista on niitä, ja" -- silloin siveli hän hiuksiaan --
"ja tässähän ei vielä sanottaviksi ole harmaata, ja kun milloin joku
ilmestyy, niin saahan tuon poiskin. Kasvojen hipreys ei tosin enää
taida olla ennellään, mutta kukas kumminkaan voisi uskoa minun ja
olevan kuuden kuudetta? Ei kukaan, vaikka se muorin räähkä arveli:
'mitäs se semmoinen velikulta itsestään välittää', ikäänkuin minä jo
olisin ihan ikäloppu. -- Niin, jospa minäkin voisin olla hänestä
välittämättä, mutta hän on kuin Herran enkeli ja minä olen niin
itsekseni. -- Kyllähän Kalle juopi ja katselee tyttöjä, mutta vielä hän
sittekin on parempi kuin muut, enkä minä muista huolisi, vaikkas nah,
eneh! -- Köyhä poika ja ihan yksinään maailmassa -- -- kumpahan vaan
älyäisi oman etunsa, mut ehkä se viimein älyääkin ja suostuu tuumaan.
Hätäkös olisi suostuessakaan, sillä vielähän minä vuotta
parisenkymmentä; -- vaikka se muori aina on semmoinen kiusankappale,
mutta semmoisiahan ne ovat kaikkikin. Mesi kielessä, myrkky mielessä on
muorilla, kuin muillakin, mut mahtaa, muoriparka, kurkkusi saada minun
kahviini nähden hyväksikin kuivaa."
Sillä tavoin mietiskeli Reeta yksinään kuvastimen edessä istuessaan ja
päästi viimein kalkkuväkkärän pyörimistä muistuttavan äänen, kun
mieleen juohtui, miten sukkelasti hän olemattomilla porsailla oli
muorin saanut pois lähtemään narratuksi.
Seuraavana aamuna ei lukkarin Reeta lähtenytkään Rekulaan, niinkuin
Laukkalan muorille oli sanonut, vaan, aamuaskareiden toimitettua,
istahti akkunan poskeen ja silmäili siitä Laukkalaan päin. Siellä,
Laukkalan pihamaalla, liikkui ihmisiä edestakaisin, niinkuin muinakin
aamuina.
Piiat pesivät rannalla vaatteita ja sitä mukaa kuin hierotuksi saivat
asettivat niitä kuivamaan joko nurmelle tahi pajupensaille. Pesutulen
luona leipoi paljaspaitainen Anni savileipiä naatikkasavesta ja koetti
paistaa niitä rikkonaisella aironkappaleella. Pikku-Matti, Annin
vanhempi veli, seisoi polviaan myöten vedessä, housujen lahkeet
käärittyinä, ja koki narrata neulaonkeensa nuottakodan edes leikkiviä
sären poikia. Tuolla lahden toisella puolen taas ruotiukko, ruuhesta
käsin, käesteli päivää paistattamaan nousseita haukeja ja väliin näytti
kuuntelevan mäkirinteeltä kuuluvaa karjan kellojen klikatusta.
Pihakoivussa visertelivät pikkulintuiset samalla kuin eräs pääskynen
istui kaivon vivun nenässä katselemassa, miten toiset avossa suin
ajelivat navetan ympärillä surisevia hyönteisiä. Laukkalan isäntä ja
renki Heikki kyntivät vielä tulevaa ruismaata ja emäntä näkyi olevan
leipomapuuhissa, koska vei puita pirttiin ja kävi kopsan kanssa
jauhoaitassa. Tuolta peltojen periltä kantoivat vanhukset
takkavitsoilla lehtikerppuja ja laittelivat niitä kuivamaan aidan
seipäisiin. Lämpymän näköinen, hiilakka taivas katseli tuota kaikkea
aivan pilvettömänä, liikkumattomana.
Sanalla sanoen, kaikki oli muutoin niinkuin tavallisesti, vaan
Laukkalan muori ei nyt, niinkuin tavallisesti, tullut Reetan luona
pistäytymään.
"Ei se nyt tule", huokasi Reeta, "ja kenen kanssa minä nyt saan puhella
Kallesta. Jos hänestä muille sanankaan sattuu virkkamaan, niin hetihän
ne ovat asian perillä, mutta muori ei arvaa mitään. Sen toki saa vaikka
sormensa ympärille kääriä, ei se sittekään älyä mitään, mutta ei se nyt
tule. Suuttuikohan tuo siitä eilisestä niin pahasti?"
Pitkä äänettömyys seurasi, jota kellon naksutus ja mirrin hiljainen
hyrinä vain hiukan häiritsivät. Viimein nousi Reeta akkunan poskesta ja
läheni kissaa, joka silityksen toivossa köyristi hieman selkäänsä ja
raukeasti longahdutti silmiään. Pahasti pettyi kuitenkin mirriparka,
sillä Reeta otti sen syliinsä, tempasi seinän huolaimesta aitan avaimen
ja riensi ulos. Vähän ajan perästä kuului jo pimeästä aitasta mirrin
surkeasti valitteleva: "miau, miau!"
"Ole nyt vaiti, vanha mies", lohdutteli sitä Reeta, "ole vaiti ja pysy
koreasti siellä, niin iltasella saat lilliä". Sitte lähti Reeta astua
lekertämään Laukkalaan päin ja pääsikin onnellisesti perille. Ennenkuin
Reeta uskalsi sisään astua näytti hän ikäänkuin miettivän, miten olisi
paras talossa käyttäytyä, ja sitte rohkeasti astui pirttiin.
"Hyvää päivää", tervehti tulija.
"Mitäh?" kysäsi muori karsinanurkasta, jonne ovensuun puoli ei sopinut
näkymään.
"Jumalan terveeksi!" lausui Reeta ja meni muoria oikein teivimällä
tervehtimään, sittenkuin emännälle ensin oli kättä tupannut.
"Ka! ettehän te ole mennytkään Rekulan emännälle kielimään, vai ettekö
uskaltaneet perunamaatanne jättää", alotti muori jokseenkin äreänä.
"Enhän minä uskaltanut lähteä", vastasi Reeta liukostellen, "minulla on
taas niin raskas elämä ja ruumistakin pakottaa, jotta en kyennyt. Eikö
tuota taas lienekin ukkosta ilmassa, kun niin vaikealta tuntuu."
"Sitä minä jo tän'-aamuna tytöille sanoin", puhui emäntä uunia
luutiessaan, "mut tytöt vain inttivät, jotta ei siitä vielä tällä
viikolla sada. Saapihan nähdä eikö sada, kun pilvet illalla näyttivät
niin ruskeilta ja koirakin söi heiniä."
"Mirri kanssa", toimitti Reeta. "Ei sitä mirriä ole taitanut täälläkään
näkyä? Minä lähdin sitä kyselemään, kun ei koko päivänä ole näkynyt. Se
on semmoinen metsämies, ettei yhtään kestä kotosalla, vaikka korvatkin
ovat leikatut."
Reetan puhe oli hätäistä ja hänen kasvonsa lohen karvaiset, mutta
emäntä ei huomannut mitään ja selitti sen vuoksi, jotta ei mirriä ole
heillä nähty sittenkuin koira taloon tuotiin. Reetalla ei kuitenkaan
näkynyt kiirettä olevan. Hän vain istui muorin luona ihmettelemässä,
miten tasaista nauhaa muori vielä vanhoillaankin sai syntymään, ja sai
kuin saikin muorin niin hyvälle tuulelle, että muori lähti viimein
Reetaa "kotiin saattamaan."
Reetan mökille päästyä löytyi tuo pahankurinen mirri kumpaisenkin ämmän
ihmeeksi aitasta, jossa se pilkkoisen pimeässä surkeasti huuteli
"miautansa." Sitä oli mahdoton käsittää, miten mirri oli aittaan
päässyt, kun ei ovessa ollut katin reikää, mutta siellä se vain oli.
"Se raukka ei ollenkaan tahdo viihtyä pimeässä", selitteli Reeta
muorille, "ja nytkin, kun yöt taas alkavat pimetä, valittelee se jo
usein, mitä sitte talvella, joka taas kohta on käsissä."
"Ei se nyt toki niin aivan kohta tule", sanoi muori, "koskapahan ei
vielä vilustele minuakaan, vanhaa ihmistä."
"Kyllä yöt jo ovat paljoa viileämmät kuin alkukesästä, eikähän nyt enää
iltasella tahdo tuletta kirjaakaan selittää."
"Vai niin jo alkaa teidänkin näköänne hämärtää, vaikka vasta ensi
vappuna täyttyy neljäskymmen. Minä vielä niillä ajoin näin --"
"Ainapahan se on ikä kulumassa", sanoi Reeta keskeyttäen ja mytisteli
huuliaan, ikäänkuin olisi niitä asetellut hienoon hymyyn. "Niin se on
kuin Ruotsalais-Paavo sanoikin: 'lyhykäinen on meidän menom' ja kaikk'
elom', tääll' surkiass' surun alhoss'' -- ja lyhyt se on kesäkin.
Minunkin pitäisi tässä ennen talvea saada turkkiini kaulus
korjautetuksi, jotta sillä edes kirkossa tarkenisi, mutta eihän tuota
räätäli-Kallea saa siksikään käsiinsä. Missähän se nyt taas
lieneekään?"
Kärsimättömänä katseli Reeta Laukkalan muoria, mutta se vain
rauhallisesti puhalteli höyrypilviä sormiensa nenillä olevasta
kahvivadista, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta viimeisen
pisaran suuhunsa saatua vastasi muori: "Saviniemen pohjalla se nyt on.
Viime viikolla käytti meiltä viulunsa ja oli arvellut siellä riittävän
työtä ihan jouluun asti. Tottapahan ne sen kuitenkin talkoiden ajaksi
kirkolle hankkivat, sillä mistäs se muutoin peluri niihin saataisiin."
"Niin, se Kalle-parka kuuluu senkin konstin oppineen -- eikä tiedä,
että kadotuksessa vihollinen vielä häntä itseäänkin viulunansa käyttää,
niinkuin ukko-Paavo sanoi pelureille käyvän", arveli Reeta.
"Siitä ukko-Paavosta te vain aina puhutte, mutta provasti sanoo itse
Taavetinkin soittaneen."
"Ei tuo toki liene", arveli Reeta, "ja jos onkin, niin ei se
varmaankaan ole soittanut muuta kuin virsikanteletta, eikä semmoisia
synnin helistimiä."
Laukkalan muoria tultiin nyt hakemaan kuppisaunaan ja Reeta pääsi
viimeinkin Rekulaan lähtemään tiedustelemaan, "lähtisikö Kaisa ensi
pyhän tienoissa Wuokkoon seuroihin?"
Kaisa ei joutanut seuroihin lähtemään, vaikka kyllä sanoi mielensä
tekevän. -- "Mitenkäs sitä tästä joka mielitekoonsa pääsee", sanoi
Kaisa, -- "mitenkäs pääsee, kun heinäntekokin on vielä vähän kesken, ja
johan sitä ensi viikolla pitäisi ruveta rukiinkin panoon. Tuosta meidän
ukon-kutuksesta ei taas siksikään aikaa ole isännäksi; -- sen tosin
tekee, min käskee, mutta itsestään ei ymmärrä mitään."
Kuitenkaan ei lukkarin Reetan Rekulassa käynti aivan hukkaan mennyt,
vaan jo samana iltana nähtiin sen seuraukset. Iltaruoalta päästyä
kutsui näet Kaisa-emäntä Riitan etehisen pohjakammariin ja sieltä
kuului sitte hyvän aikaa semmoista ääntä, ettei väki perheentuvassa
uskaltanut liikahtaakaan. Isäntä istui hiljaa pöydän päässä katsoa
tuijottaen edessään olevan kaljahölkin uurretta; rengit sivuseinän
rahilla ja piiat karsinapuolella näyttivät kilpaa lukevan oksan kohtia
lattiapalkeista, mutta kaikki olivat he ääneti, kuin kirkossa.
Viimein tuli Riitta takaisin tupaan ja pyysi piika-Leenan nyt arkustaan
tuomaan sen "Kallen antaman esiliinan."
"Hyvä isä nähköön!" supisi Leena kalveten, "joko se emäntä nyt senkin
tietää."
"Minä en enää toiseksi vuodeksi jäisi tähän taloon, vaikka en leipää
missään näkisi", sanoi Taavetti juhlallisesti, ja Mari kuului nurkassa
itsekseen jupisevan: "koita, koita kekriaamu!"
Sitte hiipivät palkolliset tuvasta pois hiljaa, kuin varkaisin menijät
ja lähtivät jokainen vuoteelleen aittoihin ja ylisille. Isäntä yksin
jäi paikoillensa toisten lähdettyä ja huokasi syvään, mutta heti kutsui
emäntä hänetkin levolle ja rauha vallitsi taas Rekulassa.
Lukkarin Reetan mökissä vallitsi myös ulkonainen rauha, mutta Reetan
sydän oli levoton. Hän ajatteli: "tähän asti se Kallen tyttöjen kanssa
narikoiminen ei ole kovin vaarallinen ollut, mutta nyt on vaara
tarjona, koska hän on kerran silmänsä yhteen iskenyt. Millä ihmeen
tavalla hänet taas saisi kahdenkeskiseen?"
Sitä pulmaa mietti Reeta monta monituista viikkoa, mutta turhaan.
Vihdoinkin tapasi Reeta Kallen eräänä sunnuntaina Laukkalassa, mutta
siellä ei kahenkeskisestä voinut olla puhettakaan. Viimein keksi Reeta
keinon ja pyysi sekä muorin että Kallen luokseen katsomaan, "vieläkö
hän tohtisi turkillaan talvelle lähteä."
Kalle oli kuin kahden tulen välissä, ei uskaltanut ihmisten naurun
tähden kieltäytyä, eikä kuitenkaan olisi tehnyt mieli kuulemaan Reetan
tuumia yhteenmenosta. Viimein hän kuitenkin lähti arvellen, ettei Reeta
muorin kuullen ilkeäisi oikeasta asiastaan ruveta puhumaan, ja astui
edelläpäin. Ikäänkuin Reetan kiusaksi hyräili hän:
"Ennenhän elätän lehmän ja lampaan,
Ennenkuin eukon harvahkohampaan,
Lehmä syöpi heinää ja lammas syöpi lehtii,
Eukost' on kiusaa enemmän kuin ehtii."
Tuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan:
"heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! -- Minä
puhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta
muut sitä kuulisivat, vaan minä --"
"Kyllä minä yskän ymmärrän", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen
huomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.
Reeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista
laukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä
ilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen
sisällys lattialle, ennenkuin Reeta "osasi aavistaakaan."
Yhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja
luonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai
oliko niistä joku päässyt "lattian raosta sillan alle pyörähtämään."
"Sata ja kahdeksantoista", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea
silmiin, "sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä
hopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja
-- kaikki mitä tässä näkyy."
Kalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.
Reeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä,
jatkoi entistä rohkeammin: "mitäs olet tuumaillut?"
Kalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: "täällä on yksinään
niin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska
sukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se
mitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä
ihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi
työllä tappaa."
Reeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: "tuonne oven päälle
pantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu
olevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa
pantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä" -- tässä Reeta
leikillisesti nykäsi Kallea kädestä -- "en minä ymmärrä mitä sinä vielä
emmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian
vanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän
vanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo
keskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi
oleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa
on nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos
kuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin
minut ottaisit", -- Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan -- "jos
minut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi,
vaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun
silmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät
ne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän
ujostelevinaan miesväkeä. -- Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan?
Huivirepale tahi kaksi -- siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi
yhtä ja toista valmista. -- Niin mitäs arvelet?"
"Sitäpähän arvelen", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan
vielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa."
"Mitäs turkista", keskeytti Reeta, "mutta mitäs tuumailet siitä meidän
yhtymisestä?"
"Ei se taida sopia pastihuivi silkkisaalin rinnalle."
Reeta kävi kasvoiltaan tuhkaharmaaksi ja paremmin huusi kuin puhui:
"kyllä minä tiedän sinun toivovan Rekulan Riittaa, mutta häntä et saa
niin kaukaan kuin Kaisan peukalot liikkuvat, -- sen lupasi hän minulle
itse. Vai annettaisiin semmoinen perintöläinen tuommoiselle tyhjälle
viinaratille! Yhyh kaikkiakin! Minäkin olisin sinut vain säälistä
ottanut, mutta nyt en enää huolisi, vaikka maassa edessäni ryömisit."
"Ettehän vain", tuumaili Kalle, kumarsi pilkallisesti ja heti kuuli
Reeta hänen mennessänsä kujoisilla kaileasti laulavan:
"Ei oo lesken syytä,
vaikka leski pyytää,
jokaisella leskellä on
palavainen sydän."
Reetaa harmitti kovasti tuo Kallen pilkka, niin kovasti, että kyyneleet
tillahtivat silmiin, mutta mitäs se auttoi. Heti joutui Kalle itsekin
irvihampaiden pilan esineeksi. Seuraavana päivänä pidettiin näet
Havukkalassa leikkuutalkoot, joihin Kalle oli kutsuttu soittomieheksi.
Siellä hänen ihmeekseen kyselivät pojat häneltä: "paljonko lukkarin
Reetalla oli rahoja" ja muuta semmoista. Varsinkin oli Nokkalan Esa
Kallen kimpussa, kuin takiainen, milloin tarjoutuen puhemieheksi,
milloin ihmetellen, äidikseenkö vai ämmäkseenkö Kalle rupeaisi Reetaa
kutsumaan.
Laukkalan muori oli näet, suutuksissaan siitä, kun Reeta hänet
suunavauksetta mökistään pois toimitti, kuunnellut oven takana ja
kertonut siitä kylällä. Kallea harmitti hiukan tuo toisten
naljaileminen, mutta hän päätti olla välittämättä toisten pilapuheista
mitään. Illemmalla ei Kalle kuitenkaan voinut aivan välittämättömänä
olla, kun hän kauli tyttöjen kertovan eilistä kohtausta Rekulan
Riitallekin. Se saattoi Kallen alakuloiseksi, ja yhä alakuloisemmaksi
hän tuli Riittaa tarkastellessaan. Riitta tuntui nyt hänestä olevan
liian korkealla, ja melkeinpä näytti siltä kuin tyttö itsekin olisi
tahtonut Kallelle sitä huomauttaa. Eihän hänellä nyt edes ollut
päällänsä tuota esiliinaakaan, vaikka olihan hän luvannut sitä aina
nuorten kisoissa pitää. Selvästihän sitä paitsi näkyi koko tytön
olennosta, että hän tahtoi vältellä Kallea.
Päästäkseen noista masentavista ajatuksista kulahdutti Kalle ryypyn
toisensa perästä ja siten tultuaan rohkeimmilleen koetti pyörötansissa
halata Riittaa, niinkuin oli muitakin tyttöjä halannut. Silloin se
Riitta Kallen mielestä teki päätemppunsa. Hän ei tosin muiden tyttöjen
tavoin Kallea sättinyt eikä soimannut, vaan katsoi häneen niin pitkään
ja kummallisesti, että Kalle heti selvisi viinahöyryjen huumauksesta.
Oliko tuo Riitan silmäys hellä vai vakava, sitä ei Kalle tiennyt, mutta
siinä oli jotakin, joka pani koko sydämen levottomaksi; sen Kalle sekä
tunsi että tiesi.
Ei ollut sinä iltana Kalle Kelvottomassa miestä, niinkuin ennen,
kompasanoilla toisia huvittamaan. Pari kertaa hän koetti pinnistää
jotakin sukkeluutta ilmi, mutta koetus onnistui niin huonosti, että
Riitan kanssa tanssiva Nokkalan Esakin sen tyhmyydeksi huomasi, mitä
sitten muut.
Yhä huonommalle tuulelle joutui Kalle tuosta, eikä hänen
alakuloisuutensa vielä seuraavina päivinäkään ollut haihtunut. Hän vain
jurotteli yhtenänsä ja vastasi nenäkkäästi jokaiselle, joka häntä
koetteli puhutella, eikä edes itsekään saanut selväksi, minkätähden
hänellä oli niin tukala elämä.
Ei työkään tahtonut enää häneltä oikein sujua, eikähän se ollut
ihmekään, kun ommellessa vain aina pyöri Riitta silmien edessä ja tuo
kummallinen katse tuijotti Kalleen milloin saksien peristä, milloin
muualta. Usein lähti Kalle Rekulaan, että saisi Riittaa puhutella ja
pääsisi aivan selville siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli, mutta mikä
lienee aina rohkeuden lopettanut, jotta ei ilennyt sisään mennä. Kalle
jo arvelikin jättää pois mielestään koko tytön, sillä "Nokkalan Esahan
sen kuitenkin saa", päätti hän, mutta tyttö ei niin hevin mielestä
lähtenytkään.
* * * * *
Eräänä lauantai-iltana huomasi Rekulan emäntä Kallen kirkkomiesten
joukossa talonsa pihamaalla ja erittäin ystävällisesti pyysi Kallen
tulemaan sisään, kun hänellä muka oli Kallelle tärkeää sanottavaa.
Mitään pahaa aavistamatta seurasi Kalle emännän kutsumusta, mutta
tuskin oli hän päässyt perheentupaan, kuin Kaisa-emäntä salaman tavoin
leimahti hänen eteensä ja viskasi punakukkaisen esiliinan vasten
vieraansa silmiä.
Silloin sekä jyrisi että paukkui niin, että ihmisiä joka suunnalta
riensi sitä melua kuulemaan, vaikk'ei se mitään erittäin harvinaista
Rekulassa ollut. Eräs kirkkomies arveli siitä jälkeenpäin, että "eipä
syysmyrsky taivaslakisessa kuusikossa usein pidä pahempaa pauhua kuin
Rekulan Kaisa Kallelle piti." Kuitenkin jaksoi Kalle kotveroisen aivan
tyynenä kuunnella emännän sanatulvaa, mutta kun ihmisiä yhä saapui
lisää kuulemaan miten häntä häväistiin, suuttui Kallekin viimein.
Hän oikasi suoraksi mittavan vartalonsa, ja nuo suuret, tummat silmät
näyttivät hehkuvan kuin hiilet, kun hän ryhtyi vastustamaan Rekulan
kiukkuista ja peljättyä emäntää. Ei ainoastaan emäntä itse, vaan kaikki
muutkin hämmästyivät tuollaisesta rohkeudesta, sillä Kaisa emäntää ei
luultavasti vielä sitä ennen kukaan kuolevainen ollut tohtinut
vastustaa.
"Ei emännän tämän rievun tähden tarvitse pedoksi ja peijakkaaksi
suuttua", sanoi Kalle, antaen takaisin sanan sanasta ja kaksi
parhaasta. Sitte hän jokseenkin elävästi kuvasi, kuinka Kaisakin oli
"samaa syntistä lihaa ja luuta, kuin muutkin ihmiset, vaikka hän
kävikin körttiröijyssä." Vielä lisäsi Kalle: "Sitäpaitsi Riitan oma isä
näki sen, kuin tuon esiliinan tyttärellenne annoin."
"Ja mitä varten sen hänelle annoit; -- sinunlaisesi ei minun tytölleni
tarvitse mitään antaa", tiuski emäntä.
"Minä näin Riitan mielen sitä tekevän", vastasi jo vähän tyyntyneenä,
"ja Riitta on niin hyvä tyttö, jotta hänelle antaisin, vaikka mitä --
itsenikin, vaikka hänen äitinsä onkin tuommoinen papumylly."
"Entäs sitte sinä, herra ja mestari? Mikäs sinä olet muu kuin renttu ja
narri, joka kaikkien kometiiana kyliä kiertelet", sanoi emäntä.
Kalle punastui hiukan, mutta näytti malttavan mielensä ja melkein
ystävällisesti vastasi: "eihän sitä juuri taida olla kehumisen varaa
minussakaan, mutta antakaapa koetteeksi suostumuksenne Riitan ja minun
tuumiini, niin tulee minusta ihan toinen mies. Sitte en minä enää
tappele, en hurjastele, enkä edes ryypikään, vaikka eihän se taida
ollakaan synti. Uskokaa pois, minusta saatte oikein siivon vävypojan ja
teette vielä hyvän työn pelastaessanne minut hurjuuden retkiltä. Mutta
ymmärrättehän, minkäs mies tekee, kun lapsuudesta pitäen on enimmäkseen
veitikoimalla täytynyt leipänsä ansaita, eikä paremmista päivistä ole
toivoakaan. -- Tuskinpa tuttavanikaan antaisivat minulle työtä, jos
eivät samalla toivoisi saavansa jotain hauskuutta taloonsa -- sitä se
tottumus tekee, emäntä-kulta."
Kaisa-emäntä ei oikein tienyt, tekikö Kalle hänestä pilkkaa vai puhuiko
hän aivan tosissaan, sentähden hän vähän hämillään päätti vastatakin
pilkalla ja sanoi: "olkoon menneeksi! Ei suinkaan minusta vastusta ole,
kun vaan ensin näytät minulle talosi perintöpäätökset tahi lyöt pöytään
pari tuhatta omaa, rehellisesti ansaitsemaasi hopearuplaa."
"Rekulan Riitta myytäisiin kahdesta tuhannesta," huudahti Oksa-Heikki
väkijoukon takaa. "Pahuus, kun minulle ei tällä kertaa sattunut kuin
puolitoista riunaa!"
Useimmat joukosta uskalsivat purskahtaa äänessä nauramaan ja toisetkin
pureksivat huuliaan tuon sukkeluuden kuultuansa. Emäntää näkyi
harmittavan niin, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmänurkkiin, ja hän
uhkasi vielä "roistoille näyttää --"
"Jätetään nyt jo pois koko tora", sanoi Kalle säälivällä äänellä ja
jatkoi ojentaen emännälle kätensä, jota se ei kuitenkaan huolinut,
"jätetään pois koko tora, muutoin tässä vielä tekin joudutte 'kaikkien
kometiiaksi'. Hyvästi nyt siis ja erotaan sovinnossa, kun on
toisillemme niin ystävällisesti selitetty millaisia olemme!"
Oksa-Heikki ja joitakuita muitakin lyöttäytyi Kallen seuraan hänen
Rekulasta lähtiessään. He ylistelivät Kallea oikein miesten mieheksi,
eivätkä enää itsekään sanoneet pelkäävänsä Rekulan Kaisaa, kun nyt
olivat nähneet, ettei se todellakaan ollut "muuta kuin papumylly, koko
Kaisa."
Masentunein mielin kuunteli Kalle heidän liehakoima-lörpötyksiänsä ja
näkyi miettivän ihan toisia asioita. Viimein istahti hän kivelle tien
viereen, ikäänkuin levähtämään, ja mutisi siinä itsekseen sormiansa
lukien: "jos vaikka saisi kaksi ruplaa viikossa, niin se ei olisi
kuin -- -- kuin -- -- sata ja neljä -- -- ja siitä vaatteisiin -- --
kymmenessä vuodessa -- -- perhana! Siinähän menisi kolmattakymmentä
vuotta -- ja olisikos se sitte enää saatavissa?"
"Mikä olisi saatavissa?" kysyi Oksa-Heikki.
"Eipähän paljo mikään, mutta soma olisi panna Rekulan emäntä kimmille,
kun kellä olisi kaksituhatta ruplaa."
"Mutta kun sitä ei ole, niin heitä sinä Rekulan emännät ja Riitat oman
Jumalansa nimeen, ne eivät ole köyhän kukkasia", neuvoi Oksa-Heikki.
"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet
hunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta", esitti muuan joukosta.
"Ka lähtäänpä vain", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten
edellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:
"Köyhä mies on viisas mies,
kun se viinaa juopi,
viinakulta se surussakin
huojennuksen tuopi.
Hei rallin lallin, lallin lallin!
ja huojennuksen tuopi."
Havukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta,
koska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana
aamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta
sekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.
Räätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta
yötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan
kylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle
maata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään,
vaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne
kävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja
alkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli
näyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja
huulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin,
kun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. -- --
"Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin
käydä ohraisesti". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.
Siitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen
monituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut
ja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin
tyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko
elämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä
toisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille
voi? -- Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan -- -- niin,
kun saisi, mut otappas!
Sitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua
viimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven
toisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt
noistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki
itsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun
ei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla
sittenkin, autiota ja tyhjää vain.
Sanoihan se Reeta: "tekisit täällä kotona työtä." Melkein taitaisikin
olla parasta taipua Reetan tuumiin. -- Oikein se nauratti tuo ajatus
alussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle
parahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa
takaisin Reetaan.
Eihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän
sitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta -- no niin;
onhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa -- ja sitä
paitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo,
se on kuin "taivaasta pudonnutta", niinkuin koko maailma tietää. Vai
ovatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on
oikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään.
Niin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin
mielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut,
vaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin
ei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja
mikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?
Renki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli,
ajatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat.
Lopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri
nahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin
uskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut
ystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten
kulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut
vaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.
Renki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta
kirkkoväki oli kertonut.
Lyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä
inhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin
Reetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä
olikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä
päivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei
siitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa
kohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen
ilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.
Mietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan,
mutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi.
Ihmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi:
"no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?"
"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen
päätökseen, että --"
Lieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei
tarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että
Reeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä
kävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä,
puhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli
syyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.
Kevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian
muulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja
vihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin,
sillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta
tervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä
toisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin
monta, ihan lakkaamatta.
Riutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari
laukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti
Reeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti
pois metsään.
Turhaan huhuili morsian: "Kalle mihin sinä menet?" Turhaan rupesi hän
vielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin
metsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät
pappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän
terä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä
mukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä,
muisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli
mielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle
oli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.
Tuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse
oli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään
oli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä
katsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta
muorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi
vuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan
silmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla
aina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut.
Ihmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne
valheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. --
Miksi oli hän niin tehnyt? -- Ensi kerran juohtui mieleen, ettei
suinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän
oli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.
Reeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta
silloin -- oi hirmua! -- silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven
hirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja
Reetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun
räkätystä.
Kamalalla äänellä parkasi Reeta sielunsa tuskissa. Hän painautui
pitkäkseen maata vasten odottamaan, mitä nyt tulisi. Ei tullut muita
kuin Laukkalan isäntä, joka vaivoin sai seisautetuksi Reetan
kiljaisemista ja ukkosta säikähtäneen kimonsa.
"No, siinäkös te olettekin, ja narrasitte minun koko päivän odottamaan
itseänne pappilassa", lausui isäntä.
Reeta alkoi hiukan tointua. Hän huomasi jo illan olevan käsissä ja
ankaran ukkosen käyvän. Tuntui kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen
sydämmeltään, kun näki, ettei armon aika vielä ollutkaan lopussa.
Isäntä pyysi Reetan nousemaan rattaille ja selittämään, mihin Kalle oli
joutunut ja miksi eivät pappilaan tulleet.
Unohtanut oli Reeta äskeiset aikeensa ja matkalla selitteli isännälle
arvelleensa, että hän jo oli liian vanha Kallelle vaimoksi, koska ei
suinkaan olisi liian nuori hänelle äidiksikään. "Sen tautta sitä ei
pappilaan tultu, vaan minä en jaksanutkaan tulla pappilaan asti teille
sanaa tuomaan", lopetti Reeta puheensa.
Läpimärkänä pääsi Reeta mökkiinsä, tuohon autioon mökkiin ja kiitteli
Laukkalan isäntää kyydistä. Isäntää säälitti Reetan kohtalo ja hän
päätti hyvästi läksyttää Kallea, kun oli antanut kujeensa niin pitkälle
mennä. Siksi isäntä kysäsi kotiin päästyänsä, oliko Kalle siellä kotona
käynyt.
Kului päiviä, niistä tuli viikkoja ja kuukausia, mutta Kallea ei nähty
Laukkalassa eikä missään; hän oli kadonnut kuulumattomiin.
Kallen katoamisesta ajattelivat ihmiset yksi yhtä, toinen toista.
Viimein vuoden parin perästä ei hänestä paljoa kylällä enää puhuttu,
Sitte tapahtui kuitenkin pieni seikka, joka vähän virkisti muistoa
Kallesta ja hänen katoamisestaan.
Muutamana Elokuun iltana, vähää ennen maata menoa, kulki näet kylän
lävitse kummallinen kuorma. Näytti siltä, kuin olisi siinä ollut
paljaita matka-arkkuja, ja paljo niitä oli, mutta kun mustat polstat
tiivisti peittivät koko kuorman, niin ei voinut selvästi eroittaa, mitä
siinä mahtoi olla. Vielä sattui, kuorman kylän kohdalla kulkiessa,
pilviä kuun eteen, että oli jotenkin hämärä, mutta sen näki jotta ei se
tavallinen kuorma ollut. Hevonenkaan ei ollut tavallinen rahtikoni,
vaan uljas ja vahvannäköinen, kuin paras syöttiläs. Mies se kuitenkin
kaikista merkillisin oli, pitkä, solakka ja muutenkin pulskan näköinen.
Ruumiin mukainen puku teki vielä hänen tarmokkaan vartalonsa erittäin
huomattavaksi.
Muuan kyläläinen huomasi miehen leveälaitaisen huopahatun alta
kiemurtelevan esiin aivan samanlaiset kiharasuortuvat kuin Kalle
Kelvottomalla "aikoinansa oli ollut". Kalleksi ei kuitenkaan kukaan
matkalaista uskonut, sillä ensiksikin oli hänellä parta ja toisekseen
ajoi hän kylän lävitse virkkamatta pienintäkään pilapuhetta ihmisille,
joita vielä oli kylliksi liikkeellä, että olisi voinut leikkiä laskea.
"Ei se ollut Kalle", päätti Oksa-Heikkikin, "sillä mistä se Kalle olisi
niin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret
kuin kaupungin sotaherroilla."
Laukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli
juuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies
kartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.
"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin
ylisille lukon taakse", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin
Reetalle, ja lisäsi: "ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla.
Eipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille
tehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin,
jotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet.
Aamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän
viimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä
kaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie
ollutkaan herra."
Samana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut
vai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan
jyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään
kuulleensa Riitan aitan ovea "auvottavan", ja kun hän oli koettanut
ylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa
ja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut
ulos katsomaan lähteä.
Riitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt,
sillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt,
sitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä
eikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, "niinkuin
tavallisesti."
Katsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin
heikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen
tapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä
enempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei
vaan liene ollut paremmin paranemaan päin.
Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa
ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena
ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet
vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa
kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään
kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista."
Siitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä
teki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut
yksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.
Nokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei
ruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt
taipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen
tenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit
ja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään
pakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa
vetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen "koko maailma" oli noussut
kapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton
oli hänet kerran masentumaan saanut.
"Kova onni", ajatteli Kaisa, "kova onni, kun minun poikani piti kuolla
niin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin
synnin lapsi."
Poika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. -- Harmillista se oli,
varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin
Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin
tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista,
sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan,
vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.
Sekin toivo petti, kun jo keväthölseissä rupesi Laukkalainen, jolle
omistaja oli lähettänyt sitä varten rahaa, parannuttelemaan Harjulaa.
Laukkalainen kertoi vielä omistajan itsensäkin muuttavan Harjulaan, kun
vaan saa asiansa kaupungissa järjestetyiksi. Ei sitte kovin kaukaa
kulunutkaan, kuin Harjulan omistaja jo muutti taloonsa asumaan ja
innolla ryhtyi sitä korjailemaan.
Melkein ensimmäisiksi töikseen pani tuo uusi isäntä miehiä purkamaan
peltojensa välitse kulkevia Rekulan karjakujoisten vierusaitoja.
Nähtävästi oli sillä aikomus tuketa koko kujoiset.
Tavallista joutuisammin kiiruhti Rekulan Kaisa aidan purkajain luo ja
kysyi heiltä, kenen luvalla he hänen karjaltansa tietä tukkesivat.
Miehet vain nauroivat Kaisan kiivaudelle ja pilkallisesti käskivät
hänen menemään "äystäämään" Harjulan isännälle itselleen, se ehkä
pelkäisi "eukkojen toria", mutta heidän täytyi tehdä työtä käskettyä ja
syyttömiähän he siihen olivat.
"Mutta mistäs kautta minä sitte karjani kuletan?" tiuski Kaisa.
"Luultavasti ympäri järven eli minusta nähden vaikka venheellä",
vastasi muuan vintiö miehistä.
"Ympäri järven? Kuusi pitkää virstaa? Hulluk--" Kaisa huomasi olevansa
pilan esineenä ja lähti nolona kotiinsa.
Hetken perästä nähtiin Rekulan emäntä taas matkalla Harjulaan, mutta
nyt hän oli kirkkovaatteissaan. Perille päästyänsä ei Kaisa tahtonut
uskoa silmiänsäkään, sillä portaille häntä tervehtimään tuli tuo
jo aikoja sitte kadonnut Kalle Kelvoton ja ihan ilmielävänä. --
Millaiseksi se sitte vielä oli paisunut tuo Kalle! Nyt hän ei enää
ollutkaan mikään humalaseiväs, vaan harteva ja tukeva kuin kangashonka
ja kuitenkin solakka. Kasvoilta oli kadonnut niiden entinen kalpeus ja
nyt niillä näkyi miellyttävä ruskeus. Kaikki hänen liikkeensäkin olivat
niin mahtavia, että Kaisakin ikäänkuin sisällisestä pakosta totteli,
kun Kalle viitaten käski häntä vierashuoneesen. Kaisa tunsi, että
Harjulan uusi isäntä oli jäykkä naapuri, mutta samalla oikea isännän
malli, eikä hänellä ollut vähääkään voimaa vastustamaan tuota miestä.
Ennenkuin emäntä ehti asiaansa alottaakaan, sanoi jo Kalle: "minä juuri
odottelinkin emäntää tänne?"
"Minua? Mistä sinä minua tiesit odottaa?"
"No tuon kujoisjutun tautta --"
"Niin, niitä sinä et saa tuketa", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen
haihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.
"Kyllä minä saan", naurahti Kalle. "Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en
koskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse
riitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä
riidassa te varmaankin tappaisitte."
Kalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin
pöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän
paperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.
"Katsokaas", sanoi hän, "tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan
kartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla
ole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän
kirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi
riihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on
teidän heti siirrettävä pois --"
Se oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: "sinunko
tähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh -- en kuuna
päivänä!"
"Kyllä teidän pitää", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti,
"kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan
teille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja
nämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen."
"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?"
"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa
antamaan sen rahattakin, jos tahtoisin", vastasi Kalle. Osoittaen
pöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: "jo tuossa esiliinassakin luulisin
olevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan
ostoksi."
Kaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan
kummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.