Vanha maanmittari Hilvonen istui mukavassa asennossa
nahkapäällyksisessä karmituolissaan ja veteli pitkiä haikuja vieläkin
pitemmästä, helmiletkuisesta piipustaan, jonka hopeasilainen koppa oli
lattialla tuolin jalan juuressa. Hän oli nähtävästi joko vaipunut tahi
vaipumaisillaan syviin mietteisiin, koska ei näkynyt laisinkaan
huomaavan hyväillä isoa ruskeaa metsäkoiraa, joka, nähtävästi hyväilyn
tarpeessa, tuon tuostakin hieraisi kuonoaan herransa polvea vasten.
Toinen saman näköinen koira loikoi uunin edessä, ikäänkuin
tarkastamassa tuliko kelvon kalua tuon nuoren herran työstä, joka siinä
puhdisteli pyssyjä ja oli vain päältä päistärissä. -- Se nuori herra
oli ukko Hilvosen sisaren poika, ylioppilas Timolin. Hän oli viime
keväänä päässyt koulusta ja oli nyt Hilvosen luona opetteleimassa
mittariksi, sillä ukko aikoi virkansa jättää perinnöksi sisarensa
pojalle, ja oli jo tavallaan ylempää saanut siihen luvankin. Kun ei
mitään varsinaisia kiireellisiä töitä tähän tekään kuitenkaan ollut,
oli ukko päättänyt aluksi totuttaa sisarensa poikaa metsissä
kävelemään. Sitä varten tehtiin tuhkatiheään metsästysretkiä ja
semmoiselle sitä oltiin nytkin lähdössä.
"Ei se -- tuo Moppe jaksa näin lämpimällä paljoakaan jänistä ajaa",
sanoi ylioppilas, hereten hetkiseksi työstään. "Mutta, jos olisi ottaa
mukaan kievarin Nalle, niin siinähän nuo ei liiat lihat haittaisi. --
Haukkuukoon se otuksia?"
"Kaikkia ilman eroituksetta, aina oksalla tirskuvasta tiaisesta
Torvelan pyörivään tuulimyllyyn asti."
"Sepähän sitten on monipuolinen nero."
Vanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin
avonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein,
saatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: "saisi se Synkeän Matti
nyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään."
"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?"
"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla."
"Hm! -- Kyllä sitä sitten käskee odottaa", mutisi vanha herra, ja
lisäsi heti huoaten: "se rakkaus, se rakkaus!"
"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan
rakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen."
"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea
romaani?"
"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä
ne rakkaudesta --"
"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)", sanoi
vanhus ja alkoi kertoa:
"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan
talon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja
muutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja
sävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja
lastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.
"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa
poikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan
tahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin
vertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan
kuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän
itse ymmärsi ja tiesi.
"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä
arvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan
pitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi
tuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.
"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan
sitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa
otettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä
oli pieni, pahainen letukka.
"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin
tullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan
varsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla
jyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli
hänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen,
leveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat,
ei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin
vetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika,
usein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän
rakastunutkin.
"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja
samoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin
peittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia
Matin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä
innollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.
"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin,
tuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän
pyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko
miestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun
perinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä
ensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi
mainittua vain korvakuulolta tunsin.
"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä
kysyin vihdoinkin viimein: 'no -- kellenkäs minun sitten pitäisi sinun
puolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi:
'isälleni.'
"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin
katsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. -- -- Minä en sille mitään
voi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan
tyttö.'
"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen
liittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut
asiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä
enemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle,
kun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen
ihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta
kauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä
hulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan,
sillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.
"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari
kertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus
puuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä
selville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti
ja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja
ytimiini asti.
"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin
viimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä
sitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.
"Tyynenä kuunteli Ilolainen minua loppuun, eikä yksikään jäntere
liikahtanut hänen kasvoillaan. Niin? jo toivoin parasta, kun hän aivan
omalla tavallaan, hiukan hymyillen, sanoi: 'ja sitäkö insinööri on niin
kauvan hautonut, että minä monasti olen arvellut teiltä kartat
kadonneen?'
"Vastausta odottamatta hän sitten huusi Mattia huoneesen ja alkoi
tyynenä, kuin kivikuva, kävellä edestakaisin lattialla ja käveli kauan.
Matin tultua sisään ei meistä kukaan kotvilleen virkkanut mitään ja
minusta alkoi olo tuntua tuskalliselta, niinkuin aina tuommoisissa
tilaisuuksissa, mutta en voinut katkaista äänettömyyttä.
"Matti rohkasi itsensä ensiksi ja lujasti katsoen suoraan isänsä silmiin
sanoi: 'niin minä olen sen päättänyt, isä.'
"'Kirottu sikiö!' karjasi isä, ja kun Matti aikoi lähteä pois, tarttui
hän poikansa rintapieliin ja silmänräpäyksen ajan koetti pudistaa
häntä, mutta Matti seisoi jäykkänä, kuin seinä. Hirveä oli se silmäys,
jonka hän sitten heitti poikaansa sanoessaan painolla: 'sinä nait
Kivelän Kaisan, etkä ketään muuta.'
"'Hän-tä mi-nä en nai', vastasi poika pannen painon joka tavulle ja
äänellä semmoisella, jota ei voi kuvata.
"Siinä oli nyt uhka uhkaa, tahto tahtoa vastaan ja minua pelotti, että
Ilola oli tästä lähtien muuttuva Surulaksi. Ei kuitenkaan koko talvena
näkynyt Ilolan elämässä mitään muutosta ja sekä isä että poika
näyttivät unhottaneen koko asian. Tildan ja Matinkin väli oli aivan
ennellään ja minä luulin heidän toivovan, jotta 'kyllä aika kaikki
muuttaa, kaunihiksi karunkin pellon.'
"Ihmeekseni kuulin sitten, kevätkesällä kirkonkylästä pois ollessani,
että Ilolan Mattia ja Kivelän Kaisaa oli kirkossa kuulutettu. --
Semmoinen mieskö se Matti onkin, ajattelin minä, mutta kotona
käydessäni huomasin Matin vielä sukerehtavan Tildan kanssa ihan kuin
ennenkin, milloin vaan luulivat muiden silmän välttyvän, ja minä päätin
vieroittaa mielestäni koko ihmiset.
"Matille kuitenkin toivotin muutamana päivänä onnea. Naurahtaen kysäsi
hän: 'mihin?'
"'Mihin? Olithan sinä käynyt pappilassa Kaisan kanssa.'
"'En ole käynyt, enkä aio käydäkään.'
"'No, mutta onhan teitä jo kuulutettu?'
"'Niin sanotaan --.' Hän rupesi puhelemaan heinänteosta ja sen
semmoisista, niin ett'en minä tullut hullua hurskaammaksi ja luulin
hänen vaan viisastelulla tahtovan moitteistani päästä.
"Kun ensi kerran taas tulin käymään salomailta kotona, puuhattiin
Ilolassa häitä parhaillaan ja tietysti piti minunkin jäädä niihin.
Muhkeat häät niistä piti tullakin, ja mikä ihmeintä, Tilda oli
epäilemättä innokkain niitä valmistamassa, mutta emäntä, vanhuuttaan
syyttäen, ei pannut rikkaa ristiin. Sen vuoksi joutui vanha isäntä
hyvin paljo tekemisiin Tildan kanssa ja päivä päivältä näytti hän aina
enemmän mielistyvän tyttöön.
"Viimein joutui hääpäivä ja kaikki oli valmista. Kun Kivelästä oli
talvella palanut kartano, täytyi vihkiminenkin toimittaa Ilolassa ja
sinne sitten kerääntyi väkeä joka ilman suunnalta ja oikein monesta
ulkopitäjäästäkin. Rovasti ja ruununvouti perheineen tulivat vaunuilla
ja heidän saavuttuansa laitettiin heti, isoon tupaan, vihkituoli
kuntoon.
"Rovasti asettui paikalleen pitkän pöydän eteen ja lukkari auttoi
hänelle kapan hartioille. Tuvassa oli väkeä kutsutuita ja
kuokkavieraita, niin että hätimiten morsiusjoukko sisään sopi. Morsian
oli puettu jos kuinka koreaksi ja näytti olevan 'seitsemännessä
taivaassa', niinkuin sitä sanotaan. Sulhanen oli myös aika uljaan ja
ryhdikkään näköinen. Toimitus alkoi pienellä puheella, jonka rovasti,
juhlan kunniaksi, oli suomentanut jostain vanhasta saksalaisesta
kirjasta ja jossa erittäin liikuttavasti, Tobian kirjan johdolla,
kuvattiin avio-onnea niin, että naisten puolelta tupaa alkoi kuulua
niiskutusta.
"Viimein kysyi hän tahtoiko sulhanen ottaa 'tämän ihmisen
Katariina Kivelän aviovaimokseen rakastaaksensa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä.'
"Lujalla ja vapisemattomalla äänellä vastasi Matti: 'en.' Kaisa nyhkäsi
Mattia kylkeen ja rovasti, hiukan toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,
uudisti kysymyksen alusta alkaen. Sama vastaus seurasi, jolloin Kaisa
taas nykäsi Mattia ja sanoi: 'eihän sitä niin, -- vaan sano sinä: jaa,
herra rovasti'; ja Kaisa itse niiasi jo valmiiksi.
"Matti pysyi vaiti ja hämmästys valtasi koko hääjoukon. Silloin kuului
oven suusta pehmeä naisääni: 'Matti, Matti! Sano toki jotta otat; sano
minun tähteni, sillä en minä vasten vanhempaisi tahtoa --.'
"'En', sanoi Matti äänellä semmoisella, että rovastikin tuli asiasta
vakuutetuksi. Hän lisäsi vielä: 'niin olisin sanonut ennenkin, jos
minulta olisi kysytty -- -- -- mutta sitä ei, häpeä kyllä, ole tehty.'
"Väki alkoi jokseenkin nolona virtailla ulos tuvasta ja pian oli talo
tyhjänä vieraista. Isäntä sulkeutui siksi päiväksi kammariinsa ja
emäntä oli ainoa, joka nyt osoitti tavatonta intoa taloa takaisin
arkikuntoon asetettaessa.
"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä
sallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän
jäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet
toisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi
oli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.
"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää
niin joka päivä voinut asioita seurata. -- Mattia nuhtelin kuitenkin
ennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja
häväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi
isälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota
vaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut
sanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda
raukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä
päivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset
ihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin,
Tildaa kohtelivat.
'Ylpeys se estää Ilolaista,
Jott'ei kärsi torpan naista
Miniänänsä milloinkaan';
laulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota
vuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista
laskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että
ehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei
maailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä
paljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen
kuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen
olevan hamevallan alla.
"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin
hautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin
kotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa
kyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta
kun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti
isäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä
siihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi
sormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden
nimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia
mietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.
"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä
sanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja
hiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut
entisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin
asioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän
tyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.
"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa,
sillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen
puoleensa.
"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen
vieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta
Matti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti
ikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein
seisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.
"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen
puhumaan. -- 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän
minä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi -- edes
te -- -- -- vaikka Jumala niin tehneekin.'
"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään
ja minä jäin.
"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä
nuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä,
jotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään
minua. -- --'
"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan
olevan sisaresi -- -- --'
"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin
tällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta
huoneessa.
"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on
maailma -- -- -- ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'
"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä
onttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi
puhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa
rakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta,
anteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen
veri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.
"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta
tuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen
puolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan:
'kaikistako synneistä, -- näinköhän ihan kaikista? -- Niistäkin, joista
on helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'
"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen
puhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja
peittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton
isäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'
"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja
vanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren
värssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos
Manassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel
hänen silmässään.
"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle
lankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli
joutunut talolle. -- Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin
tavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy
kuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin
toinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan
ja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen,
toisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia
mihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee
tänne."
"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan", lausui ylioppilas
päättävästi. "Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin,
ettemme pääse tänä päivänä lähtemään!"
"Älä mene", varoitti vanha herra. "Haudankaivaja oli kerran häirinnyt
häntä hänen tuolla päällä ollessaan, mutta sai monta viikkoa katua
tekoansa, sillä Matti oli heittänyt hänet niin kovasti avonaiseen
hautaan, että pari kylkiluuta katkesi. -- Kerran kävin minäkin häntä,
siellä istuessaan, katsomassa, mutta en hirvinnyt ääntäkään päästää,
sillä todella jotakin petomaista julmuutta ilmestyi hänen kasvoissansa
ja silmissä paloi outo liekki, vaikka hän muutoin on viisas mies ja
rauhallisin ihminen maailmassa. Jokaisen sielussa on tutkimattomia
kuiluja ja parasta on, että pysyvätkin semmoisina."
"Saattaa olla", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti ja sulki akkunan
yöksi.