"Ei sitä vielä ole ristittykään", sanoi Matti, "mutta pankaa miksi vaan
itse tahdotte."
Ruunikko pantiin Paarmaksi. Sitte ilmoitti nimismies kilpa-ajojen
alkavan tunnin päästä ja luetteli hevoset, niiden omistajat, ajajat ja
järjestyksen, jossa niitä oli ajettava. Nimismies luki vielä kirjasta:
"ensimmäinen palkinto, hopeapokaali, annetaan sille, joka juoksee radan
kolmasti 6 min. 10 sek; toinen 20 markkaa, viittä sekuntia hitaammalle;
kolmas -- kannu konjakkia -- viittä sekuntia hitaammalle; neljäs eli
kunniapiiska taas viittä sekuntia hitaammalle, ja sitte vielä
ylimääräiseksi palkinnoksi annetaan viimeiselle hevoselle kiitoslause,
jonka saa käydä hevosyhdistyksen sihteeriltä, herra Smalspinkiltä
perimässä."
"Silloin minä otan pois viis'markkaiseni", huusi Hokkalan Matti.
"Eihän se ole tarkoitettu kuin viimeiselle eli viidennelle
juoksijalle", selitti nimismies.
"Vai niin. Olkoon sitte; se on -- Sykyn Pietin kiplo", sanoi Matti.
Wanulammilla oli väkeä ihan pilvenään. Torpparit ja muut vähävaraiset
pysytteleytyivät edempänä palkintotuomarien lavasta, mutta
rustitilalliset ja muut mahtimiehet tunkeilivat sen lähistössä. Sikarit
hampaissa ja kellot kourassa kuljeksivat isäntämiehet tuontuostakin
kouraansa tirkistellen. Naisväki ja nuori kansa häilyi missä sattui,
kaikki koettaen päästä etumaisiksi radan viereen.
Muutamassa kohden puheli supiturkkinen rustitilallinen bisamnahkoihin
puetun suntion kanssa, heilutellen viheriäkirjaisen vyönsä päitä. Hän
näytti halveksien katselevan toisen vanhoja kalosseja, kun hänellä
itsellään oli aivan uuden uutukaiset ja välkkyvät nauhalliset
päällyskengät. Tuossa kiinnitti Kiusa-Kalle lammasnahkoja ympärilleen
nimismiehen entisellä, korealla pyssynhihnalla; ja tuolla radan
reunalla taas seisoi velkaisen Piippalan nuori isäntä skunkin nahkoja
pään peitteenä. Hän syötteli likaisia Wenäjän renikoita Tuiskuvuoren
rikkaalle, nykeränenäiselle tyttärelle, joka nauroi joka toiselle
kuulemalleen sanalle ja arveli näissä kilpa-ajoissa olevan "niin hiiden
lystiä."
Ilmakin oli ihana, kuin koreimpana kevätpäivänä. Puhdas lumi oikein
loisti päivän kirkkaudesta ja vieno, vaan raitis tuulen henki hiveli
niin miellyttävästi ihmisten punottavia poskia. Hiljakseen liehahteli
palkintotuomarien lavan päällä höyryvenhe "Wilkkaan" viime kesäinen,
vähän nuhraantunut lippu. Toinen samanlainen leuhui soittolavan
reunalla, ja iloisesti porisi teekeittiö kuusikkomajassa sen takana.
Viimeinkin pääsivät palkintotuomarit paikoilleen lavallensa. Pappilan
Yngve asetteli rilliä nenälleen ja mielihyvällä tarkasteli
pulleaposkisia talonpoikaistyttöjä. Hän keksi joukosta Tuiskuvuoren
valkohuntuisen Iitan ja asettaen huulensa hienoon herras-hymyyn koetti
vetää Iitan huomioa itseensä.
"Yngve", ärjäsi yht'äkkiä rovasti, "Yngve, mitä siinä töllistelet? Vedä
nyt jo veikkonen nuorasta ja aukaise kronomeetteri."
Yngve totteli ja heti helähti patsaiden päähän asetettu Kankkulan
kaileaääninen ruokakello.
"Jo soitetaan vellille", kuului ääni ihmisjoukosta. Tukahdutetun naurun
hihityksen sieltä täältä kuuluessa alkoi soittolavalta kaikua römäkkä
ja epätasainen torvien sävel. Se oli "hoosianna", jota joulun edellä
oli kirkossa soitettu. Opettaja yksin puhalsi maamme-laulun nuottia,
mutta pojan "pahuukset" olivat erehtyneet. Smalspink, jolla oli huono
laulukorva, seurasi toimessaan poikien soittoa, ja unilukkari polki
vain tahtia. Urkuri oli harmista haljeta, mutta ei taitanut muuta kuin
löi rumpua niin, että lava tärisi.
Soittokappale loppui. Opettaja kiroili -- -- kiroili niin, jotta
unilukkaria oikein "hirvitti". Snolénin rouva tuumaili kappaleen
menneen aivan hyvin "katsoen niin lyhyeen harjoitusaikaan", ja
Tuiskuvuoren Iita sanoi sen olleen "niin hiiden lystiä."
Taaskin soitti rovastin Yngve ruokakelloa ja sysäsi juutalaiselta
tilaisuutta varten ostetun kronomeeterin liikkeelle. Metsäpirtin Heli
syöksähti radalle. Sitä ajoi kuuluisa sporttimies Huju-Heikki, joka
koetti oikeanpuolisella ohjaksella kyljelle räppäämällä lisätä Helin
vauhtia samalla kuin vähän väliin karjahteli: "ääh!"
"Olisi pitänyt ensin kassuuttaa sen jalkoja, niin olisivat
keventyneet", tuumaili muudan suupaltto, mutta palkintotuomarit
ihmettelivät Helin "tulista vauhtia."
Heli varasti pikkuisen takasillaan, mutta ei tehnyt kuin yhden rikkeen
ja kolme pitkää laukkaa, niinkuin sittemmin "Uljaassa" reippaasti
kerrottiin, ja se viipyi matkallansa vähän vaille 7 minuuttia.
Valkyria nelisti ensimmäisen virstan ja herrain puolen toisestakin.
Sitte se muutti kulkunsa hölkkäjuoksuksi, vaan väsyi siihenkin ja
rupesi kävelemään. Silloin oli se matkalla viipynyt kronomeetterin
mukaan 21 ja 1/2 minuuttia.
"Katsos kuinka se huippaa", ihmetteli väkijoukko, kun Valkyria ehti
perille. "Ei siinä kyydissä joutanut syrjään sylkäsemäänkään", sanoi
unilukkari, ja nimismies syytti renkiänsä "koko skandaalista", kun
renki ei ollut ottanut pois aisakelloa, jota Valkyria varmaan oli
peljännyt.
Pappilan Piiju juoksi puhtaasti "ihan kuin polkka-askelilla", niinkuin
sitä arvosteltiin, vaan siitä ei päästy ihan selville, kuluiko aikaa
8 min. 11 sek., vaiko 8 min. 11 ja 1/2 sekuntia.
Sitte tuli Kankkulaisen vuoro. Poikah oikein vapisi "innosta", niinkuin
sen isäntä sanoi, mutta ei laisinkaan tahtonut lähteä liikkeelle,
vaikka itse rovastikin helyytti ruokakelloa.
"Kaada viinaa korvaan", neuvoi Kelsin herrastuomari.
"Lyö peijakasta", kehoitti nimismies, mutta Kankkulainen ei lyönyt. Hän
vaan helisytti povessaan olevia rautariimuja ja niin lähti Poikah
eteenpäin ja häntä sillä pyöri, kuin väkkärä. -- Milloin oli
Kankkulainen etunojassa, milloin selkäkenossa ja sen mukaan Poikah joko
nelisti tahi ravasi.
"Synti on, jos ei Kankkulainen saa palkintoa, kun noin reuhuu", nauroi
unilukkari ja siihen yhtyi herra Smalspink myös.
Ensimmäinen virsta oli päästy, kun ohimennessä pappilan Yngve kiljahti:
"hurraa! hurraa! Ei sekuntiakaan."
Hän oli näet, tyttöjä tarkastellessaan, unhottanut sysätä
kronomeetteria käymään ja Poikah oli jo toisella virstalla matkojen
päässä ennen kuin kello liikkeelle saatiin.
"Hurraa! hurraa!" riemuitsi väkijoukkokin.
Siitä ihastuneena heittihe Kankkulainen taas selkäkenon, pani ohjakset
ristiin, nosti jalkansa reen seville ja käännettyään päänsä sivulle
karjahteli: "hih Poikah!"
Ihan määrän päähän päästessä sattui kuitenkin hevonen livistymään ja
kyljellään tuli se viimeiset sylet palkintotuomarien lavan eteen.
"Jo yksi ruotsi röntsähti", arveli unilukkari.
"Hurraa, hurraa", huusivat ihmiset ja koettivat keksiä jotakin
tilaisuuteen sopivaa sukkeluutta.
"Sen lehmä -- -- ei katso jalkoihinsa", pauhasi Kankkulainen ja potki
orittaan.
Kronomeetteri oli Kankkulaisen ajaessa ehtinyt kulkea vaan 6 minuuttia
19 sekuntia, mutta Kelsin herrastuomarin pintelikello oli jo mennä
huristanut melkein 11 minuuttia eteenpäin.
Jokainen hevosmies ajoi sitte omalla tavallaan ja pitäen omat metkunsa,
mutta Tappurainen yksin ajoi polvillaan ja kiirehti Tarmoansa sanoilla:
"sooh ruuna viinapaikkaan." Sykyn Pieti oli ajaessaan paljain päin ja
hätisteli pois Piippalan mustia, joka haukkua räventäen juoksi rinnalla
koko ajan.
Viimein piti Paarman lähteä onneansa koettamaan. Matti istui tanakasti
reslansa perässä ja aina palkintotuomarien kohdalla ärjäsi: "heleijaa,
näin sitä mennään!"
"Surisee se palkintoon asti", tuumaili rovasti ja nauraa röhäytti
päälle.
"Heleijaa! näin sitä mennään", kuului taaskin ja niin sitä mentiin
neljästi ympäri, kolmen kerran asemasta; mentiin viimeisellä virstalla
kymmenkunta askelta neliäkin, mutta ei kuitenkaan kaikkiansakaan
viivytty paljo päälle 8 minuutin.
"Enpä perhanaksi pane toista kertaa orittani siihen rääkkiin", tuumaili
Matti. "Oli itseltänikin jäädä nokka taipaleelle, kun se niin
vimmaantui menemään."
"Sen hevosen ostan minä", päätti Metsäpirtin kirk'herra.
"Kyllä minun Poikani sentään on parempi menemään", selitti
Kankkulainen, "vaikka sitä nyt sattui livettämään. -- Täällä ei saa
hevosta koskaan oikeaan kenkään, kun ei koko pitäjäässä ole kelpo
seppää."
Palkinnot jaettiin ja ensimmäisen sai luonnollisesti Metsäpirtin Heli.
Toinen joutui Hokkalan Paarmalle, jonka omistaja lahjoitti siitä puolet
pitäjään vaivaisille. Nimismies luopui jalomielisesti kolmannesta
palkinnosta, joten se joutui Kankkulaiselle. Neljäs palkinto annettiin
Sykyn Pietin Kiplolle, jolle se olisi ollut hyvään tarpeesen, mutta
Pieti myi sen kuitenkin markasta Yngve-herralle.
Kiitoslausetta käskettiin Tarmon omistajan perimään herra
Smalspinkiltä, mutta hän sanoi tuntevansa Smalspinkin "huonoksi
maksajaksi" ja tinki takaisin viittä markkaansa. Hänen, "juopuneen",
räyhystänsä ei kuitenkaan pidetty lukua ja se haihtuikin heti
Maamme-laulun säveliin, jotka nyt häiritsemättöminä alkoivat
soittolavalta kuulua.
Kaikki herrat palasivat sitte takaisin Kankkulaan, jossa rovasti
huomautti isännälle, että nyt, ennen päivällisiä, sopisi kastaa se
"nuori hevosmies."
"Juu herra rovasti," vastasi Kankkulainen, "kyllä, kyllä, mutta se
kuului jo kuolleen."
"Jassoo!"
"Mutta herra rovasti", Kankkulainen kumarsi nöyrästi, "älkää pahaksi
panko, mutta vaimoni oli halunnut puhutella vähän herra rovastia."
"Jassoo! Onko emäntä sairaana?"
"Juu herra rovasti, kyllä se on vähän sairaana."
Rovasti, isäntä ja pappilan villakoira menivät yhdessä muonamiehen
pirttiin, mutta emäntä ei ollut enää tunnoissaan, joten päästiin
päivällisille syömään ja juomaan Suomen hevosrodun parantamiseksi.
Ensimmäisen maljan esitti opettaja isänmaalle ja puhui siitä tulesta,
joka hehkuu isänmaan ystävän povessa ja joka oli saattanut hänetkin
lähtemään opin tielle ja uhraamaan kuntonsa isänmaan alttarille -- --
niin, joka oli nytkin koonnut nämä arvoisat kansalaiset "tämän maljan
ympärille."
Isänmaan puolesta vastasi, pitkien verukkeiden ja kehoitusten perästä,
herra tohtori. Hän toivotti, että isänmaa edistyisi 3 minuutin 10
sekunnin vauhdilla ja "uhraisi kuntonsa a-a-alttarilla."
Yngve-herra puhui naisille, joita ei enää ollut yhtään saapuvilla,
enempää kuin "Suomen hevosiakaan", joille Kankkulainen illemmalla
esitti maljan. "Pääasiallisesti on meidän kiittäminen Suomen hevosta
isänmaamme maineesta ulkomailla", sanoi puhuja. "Saksan suuressa
sodassa hankkivat ne voiton Suomen aseille ja nykyjään ovat ne
Ruotsissa osoittaneet, että hekin ovat ihmisiä. Ei siis olisi liikaa,
jos Suomenkin hevosille hankittaisiin kunnollisia gummikenkiä, ettei
heitä livettäisi, ja silmälasia lähinäköisille. Eläköön!"
Yöllä vasta erosivat vieraat talosta. -- Smalspink ja Yngve-herra
kannettiin nukkuneina rekeen. Tohtori ja nimismies lupasivat mennä
kirkonkylän kestikievariin "keskusteluita jatkamaan" ja heitä
saattamaan lähti Kankkulan kohtelias isäntä. Muut vieraat menivät
luultavasti kotiinsa, ja sitte alkoi taas Wanulan kylän elämä mennä
entistä, tavallista menoansa, vaan kauan puhuttiin niillä seuduin
Wanulan kilpa-ajoista, joissa oli ollut "niin hiiden lystiä."