"Viuh -- -- naps!"
Piiska se oli, joka niin pani.
"Viuh -- naps, viuh -- -- naps! Ptruu! Soo Poikah! Ptruu -- -- etkö
sinä sen -- -- ptruu! Ei neliä -- -- muista se! Viuh -- -- ptruu
poikah!"
"Taas pieksää Kankkulan rusthollari hevostaan tuolla radallaan", mutisi
Hokkalan Karliina Kippa-Leenalle, nostaessaan vieressään olevasta
pesukorvosta ison tukun miesten riihiryysyjä edessään olevalle rahille
ja alkoi pesinkartulla antaa niille "aika kyytiä."
"Niinpähän näkyy", vastasi Leena katsoa tuijottaen avantoon, jossa
parhaillaan huuhteli joitakin poukkuja.
Naisten puheista mitään välittämättä ajaa tuhautteli Kankkulan isäntä
kerta toisensa perästä heidän ohitsensa pitkin soikeaa välähtelevää
rataa. Hevonen höyrysi vahvasti ja tuhutuksesta päättäen näytti jo
olevan aivan uupumaisillaan.
"Kauanpa se nyt yht'myötään riskaakin hevostaan", alotti Karliina taas
puheen.
"No, kun eilen kuulutettiin kirkossa kilpa-ajot tänne Wanulammin
jäälle", tiesi Kilppa-Leena.
"Kuka ne kuulutti?" kysäsi Karliina, hereten työstään.
"Kuka? -- -- Rovasti tietysti."
"Rovasti -- -- vaikka hän sanoo, jotta vanhurskas armahtaa
juhtaansakin."
"Armahtaakos se itse sitten? Hänhän se nytkin kuuluu puuhaavan niitä
kilpa-ajoja."
"Itsekös se rovasti eilen saarnasi?" uteli Karliina taas hetkisen
kuluttua.
"Itsehän tuo -- -- kuului lähettäneen apulaisensa hevosten kanssa jo
edeltäpäin Hämeenlinnan markkinoille."
"Mikä sillä oli tekstinä?"
"En minä muista, kun ennätettiin vasta keskellä saarnaa kirkkoon. -- --
Eikähän tuota oikein kuulekaan, kun se on käynyt niin ahdashenkiseksi
koko ukko."
"Onhan se jo vähän, eikä jaksa enää paukuttaa, niinkuin ennen
nuorempana, vaan kyllä sen sanat silloin tepsivätkin. -- Hohoi! selkää
rupeaa pakottamaan. -- -- Vanhuus se tulee hänellekin ja voimat jo
varmaan vähenevät ukko-pahalta. Ja harmaassahan tuo jo onkin, niin
jotta kummako on, jos ei jaksa."
"Jaksaapaan hevosten kanssa reistata ja markkinasta markkinaan kulkea.
Kyllä se vielä mahtaisi jaksaa saarnatakin, vaan taitaa olla
laiskan-sitkeä, jotta ei viitsi."
"Vai laiska? Ehei, -- -- joka kuuluu yölläkin tallissa pistelehtävän
vähän väliin ja itsehän se kaikki kesäkaudet kulkea kuuppaastaa
heinäniityillä väkensä kanssa. Olihan tuo vielä viime kesänä itse ollut
ruispaloakin kyntämässä, jos totta lienee."
"Niin kyllähän se semmoisiin, vaan minä arvelinkin virkansa toimiin."
Puolenpäivän rinnassa lähti Kankkulan isäntä vihdoinkin pekunoimasta.
Rantamäessä seisahdutti hän hevosensa puhutellakseen vaatteenpesijöitä.
"Päivää Karliina! Onko se teidän Matti kotosalla?"
"Päivää, päivää. Kotonahan se on. Tekevät par'aikaa tunkioa
aluspellolle."
"Sanoppas sille, että niinkuin kolmen viikon päästä tästä päivästä
pidetään tuossa Wanulammilla kilpa-ajot. Jos tahtoo ruunikollaan siellä
koettaa, niin saapi ajaa tuolla minun radallani ja syöttäköön kovasti
kauroja, ettei meidän kylän miehille tulisi häpeätä -- -- ptruu!"
"Kyllä, vaan tokkopa se meidän ruunikko --"
"Miks'ei? Siellä on neljä palkintoa, eikä viimeiseen tarvitse juosta
kuin 6 minuutissa 17 sekunnissa. Niin me päätimme viime kokouksessa,
että näetsen useammat uskaltaisivat koettaa. -- -- Noo, -- -- hih
Poikah!"
Kankkulan isäntä jatkoi matkaansa, mutta seisahdutti taas pian, kääntyi
reessään ja huusi, "älköön pariin päivään, kilpa-ajojen edellä, antako
ruunikolle muuta kuin noin pari naulaa sokeria päivässä. Se tekee
hevosen niin kevyeksi. -- -- Noo, -- hih Poikah!"
"Sokeria hevoselle!" huudahti Kippa-Leena. "Herra siunatkoon! Onko se
tullut hulluksi, niin rusthollari kuin onkin!"
"Sanos muuta. -- Sokeri maksaa 65 penniä naula Snolénissakin ja sitäkö
tässä vielä pitäisi ruveta hevosilla syöttämään! Hahahaa! Ei lyö
leiville, ei lyö leiville!"
"Ilmanko ovat Kankkulan Liisankin kymmenettuhannet jo tiessään, ja
Liisa raukka saa yöt ja päivät rehmiä, kuin orja, taloutta vähänkään
kohdallaan pitääkseen."
"Mutta kyllä se kehuu aina hevosilla voittavansa, vaan muutoin nuo
lienevät asiat rappiolle menneet", puolusti Karliina.
"Mitä se voittaa? Oli toissakin vuonna saanut kaksi tuhatta
hevosistaan, vaan niinpähän Liisa valitteli, jotta ei se puoleksikaan
piisannut elon ostoon, kun kaikki vuositulokset hevosille syötettiin.
Mutta annas, jos siinä talossa emäntä lehmänpuolille jauhonäpin antaa,
niin kyllä saa nimensä kuulla, vaikka voi-rahoilla kuitenkin
pankki-korot maksetaan joka ainoa syksy."
"Kyllähän ne mahtavat paljo joutilaat hevoset syödäkin, mutta entäs se
kunnia? Saa syödä ja juoda herrain kanssa ja kaikenlaista kestinkiä
pitää. Oikeinhan nuo kuuluvat sanomiinkin Kankkulaisen hevosista
kirjoittavan."
"Pyh! -- -- minä viis' semmoisesta kunniasta, joka akat ja lapset
mieron tielle saattaa", tuumaili Kippa-Leena ja lähti vaatevasua
kotiinsa vetämään.
Seuraavina viikkoina oli melua ja touhua Wanulammin jäällä. Siellä kävi
nimismies rataa mittaamassa ja päiväkaudet siellä Wanulan kylän
isäntämiehet hevosilleen äystäsivät. Rovastikin nähtiin siellä
renkinensä joka ainoa päivä, eikä ruoskan läiske koskaan kuulumasta
lakannut. Hokkalan Mattia ei vaan ruunikoineen jäälle saatu, vaikka
kyllä houkuteltiin.
Matti sanoi talonmiehillä olevan "parempaakin tehtävää kuin hevosen
rääkkäämisen, eikä ymmärtänyt, mitä hyvää siitä liikanaisesta kiireestä
on."
Koko pitäjäänkin oloihin vaikuttivat kilpa-ajot tuntuvasti. Naisväki
ompeli ja pesi yökaudet vaatteita, joissa aikoivat kilpa-ajoihin
saapua. -- Viikkokautta ennen niitä keskeytti rovasti kylänluvutkin,
vaikk'ei hän itse ollut niillä käynyt moneen vuoteen. Kauppamiehillä
kävi siihen aikaan erittäin vilkas kauppa, eivätkä ostajat yhtään
tinkineet, vaikka olisi millaisen hinnan tavaroille määrännyt.
Kankkulassa kumminkin oli suurin ja paras puuha. Siellä ei kukaan ollut
jouten, ei edes Makkara-Kaisakaan. Emäntä muutettiin puolitoista
viikkoisen lapsensa kanssa kammarista muonamiehen pirttiin, josta
muonamies puolialastomine lapsineen ajettiin kylälle "siksi aikaa."
Paras lehmä kytkyestä teurastettiin ja kymmenen kuormaa siemenrukiita
toimitettiin kauppias Pettosen luokse. Hän antoi niistä kahvia,
sokeria, vehnäjauhoja ja jos jotakin kokonaisen kuorman, jossa muun
muassa oli pari ankkuria parasta lajia oikein "extra fiiniä"
konjakkiakin. Sitä oli Pettonen tuottanut kaupungista "ainoastaan
omiksi tarpeikseen", niinkuin hän juhlallisesti Kankkulaiselle
vakuutti.
Kaupungin seurahuoneelta haetti Kankkulainen ruoanlaittajaksi parhaan
"kuukerskan", joka osasi sekä keittää että paistaa. Se mursi ruotsiksi
ja kuului olevan "parempain ihmisten lapsia", kotoisin Kuopion
tienoilta.
"Kuukerska" piti nyt emännyyttä Kankkulassa ja olikin hänessä emäntää
kerraksi. -- Oikein tytöt ja torpparien vaimot vapisivat uuden emännän
edessä, eikä hänen talossa ollessaan nähty yhtään harakkaa koko
Kankkulan kartanolla. -- Uusi emäntä ehtikin joka paikkaan. Juurikuin
hän oli pöllyyttämässä tukasta keittiössä tiellä olevaa pikku
Taavettia, muisti hän leivokset ja lensi päätä suoraa leivintupaan
katsomaan, etteivät siellä uunissa "paakelsit" palaisi.
Sillä välin luuli torpan Eeva ennättävänsä rauhassa maistella
muurainhilloa, mutta ennenkuin ehti ensimmäistä lusikallista suuhunsa
pistää, seisoi jo "kuukerska" edessä riuskaamassa: "ihmine, mike sinu o
suussa?"
"Kieli", vastasi Eeva hämillään ja paremmaksi vakuudeksi näytti sitä.
"Fyi? kuinka sine ole duhma, kuin yksi katupoikke", porusi "kuukerska"
ja kääntyi kattiloihinsa.
Viimeinkin olivat paistokset paistetut ja kaikki reilassa sekä jäällä
että talossa. Joutui niin kilpa-ajojen määräpäivä. -- Jo pimeällä
saapui Kankkulaan vanha rovasti yhdessä Metsäpirtin kirk'herran kanssa.
Hämärissä tulivat tohtori, nimismies ja molemmat kauppiaat rouvineen ja
tyttärineen.
Viimeiseksi herralistosta ehti perille kansakoulunopettaja johtamiensa
soittoniekkojen kanssa. Niinä olivat pitäjään urkuri, käräjäkirjuri
Smalspink, kaksi kansakoulun oppilasta ja unilukkari Katarri, joka
viimeksimainittu ei osannut soittaa eikä laulaa, vaan oli mukana
"hauskuudeksi."
Muuta väkeä oli Kankkulan pihamaa täynnä. Siinä oli sekaisin sekä
hevois- että muita miehiä, nuoria tyttöjä, vanhoja naisia, hevosia ja
herrain koiria. Kaikessa siinä sekasotkussa piti järjestystä voimassa
siltavouti Pulska. Jäällä oli taas kurinpitäjänä Kelsin herrastuomari.
Päivän valjettua ilmestyivät Kankkulan portaille sisällä ryypiskelleet
herrat. Nimismies huusi kumisevalla äänellä, että hevoset, joilla "oli
aikomus" ottaa osaa kilpailuun, olivat nyt tuotavat esille tohtorin
tutkittaviksi, ja oli niiden sisäänpääsöksi maksettava viisi markkaa
kullassa. Vielä kuului hevosen omistajan pitävän "totuuden mukaan
tohtorille ilmoittaa hevosensa sukupuoli, ikä, nimi, raasi eli
kantalaji ja oliko sillä ennen palkinnoita saatu."
Ensiksi ajettiin esiin Metsäpirtin kirk'herran musta ori: Hei,
11 korttelia korkea, "mainion juoksijan Alarikin vävyn poika."
Tohtori tähysteli sitä portailta ja mutisi partaansa: "mainion
juoksijan Alarikin -- --, jaha, näkeehän sen. Vähän liika jyrkät
lautaset, ohuet vuohiaiset ja pitkät kyljet." Sitte huusi hän kovasti:
"hyväksytään, numero yksi!"
Smalspink merkitsi jotakin taskukirjaansa ja puhalteli hyppysiinsä. --
Lukkari Kronström, jolla oli muutamia "satseja" virsinumeroita
taskussaan, ripusti ykkösen Helin päitsiin, oikean korvan kohdalle, ja
sitte Smalspink omistajan sanelemisen mukaan pani muistiin muut Heliä
koskevat "tärkeät asiat."
Nyt talutettiin portaiden luo nimismiehen verkaloimella peitetty,
netkaselkäinen tamma: Valkyria. Se kuului myös olevan 11 korttelinen,
vaikka silmämitalla näytti ainakin korttelia matalammalta edellistänsä.
Valkyria oli jotakin kaukaista sukua Jomsviikingeille, eikä tohtorilla
ollut mitään muistuttamista sen ruumiin rakennusta eikä mainettakaan
vastaan.
Kankkulan särmikäs ja korkeakoipinen liinakko, nimeltä Poikah,
kuljetettiin ensimmäisenä talonpoikaisista hevosista nähtäväksi.
Tohtori pudisteli päätään ja nyrpisteli nenäänsä, mutta murahti lopuksi
ruotsiksi jotakin Smalspinkille, joka pisti Kankkulan oriin kirjaansa
pappilan isopäisen Piijun rinnalle. -- Muita talonpoikien hevosia sitte
mittailtiin, koeteltiin ja taputeltiin sekä edestä että takaa. Toisia
niistä hyväksyttiin, toisia hyljättiin joko litteiden kavioiden tai
leveiden vuohiaisten vuoksi, ja lukkari asetti viimeisen hyväksytyn
hevosen korvan juureen numerot 1 ja 2 ja huusi: "täysi tusina!"
"Olisi täällä vielä Hokkalan Matilla ruunikko", selitti Kankkulainen
tohtorille.
Tohtori nosteli kärsimättömästi olkapäitään ja huusi tuimasti:
"Hokkalan Matti-tomppeli, suoriudu tänne!"
Matti tunkeutui väkijoukosta portaiden viereen ja lakki kourassa
nöyrästi kumarteli tohtoria.
"Ei ruunia oteta", ärähti tohtori, "ne eivät jalostuta rotua."
"Eihän minulla ruunaa -- -- -- orihan se meidän ruunikko onkin, mutta
enhän minä koko ajatellut sitä -- --"
"Ori? Jassoo, se on yksi toinen asia. -- Hoi! Ajakaa, tomppelit, esiin
se Hokkalan Matin ruunikko ori", karjui tohtori.
Sillä aikaa kehoitteli Kankkulainen Mattia: "koettele vain pois. Nythän
on tilaisuus herroillekin näyttää, kestääkö se ja joutuuko se, niinkuin
sitä jouluna kirkolla kehuit."
"Mitäs viinapuheista", tuumaili Matti. "Eikähän sitä ole sitä varten
koulittukaan."
"No niinhän tuota kerskuit, että se ruoskatta sen ehtii minkä meidän
Poikah ruoskan kanssa", selitti toinen. "Näytä nyt, ehtiikö se ja eikö
se varasta."
"Enkä minä -- -- -- se maksaa niin paljo."
"Viisi markkaa, onko se paljo? -- -- Sano suoraan, että sinä et uskalla
ja sillä hyvä."
"No jos se nyt niin uskalluksen päälle käy, niin kyllä minä poika
uskallan", sanoi Matti mahtavasti ja kaivoi kukkarostaan
viisimarkkaisen.
Silloin juoksi joku talon palvelustytöistä ja kuiskutti isännän
korvaan, kuitenkin niin kovasti, että lähimpänä seisovat sen kuulivat:
"lapsi jo kuoli ja emäntä rukoustaa, jotta te ja rovasti tulisitte nyt
heti häntä katsomaan."
"Ei me nyt joudeta. Rovastillakin on muita toimia, vaan odottakoon
siksi kuin jäältä tullaan", lausui Kankkulainen ääneen.
Rovasti, joka seisoi taampana portailla eikä oikein kuullut mitä
tahdottiin, mutisi: "eikö niiltä saa rauhaa täälläkään."
Kippa-Leena oli tuonut tutkittavaksi Hokkalan Matin ruunikon ja kysäsi
palvelustytöltä: "mikä tauti siinä on?"
"Rintaruusuhan se oli, mutta nyt se on jo noussut päähän, kun sattui
vilustumaan muutettaessa", selitti tyttö ja meni menojaan.
Ylpeästi kuopi Hokkalan ruunikko iljanneista tannerta, vaikka oli
jokseenkin huonossa asussa ja valjastettu tavallisen reslareen eteen.
Hyvin hoidetulta ja virkeältä se kuitenkin näytti. Kaikki herrat olivat
kerääntyneet sen ympärille ja pappilan Yngve tuumaili silittäessään
hevosen kuonoa, "hienoa ja pehmeää, kuin silkkisametti tahi niinkuin
naisen käsi."
"Niinkuin valettu kuva, niinkuin valettu kuva", vakuutteli Metsäpirtin
kirk'herrakin.
"Joo, joo, noin talonpoikaishevoseksi", myönsi vielä nimismieskin
ruotsiksi.
"Mutta vähän liiaksi tiukkaluinen", arveli rovasti, "ja sitä paitsi on
sillä kyljet pyöreät kuin tynnyri."
"Ja milt'ei liian leveä rinta", uskalsi Smalspink huomauttaa.
"Jaa, jaa, mutta erittäin siro pää ja vilkkaat silmät", kehui kauppias
Snolén.
"Pään suhteen olemme ylimalkaan yksimieliset, koska se,
perusteellisesti asiaa punnittaessa, on sopusoinnussa niin hyvin varren
kuin liikkumiskoneidenkin kanssa", selitti kansakoulun opettaja, joka
osasi hyvästi eläintiedettä ja puhui kirjakieltä oikein ruotsalaisen
d:n kanssa. -- -- "Mutta", jatkoi hän, "huomioon on tässä otettava
pääasiallisesti tarsit ja metatarsit eli kintut, mitkä ovat lyhyet ja
suorat; toiseksi: etupuolisten liikkumiskoneiden ylimääräinen suoruus.
Se häiritsee eläimen yleistä suhtahuomioa, olletikin koska lavat, ollen
rintakehän yläpuolella ja kuitenkin kallistuen taakse päin, ovat
pontevan jäntevät, joten eteenpäin rientäminen välttämättömästi tulee
olemaan perin koneellista, ja koneellisuus, kuten tunnettu, sielun
voimia masentavana, on kokonaan poistettava yhtä hyvin eläintieteen
kuin kasvatusopinkin alalta ja siihen sijaan havaannollinen kykyisyys
korkeimmilleen kehitettävä; mutta siitä taas ei tässä tapauksessa voi
olla puhettakaan, ellei joku erinomainen luonteen jalous saata eläintä
kilpailuun hyväksyttäväksi."
Voittoriemulla katseli opettaja toisia herroja ja kuuli mielihyvällä,
miten nimismies kuiskasi tohtorille: "se on h----tin oppinut mies tuo
Pekka Kust'-Heikkilä, vaikka on synnyltään suomalainen."
"Ja millainen puhuja sitte!" myödytti tohtori.
"Minkä luontoinen se on -- tuo sinun hevosesi", kysyi kauppias Pettonen
Matilta.
"Eihän sitä vielä ole käräjissä käytetty akkansa kanssa
tappelemisesta", vastasi Matti, jota jo näytti alkavan työlästyttää
tuossa ihmisten silmätikkuna seisominen.
Kauppias ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan esitteli
tohtorille, että mentäisiin sisään: "sillä tuo hevonen ei täytä
mittaakaan."
Metsäpirtin kirk'herran erityisestä pyynnöstä tuotiin kumminkin
mittapuu ja se näytti ruunikon olevan kenkäin verran päälle 10
korttelia.
Enemmän kohteliaisuudesta vierasta kirkkoherraa kohtaan kuin muuten,
hyväksyttiin viimeinkin Hokkalan ruunikko numero kolmanneksitoista ja
lukkari ripusti numerot päitsiin.
"Miten se on vanha?" tiedusti tohtori vielä.
"Nauriin teosta kuudennella", kuului väkijoukosta Kippa-Leenan kimeä
ääni.
"Fyi! miten raaka nainen", supatti Snolénin rouva pappilan Yngvelle.