Lahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat
tavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin.
Eikä ihmekään, sillä jos "herrain alla" oltaessa joku olisi hiukankaan
viljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan
korjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin
nousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä
keinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä
piteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi
kipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa.
Senpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan
pappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että
Mahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen
kruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he
kirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät
lammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa
ihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden
tunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla
jonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien
aikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella
olevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä
kestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa
rahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti
kokonaan, "ettei kotona ollut kahvinpapuakaan", ja ihan kauppapuodin
editse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle "telehkalle."
Hymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt
kadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan
päinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: "mustalaiselta ostan tamman,
jolla peltoni kynnän."
"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen", sanoi Telkiälän Kaisa
miehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; "vaan kauniistihan tuo
pastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi
selitti kristityn vapautta -- oikein se saarnasi evankeliumia?"
"Saarnasi", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, "ja sitt' on
kumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. -- Ehei?
ihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin
Kuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle',
saneli entinen rovasti."
"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko -- --
ja semmoinen hongikko", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, "ja
navetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on."
"Niin", myönsi Matti, "ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle
lohkaista."
"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi
korjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa,
-- -- ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin."
"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen
olisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, -- paljon
ennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. -- Sooh
ruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää."
Seuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti
ylimetsäherra Rasmus von Waldheim, "ettei lampodi millään vilkkurilla
saapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä
niin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään
Siltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni,
josta palkan lampodi velkapää on maksaa." Lopuksi huomautettiin
paperissa, että Mahikkalan "kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80
verstaa."
Mahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet,
ennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli
selittämällä, "mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti
ja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo
satoja vuosia ollut orjuudesta vapaana."
"Ei niiden herrojen mutkia tiedä lempokaan", arveli muudan joukosta,
"kunhan taas ei niillä vaan olisi joku uus mutka mielessä."
"Jottako luulet yhä aiottavan meitä nylkeä?" kysäsi Matti. "Ehei
velikulta. Meille koittaa nyt uudet ajat ja saadaan ruveta elämään omaa
elämää, niinkuin muutkin Suomen miehet."
"Kyllä minua yhä peloittaa", mutisi Waittilan Yllö, "ja työlästä meidän
on potkia tutkainta vastaan."
"Turha pelko", penäsi Matti. "Minä aion jo tältä tieltäni lähteä
Siltalaan ja saattepas nähdä; tullessani on minulla yllin kyllä sekä
rakennus- että polttopuita. Kyllä minä Suomen kruunun tunnen -- se on
toista kuin ryssä."
"Tarvitsisi se meidänkin navetta parsimista, jos siihen on mieli ensi
talvenna elukoita sisään panna", sanoi Rankolan raharintainen
herrastuomari. "Matti, otas minut parveen, niin minä maksan ruplan
rokonaksi (kyytipalkaksi)."
"Tulkaa vaan, kyllä meidän ruuna huipata jaksaa."
Rankolan herrastuomari ja Telkiälän Matti lähtivät ja joutuivat
seuraavana päivänä päivän laskuille Siltalaan, mutta eivät enää niin
myöhään pyrkineetkään metsäherran puheille. Yösija saatiin ja sitte
nukuttiin pirtin penkillä tapellen kiukkuisten kärpäisten ja muiden
syöpäläisten kanssa. Mattia alkoi siinä hiukan kaduttaa, ettei jo
iltasella ollut lähtenyt herran pakinoille, mutta minkäpä sille nyt
voi.
Viimeinkin alettiin talossa liikkua ja vieraatkin laittautuivat
parhaasen reilaan. Herrastuomari kiinnitti rahan rintaansa ja Matti
juoksi kauppamiehestä itselleen ostamassa uuden rintapaidan. Tuossa
sitte sikaria poltellen ja tämän puolen asioita silloin tällöin
pirtissä pistäytyviltä palvelijoilta kysellen odoteltiin metsäherran
ylösnousemista. Viimeinkin alkoi aika pitkäksi käydä ja päätettiin
käydä keittiössä kysymässä, joko herra on ylhäällä.
Vihaisin silmin siellä sisäpiiat vieraita katselivat ja tiuskasivat,
ettei herran luokse "yöllä pääse." Eihän siinä muu auttanut, kuin
lähteä ajan kuluksi kylää katselemaan. Vasta puolenpäivän rinnassa
palasivat miehet kylästä takaisin Siltalan hoviin ja Telkiälän Matti
mietti, että "kyllä se jo nyt varmaan on ylhäällä, sillä johan Harjulan
lukkarikin tähän aikaan on valveilla."
Keittiöstä kävi taaskin Rankolainen kysymässä, joko herran pakeille
saisi mennä, mutta siellä tiedettiin, ettei "herralla nyt ole aikaa."
Miehien hätäisesti varustama eväs alkoi jo loppua ja, mikä pahempi, ei
ollut rahaakaan otettu matkaan kuin pikkuisen kirkon kukkaroa varteen
ja mitä muutoin kukkaron pohjalla sattui olemaan. Pitkään syletti sen
vuoksi miehiä ja Rankolainen hiljakseen kiroili, kun oli vielä sikariin
vähätkin rahansa pannut. Päivällinen oli jo kahdelle suulle
riittämätön, eikä Matilla ollut rahaa yhtään, kun rintapaitaan oli
kaikki mennyt. Rankolaiselle oli jäänyt puolitoista kopeekkaa, mutta
särvintäkö sillä osti vai leipää; ja hävettihän tuo raharintaista
miestä kerjäämäänkin ryhtyä.
Sitä runsaamman aterian piti metsäherra ja ottipa vielä päälle parin
tunnin pituisen ruokalevonkin. Miehiä ei siihen sijaan ruoka
painustanut, joksi he joutivat katselemaan talon tapoja ja tavaroita.
"Kylläpä on aika pelkuri, koska on tikapuihinsakin panettanut
puumerkkinsä", tuumaili Rankolainen, katsellen kartanon katolle meneviä
tikkaita.
"Olihan tuo puumerkki kaivokapassakin", murahti Matti, joka jo kauan
aikaa oli ollut hyvin nyrpällä nenin. "Ei mahda sillä miehellä olla
hyvä omatunto, kun noin varkaita varoo."
Silloin sattui Rankolainen varomattomasti käännältämään palokoukkua. Se
alkoi rymisten tulla alas ja koukun vitjat pitivät aika räminätä.
Silmänräpäyksessä lennähti siitä läheinen akkuna auki, ja viepäs
vitsahinen sitä sanatulvaa, joka sisästä alkoi kuulua. Kuulivat siinä
nimensä miehet ja niine hyvineen täytyi heidän, metsäherran käskystä,
tallustella ulos portista.
Hevosta valjastaessaan kuuli Telkiälän Matti erään tytön pihamaalla
puhuvan rengille, "tyhmät miehet, kun eivät älynneet tulla keittiön
kautta", ja kertoi sitte kuulemansa herrastuomarille.
"No, sieltähän tuota käytiin senkin seitsemästi utelemassa", tuumaili
Rankolainen.
"Vaanpa ei tuomisten kanssa", puhui Matti, "ja taitaa kotvemman saada
odottaakin, ennenkuin minä hänelle lähden lahjuksia viemään."
"Mutta, jos minulla olisi rahaa mukana, niin het'paikalla kävisin
kauppamiehestä sokeritopan, jott'en tarvitsisi toiste tänne raahautua",
sanoi Rankolainen.
"Se on teidän asianne", arveli Matti ja niin lähdettiin nälkäisinä ajaa
köryyttämään kotiin.
Palausmatkalla sai Matin ruuna tehdä parastaan, eikä monta sanaa
miesten kesken vaihdettu. Mattia harmitti niin, että sydäntä pakotti;
ei niin paljo turha matka ja ajan hukka kuin se, että oli "Suomen
kruunuun" luottanut. Hän sepitteli mielessään kostohankkeita yhden
toisensa perästä, mutta herrastuomari aprikoi, olisiko metsäherralle
tuomisiksi mieluisempi maamiehen tavara, vaiko kauppiaan rihkamat.
Kesä kului ja talvi tuli, mutta Telkiälän Matti ei enää kelienkään
kehunut Mahikkalan mainiota tulevaisuutta. Hän vain pysyi äänetönnä,
kuin hautova kana. Näyttipä hän todellakin hautovan jotain mielessänsä,
mutta ei joutanut tuumiaan toimeenpanemaan, jos jotakin olisi
keksinytkin. Aika meni näet polttoainesten keräilemiseen, sillä Telkiän
Matti ei ollut saanut eikä pyytänyt talvekseen edes polttopuitakaan.
Syksyllä oli kumminkin jotakuinkin tultu toimeen, kun lapset olivat
pellolta havupulikoita kokoilleet, mutta nyt, talven tultua, oli sekin
ilo lopussa. Ei auttanut muu kuin ruveta lämpimikseen polttamaan erästä
vanhaa latoa, josta heinät pantiin taivasalle pielekseen.
Sitkeitä ladon hirsiä sahaili sitte Matti renkineen muutamanakin
päivänä takapihalla, kun alkoi kuulua etäältä aisakellon iloinen
helinä. Ääni läheni lähenemistään, sillä talvitie kulki Telkiän
pihatse. Jopa pujahti huoneiden solaan reki, jonka ajolaudalla istui
metsänvartija Kuulijainen ja perästä näkyi, turkkien sisästä,
metsäherra von Waldheimin musta parta.
Kova onni satutti reen nurkkaan ja tanterella kierivät kohta sekä herra
että ajaja. Heille avuksi joutui Mattikin ja ryhtyi katkennutta aisaa
korjailtaessa lakki kourassa puheisin metsäherran kanssa.
"Tämmöinen harakan pesähän tämä on meidänkin talo, niinkuin kunnian
herra itse näette. Kyllä tähän tarvittaisiin pian apua, niinkuin
kunnian herra itse näette, jos tässä aikoo elää. En ole kymmeneen
vuoteen saanut --."
"Sinä olet ylpiäs mies -- ei mine näke mittään," tiuskasi metsäherra ja
kiipesi nahkaisten alle rekeen. Vielä jäähyväisiksi huusi hän: "Sine
niskoittelet esivalta vastan."
"Mihinkään ne menivät?" kysäsi Matti rengiltään vierasten mentyä.
"Metsän vahti sanoi mentävän Rankolaan navetan tarkastukseen."
Matti kävi äänettömäksi, vaan hetkisen kuluttua kirkastuivat hänen
kasvojensa juonteet, niinkuin olisi niille päivä paistanut, ja hymyily
väikkyi huulilla.
"Kuules Mikko, pidä silmällä milloin ne palaavat, jos minä en hoksaisi,
ja tule minulle sanomaan." Niin sanoen lähti Matti huoneesen. Sitte hän
ajeli partansa sitä varten lämmitetyssä saunassa, putsaili ja ruokki
ruunaansa, kuni kosimaan lähtijä, mutta ei emännällensäkään sanonut
mihin aikoi. Tyttöjen piti silittää vielä rintapaita ja käydä aitasta
"lämpenemään" isännän verkaturkkikin, jota hän ei pitänyt kuin jouluna
kirkossa ja kylänluvuilla käydessään.
Iltahämärissä nähtiin metsäherran tulevan pois Rankolasta ja nyt
luultiin Telkiän isännänkin lähtevän. Hän odotti kuitenkin aamua ja
sitte vasta valjastettiin ruuna matkalaitojen eteen. Matti ei ottanut
matkaansa muuta kuin punaisen vyön, pikkuisen evästä ja ison puhtaan
raidin. Emäntä koetti oikein toran pakolla saada selville mihinkä nyt
matka piti ja varotti väkivaltaisuuksiin ryhtymästä, mutta Matti vain
hymyili vastaukseksi.
Huomenaamuna kuuli sitte metsäherra von Waldheim kummallista kuhjetta
akkunansa alta ja akuttimen nostettuaan näki ihmeekseen Telkiälän Matin
sitovan hevostaan hänen tikapuihinsa. Hän aikoi juuri ruveta
täryyttämään akkunaa Mattia siitä työstä kieltääkseen, kun huomasi
suunnattoman suuren saavin Matin reen ketaralla. Hevonen näytti
hikiseltä ja metsäherra päätti Matin saavin olevan voita täynnä ja
arveli siinä ainakin kymmenen leiviskää olevan, kun se oli raidilla
peitetty ja vyöllä köytetty, niinkuin piripinta voisaavi konsanaankin.
"Pehmenitpäs, kun ei annettu perään", puhui metsäherra itsekseen, vaan
jo kuului kopinaa etehisestä ja sisään astui Telkiälän Matti kuuraisena
ja täysissä tamineissaan.
"Ohoh! eihän tämä tie keittiöön vienytkään, -- kun harvoin käy, niin ei
muista", lausui Matti hyväksi huomeneksi kumarrellen ja kopistellen
lunta jaloistaan lattialle.
"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli metsäherra ja tervehti Mattia
oikein kättä antamalla. "Isäntä on hyvä ja istuu, onhan siinä stuoli."
"Kiitoksia paljon, onhan tuota saanut reessäkin istua", tuumaili Matti,
mutta istui kuitenkin ja kohensi vähän turkkinsa rintaa, joka oli hyvin
pullallaan.
"Metso sillä on vielä tuolla turkin povessa", ajatteli metsäherra ja
hymyili partaansa.
Sitte hän pyörähti sisähuoneisiin ja kohta tuotiin Matille kuppi kahvia
oikein leivän kanssa. Sen juotuansa sanoi Matti: "olisihan minulla
vähän asiaakin kunnian herralle. Kun se meidän talo näet on niin
rapistunut, niin ajattelin pyytää syyniä, jotta saisi rakennustarpeita.
Jos suinkin laatuun kävisi, vaikka jo tällä viikolla, niin ennättäisi
talven aikana puita hakata."
"Jaha, ettekös te ole Telkiälän isäntä?"
"Sehän minä olen Telkiälän Matti."
"Jaha, kyllä se näytti rapistuneelta se teidän talo ja Rankolan
herrastuomari sitä myös minulle puhui. -- Paljokohan siihen luulisitte
puita tarvittavan?"
"Paljohan siihen menee." -- Matti kurkisti akkunaan ja tuumaili:
"seisookohan se ruuna siellä paikoillaan --."
"Joo kyllä se seisoo", vastasi metsäherra silmäten ulos akkunasta.
"Paljohan siihen menee, kun olisi perin pohjin uusittava, vaan eihän
sitä syynittä voi niin hirren päälle sanoa", jatkoi Matti keskustelua.
"Minulla ei nyt olisi aikaa syyniäkään pitää, mutta totta on, että
korjausta se kaipaa."
"Kun eivät olisi teidän kunniaanne petkuttaneet", sanoi Matti ja
viekkaasti silmäili metsäherraa, "niin voisihan metsänvahdin käskeä
merkitsemään puita tarpeen mukaan ja ehkäpä siitä ei kellekään
katumista perästäpäin tulisi."
"Jaha -- ei se ole oikein -- -- -- mutta yksi kaikki; te näyttätte niin
rehelliseltä silmistänne."
Metsäherra istahti nojatuoliinsa ja kirjoitti Kuulijaiselle käskyn:
Matti Telkiäisen sekä asuin- että ulkohuoneitten korjaamiseksi merkitä
metsästä rakennus- ja polttopuita niin paljo "kuin mainittu Matti
Telkiäinen tarvitsisi ja tahtoisi."
Mitä nöyrimmästi kiitellen ja kumarrellen otti Matti tuosta
käskykirjeen vastaan ja heitti hyvästit. Lähtiessään tuumaili hän
vielä: "on niin kipakat ilmat, jotta otin oikein karvarukkaset
käsiini", ja pisti kätensä suuriin sudennahkaisiin rukkasiin, jotka
povestaan kaivoi esille.
Metsäherran kasvoilla vilahti kummallinen väre, vaan vieläkin
pitemmäksi venyi hänen naamansa, kun akkunasta huomasi Matin sangen
kevyesti siirrältävän reestään luullun voisaavin ja näki sen korvassa
oman puumerkkinsä, sitte kun Matti oli sen päältä raidin ja vyön
riisunut.
Iloisesti hyräillen ja naurussa suin ajoi Matti pitkin tietä kotiinsa
päin ja parin vuoden perästä oli Telkiälän kartano pulskin ja mahtavin
koko Mahikkalan pitäjässä, pappilakin lukuun otettuna. Muut talon
miehet taas ihmettelivät millä ihmeellä Matti oli metsäherralta niin
paljo puita irti saanut.
"On sen pitänyt lähemmä tuhat ruplaa antaa", arvaili Rankolainen,
"koska sadan paikoille meni minultakin, ennenkuin navetan hirret
heltisi."