Parin kymmenen vuoden paikkeille oli jo Kalle Ahonen ollut mökin
miehenä Kannaksen mökissä, mut ei vielä kertaakaan hän ollut yökunnissa
kirkolla käynyt. Olivathan ne muutamat yökunnissa lähempääkin kuin
kahdentoista virstan päästä, mutta ei tullut Kallelta lähdetyksi,
vaikka toisinaan eukko kyllä kiusasi. Ja mitäpä tuolla yökunnissa
tekikään, sillä saihan sitä kauppamies Mankkiselta pyhänäkin tupakkaa
ja kahvia tahi muita pikkutarpeita puotikamarin kautta. -- Eivät
ihmiset sanoneet sitä oikein lailliseksi, vaan mitäpä laittomuuttakaan
tuossa lienee ollut, kun omalla rahallaan osti.
Niin tuumaili Kalle, mutta eräänä Juhanusaattona hän kuitenkin
lyöttäytyi Ylikyläläisten yökuntalaisten joukkoon, kun ne venettään
vetivät kannaksen poikki. Viime pyhäiset kirkkomiehet näet väittivät
sen uuden rovastin kuuluttaneen, jotta jumalanpalvelus Juhanuksena
alkaa aikasempaan kuin muulloin. Katri, Kallen eukko, muisteli rovastin
sanoneen alottavansa nuorten ripille laskemisen kello 9 aikaan, mutta
Haapapuron ukko oli, viikolla Kannaksella käydessään, vakuuttanut sen
varmaan sanoneen alkavansa toimituksensa jo kello 5 ja "mitäpäs
aikaista se 9 aikaan olisi ollutkaan". Yhden tekevähän tuo Kallelle
muutoin olisi ollutkin milloin toimitus alkoi, mutta hän tahtoi ihan
välttämättömästi nähdä ja kuulla, miten Haapapuron Antti kyselmyksessä
rovastille osasi vastata, sillä Antti oli Kallen ristipoika.
Oli toinenkin seikka, jonka vuoksi Kannaksen Kallen piti hyvissä ajoin
olla kirkolla. Hän oli näet kevättalvella saanut loukulla ilveksen
Kortevaaran rinteeltä ja sitä nyt piti sakoittaa Juhanuspäiväksi
kuulutetussa kunnan kokouksessa. Suutari Kössi, joka asui ihan kirkon
vieressä, oli taas aina pyhäpäivinä niin humalassa, ett'ei häneltä
saanut mitään tolkkua asioista ja häneltä oli Kalle päättänyt kysyä
neuvoja siihen, miten kuntakokouksessa oli meneteltävä saadakseen pois
tapporahat. "Olisihan siellä kirkolla tosin ollut muitakin
laintuntijoita, mutta mikä sen tiesi, kuinka paljo ne neuvoistaan
ottaisivatkaan, vaan Kössiä eivät ihmiset kehuneet kalliiksi. Ja kyllä
se mies asiat ajaa, koskapahan haki velkatuomioita kuvernööristäkin,
piti perunkirjoituksia ja kuului joskus istuvassa oikeudessa panneen
itse tuomarinkin kimmille. Niin -- kyllä oli sillä Kössillä lakipykälät
selvillä päässä, vaikka oli koulunkäymätön. Mutta mitäpäs kouluista,
eikö nuo lienekin vaan laitetut tuhmapäisiä varten."
Niin ajatteli Kannaksen Kalle, sulloi ilveksen nahan konttiinsa ja
lähti kuin lähtikin kirkolle yökuntiin. Ei tarvinnut mennessä edes
soutaakaan, vaan sai istua kokassa Nokkalan Esan kanssa, kun matkassa
oli niin paljo nuoria soutumiehiksi. Esalla oli nutun povitaskussa
pullo "kuusenjuurikaista" ja sitä maistellessa kului siinä matka niin
rutosti, jott'ei Kalle oikein huomannutkaan, ennenkuin jo oltiin
kirkkorannassa.
Venhe vedettiin miehissä korkealle maalle, ett'eivät poikavekarat yön
seutuna saisi sen kanssa kujeilla. Sitte jäivät nuoret rantaan
huuhtelemaan hikeä pois poskiltaan, mutta Esa ja Kalle lähtivät päätä
suoraa kylään asioilleen.
"Olisihan tuota voinut vähän huuhtaista naamaansa", ajatteli Kalle,
"mutta eipä tuo Esakaan, vaikka on talon mies -- -- ja ehkä ne nuoret
olisivat irvistelleet, jos olisi putsautumaan ruvennut. Mikä niiden
irvihampaiden tietää --." Kumminkin otti Kalle pyyhkeen takkinsa
lakkarista, töpehti hiukan yhteen nurkkaan ja pyyhki sillä kasvojaan.
"Lämpimät on nyt Luoja ilmat antanut, kun milt'ei hikeen käynyt, vaikka
ei tarvinnut soutaakaan", sanoi Kalle rinnallaan astuvalle Esalle,
ikäänkuin puolustuksekseen.
"Ovathan nuo tällä kertaa olleet säysy-ilmat, mut kyll' oli keväästä
kolkkoa", myönsi Esakin Kotilan kohdalle päästäessä ja lisäsi: "eiköhän
heitetä konttia tähän taloon?"
"Sama kaiketi tuo lienee, vaikka kyllä minä oikeastaan aioin mennä
Kössin mökkiin yöksi."
"Ei siellä saa yön rauhaa, niin kirkon vieressä, ja näin juhlan aikana
etenkään", selitti Esa; ja niin mentiin Kotilaan, johon jo näkyi
kerääntyvän muitakin yökuntalaisia.
"Tarjoa sinä, Esa, Kotilaiselle minunkin puolestani tuliaisryyppy, niin
minä huomen-aamuna maksan kahvit", huomautti Kalle.
Esa nyykähdytti päätään suostumuksen merkiksi ja tuumaili: "ainapahan
yhden puolen miehet tuommoisilla sopivat."
Kotilan isäntä oli vierashuoneessa parhaillaan kinailemassa emäntänsä
kanssa, kun vieraat saapuivat taloon. Sanailu keskeentyi pikkusen
tervehtimisen ja kuulumisten kyselemisen takia, mutta sitten sanoi
emäntä: "ei Jyskymäelle niin kauan kuin minun peukaloni heiluu."
"Juuri sinne", vastasi isäntä, "sillä Puirookankaalla sytyttävät vielä
humalapäissään metsän palamaan."
"Vaan jos Jyskymäelle luvataan, niin siellä vielä pilaavat koko paikan,
jotta lehmät rupeavat taas työntäytymään Paran lähteesen, ja mistä sen
sitten löytää sen Pohjolais-ukon lähdettä taas lumoamaan?"
"Ole hulluttelematta", tiuskasi isäntä, "ja mene matkaasi. Minä jo
lupasin pappilan nuorille herroille ja Rimppakintulle Jyskymäen, ja
sinne ne jo veivät tervatynnöriäkin."
"Mikä lupaaja sinä tässä luulet olevasi", ärähti emäntä. "Muistapas,
että minähän talon perin ja sinulla oli tyhjät nyrkit, kun sinut tähän
otin elättääkseni."
"Ja talon velkoja maksamaan", lausui isäntä ivallisesti.
"Niillä veloilla sinä aina haukut, vaikka -- vaikka --"
Emäntä tillahti itkuun ja lähti huoneesta ulos. Esa pyysi sitten
yösijaa isännältä, joka sen mielellään lupasikin, ja sitten maisteltiin
hiukan "sydänmaan tuliaisia". Isäntä ja Esa rupesivat keskustelemaan
keskenään vuodentulon toiveista, mutta äänetönnä istui Kalle. Häntä
näet iletti vähän isännän ja emännän äskeinen riita ja jopa hän vähän
katui, että oli lähtenyt koko yökuntiin.
Kyllähän Kallekin oli jo useinkin torunut Katrinsa kanssa, mutta hän ei
ollut pitkiin aikoihin toisten puolisoiden nauskamista kuullut ja siksi
tuntui koko tuommoinen elämä hänestä ilkeältä. -- "Pahalta se
syrjäisestä näyttää", ajatteli Kalle, "ja jos se Katri ei olisi
semmoinen visa, niin en minä tästä puoleen enää viitsisi ruveta
nahisemaan hänen kanssaan. -- -- Mutta kuka sen tietää, jos niillä oli
mitenkin tärkeät asiat puheina."
Yhtäkkiä kysäsi Kalle isännältä: "mistä te taannoin emäntinenne
keskustelitte?"
Hymähtäen vastasi isäntä: "mistäkö? Se oli vaan herrojen kokon
paikasta. Rimppakinttu, se nuori tuomari, jota parooniksikin haukutaan,
kävi täällä pyytämässä, että saisivat tehdä juhannuskokkonsa joko
Jyskymäelle tahi Puirookankaalle. Samahan se oikeastaan on kumpaanko
sen rakentavat, mut minä vaan eukon kiusaksi määräsin Jyskymäen, kun se
Mari aina on niin jonkinjoutava."
Siitä lähtivät miehet hetkisen kuluttua katselemaan muiden
kirkonkyläläisten juhlavalmistuksia. Paljo uutta Kalle näkikin. Tuossa
kulki poikajoukko pitkin kylänraittia ja etummaisimmalla oli käsipeli,
jota hän niskaansa nakellen soitteli. Heitä vastaan tuli tiellä joukko
tukkilaisia ja tyttöjä.
"Mikäs musikantti sinä luulet olevasi, kun et paremmille ihmisille anna
tietä", kiljasi eräs tukkilaisista soittajalle, sysäten häntä hiukan
pois tieltään.
"Jätkä, älä liikuta sitä poikaa", sanoi muudan pojista, "se on Kokkolan
Pekka."
"Vai Kokkolan Pekka! Vai tämä se on Kokkolan Pekka! No, sittehän se
osaa lentääkin." Niin sanoen tarttui tukkilainen Pekkaan ja heitti
hänet tien viereen niin, että Pekka kaatui ojaan ja peli meni vialle.
"Sulkasatona se on jo näin aikaseen, koska noin siipikynkkiään
kohottelee", nauroi eräs tyttö, jolla oli rinkelirihma käsivarrella
riippumassa, ja nauruun yhtyi koko tukkilaisten puolue. Siihen jäivät
sitte suutansa valjastamaan, mutta Esa ja Kalle jatkoivat matkaansa.
Vähän edempänä käveli Hakkilan nuori Matti Kekkolan Iidan kanssa, käsi
kaulassa ja näytti olevan vähän päissään.
"Tuommoisia ne ovat nykyiset rippilapset, kuin tuo Iitakin", huomautti
Esa Kallelle ohitse astuttaessa.
"Mitäs se teihin kuuluu", kirahti Iita, mutta kuitenkin koetti
irroittaa Matin kättä kaulastaan.
"Elä joutavia riskaa", sanoi Matti Iidalle, "mennään vaan Mankkiselle
karamellia syömään, niin kauaksi kuin alkavat kokkojaan sytytellä. Mitä
sinä noista vanhoista piittaat!"
"Niin, niin, mitäs katsot kaitanaama, luuletkos nälän olevan", sanoi
Iida rohkaistuneena Esalle, mutta Esa ei vastannut enää mitään.
Mankkisen puoti kihisi väestä, kuni muurahaispesä, ettei sieltä Kalle
saanutkaan sinä iltana tarpeitaan ostetuksi, vaan siihen sijaan
huomasi, että eräs Wuokonkylän poika varasti puodin seinältä setolkan.
Siitä nousi koko melu, kun Kalle asian ilmoitti, mutta setolkka saatiin
kuitenkin pois ja paha läiske, yhdessä ulinan kanssa, kuului kohta
puotikamarista, johon kauppias oli varkaan vienyt.
Kallesta tuntui siltä, kuin hän sittenkin olisi tehnyt paremmin, jos
olisi jäänyt kotiin yöksi, mutta minkäs sille nyt enää teki. Huonolla
tuulella ja tyytymättömänä itseensä oli hän sentähden mennessään kirkon
sivuitse Kössin mökkiin. Kirkon ovi oli auki ja Kallekin pistäysi
sisään katsomaan, mitä ne siellä näin iltasella tekivät. Rippilapset ne
siellä vaan olivat nimismiehen mamselin ja lukkarin johdolla kuoria
koristelemassa ja somalta se todella näyttikin, tuo alttarin ympäristö.
Olivat asetelleet sinne koivuja ja kukkia ja vielä vääntäneet semmoisia
käsivarren paksuisia köynnöksiä pilareidenkin ympärille. -- Ja niin
iloisilta kuin ne sitten näyttivät kaikki: "mutta Kekkolan Iita se vaan
häilää poikain kanssa", huokasi Kannaksen Kalle kirkosta pois
lähtiessään.
Kössiä ei Kalle enää tavannut kotoa; se kun oli jo lähtenyt puolilta
päivin kylälle "juhlaa viettämään." "Kyllä kaiketi sen yöllä tapaisi
jollakin kokolla, mutta tokko tuosta taaskaan moneen päivään lienee
miestä asian toimitukseen", sanoi Kössin vaimo silmät vesikiehteissä.
"On sitä sinullakin kärsimistä, Maija", kuului Kallelle tuttu ääni
muurin puolelta, "mutta niinhän meillä on kaikilla, vaimoparoilla, oma
ristimme, vaikka sitä tulevaisuuttaan jokainen tyttönä niin koreaksi
kuvaili."
Kalle ei tahtonut uskoa omia silmiään, kun näki Katrinsa siellä
sivurahilla nyyttiään aukovan, ja ellei Maijaa olisi ollut, olisi Katri
joutunut tilille siitä, miksi oli kodon autioksi heittänyt.
Maija huokasi syvään ja sanoi: "onhan sitä, vaan niin oli Hänen hyvä
tahtonsa ja tottapa Hän on sen minulle parhaaksi nähnyt, kun salli
minun Kössille joutua, vaikka oli parempiakin sulhasia."
"Kukas siellä nyt kotia katsoo", kysäsi Kalle Katrilta äreällä äänellä,
"kun sinäkin yökuntiin lähdit?"
"Kiideksen Annihan tuo lupasi käydä lehmät lypsämässä huomen aamuna ja
kertoi Kuokkalan emännältä terveisiä, jotta minun pitäisi tulla
yökuntiin, sillä uusi rovasti oli luvannut tulla heille tänä iltana
selitystä pitämään, niin en raskinut olla lähtemättä Haapapurolaisten
kanssa, varsinkaan kun niillä ei ole omaa venettä."
"Hm! Vai jo ne Kuokkalaisetkin nyt ovat siinä villiuskossa", hymähti
Kalle.
"Vai villiuskossa!" tiuskahti Katri. "Niinhän maailma aina pilkkaa
Jumalan lapsia, mutta missäs uskossa sinä itse olet? Menepäs kerran
itseesi ja ajattele mitä rauhaasi sopii, niin et suinkaan hauku muita
villiuskoisiksi enää. Missä uskossa olet, sanopas?"
"Kristin uskossahan tuota olen, ainakin tähän asti, ollut", vastasi
Kalle, "ja käynyt kerran vuoteen ripillä, niinkuin muutkin ihmiset."
"Tuossa näkyy jo rovasti menevän Kuokkalaan", keskeytti suutarin vaimo
toisten kinaa ja lisäsi: "pitää tästä meidänkin lähteä, Katri, jotta
alkuun ennätämme; vai tuleeko se Kalle kanssa mukaan?"
"Eipä tuolla tämmöisiä kaivattane", sanoi Kalle ja lähti kylälle päin
kävelemään.
"Semmoinen pakana se on, eikä antaisi minunkaan käydä sanaa
kuulemassa", ajatteli Katri, "mutta enempi tulee kuulla Jumalaa kuin
ihmisiä."
Kalle kyseli Kössiä, mutta ei kukaan tiennyt missä hän oli. -- Ehkäpä
se on todellakin kievarissa ryyppimässä, arveli Kalle ja lähti sinne
päin astumaan. Kievarista kuului hirmuinen mökä, niin ett'ei Kalle
tahtonut tohtia lähestyä koko taloa, mutta kun näki nimismiehen ja
siltavoudin ajavan sinne, rohkasi hänkin mielensä ja meni pihaan.
Siellä oli vieraan pitäjäläisiä ja ne olivat tahtoneet Hakkilan Matilta
vallata Iidaa. Siitä oli syntynyt kina ja vähitellen, kun oli joukkoa
ehtinyt kerääntyä, tappelu, joksi isäntä oli lähettänyt nimismiestä
hakemaan.
Melu ei paljoa nimismiehenkään tulosta tauonnut, ennenkuin siltavouti
sai tuttujensa avulla pahimmat telmäjät kuletetuksi läheiseen
vankihuoneesen selviämään. Surkealta tuntui Kallesta, kun näki Kekkolan
Iidankin sinne joutuvan huomeistä ja ensimmäistä ripilläkäymistään
valmistamaan; sillä Iida oli Kallen tädin tyttö. Suurin osa väestä jäi
siihen sijaan kievariin ja isännällä näkyi olevan täysi työ kantaessaan
kellarista olutkorin toisensa perästä kaikkien janoisten tarpeiksi.
"Kyllä täällä kirkonkylässä paljo suolaista syödään, kun noin
äärettömästi janottaa", ajatteli Kalle. Ja kyllästyneenä Kössin
etsimiseen ja koko menoon, lähti hän Kotilaan yöksi ajatellen, että
kylläpähän Katri itse yösijastaan huolen pitää, koska omin lupinsa
kirkollekin tuli.
Tuskin oli uni ehtinyt silmään tulla, kun Kallen jo täytyi herätä,
sillä Nokkalan Esa, jonka oli saanut vieruskumppanikseen, kuorsasi niin
hirveästi, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Kalle tosin
herätteli Esaa vähän väliin, mutta ei siitä pitkälti apua ollut. Tahtoi
ruveta vähän tuskastuttamaan koko mokoma yön vietto ja jos ei Esa olisi
ollut isäntämiehiä, niin -- mutta hän oli isäntämies ja vieläpä
rikaskin.
Kalle puki päällensä ja lähti ulkoilmaan, toivoen löytävänsä jonkun
nurkan, jossa saisi levähtää. Tallin parvella oli kuivia olkia ja Kalle
köllähti niille kylelleen. Tuntui niin hyvältä ja rauhalliselta täällä
viileässä ullakossa. Tännehän tuo Katrikin olisi voinut yöksi tulla.
Niin Katri, kyllä se on koko ämmä -- -- lähtee vaan noin omin pasinsa
kotoa -- -- -- mutta onhan tuo Kiideksen Anni niin monasti ennenkin
kotia katsonut. -- Ja ehkä senkin mieli teki näkemään, miten Haapapuron
Antti huomenna lukea osaisi, ja kummakos tuo olikaan, sillä Katrihan
sille oli katkismuksen opettanut ja lukemaankin neuvonut -- -- Hyi! --
mikäs pamaus se oli -- -- ja nyt tuli jo toinen!
Pamauksia kuului sitten montakin ja Pekka näki, ettei täälläkään saanut
unta. Hän arvasi herrojen ampuvan kokollansa läheisellä Jyskymäellä,
sillä niinhän niillä kuului olevan tapana. Mitähän jos olisi kerran
käydä katsomassa sitäkin iloa, kun nyt yö on kerran pilalle mennyt
kumminkin.
Kalle käveli Jyskymäelle päin ja siellähän oli elämä. Olivat tehneet
kokon korkean, kuin tornin ja sen ympärillä hyppivät, kuin surviaiset
päivänpasteessa. Talonpoikaista kansaa oli ympärillä edempänä
katselemassa, vaan herrat vaan pitivät iloansa ja reuhasivat ja
lauloivat. Juomia tarjottiin ympäri, naurettiin ja pappilan nuoret
herrat ampuivat aina vähän väliin. Tohtori, vanha tuomari ja mittari
istuivat eripäällään hartaassa keskustelussa ja aina tuontuostakin
kilistivät lasiansa hekin, vaikka jo punoittivat kuin täysi kuu
metsän rinteessä ollessaan. Nuori tuomari, se parooni, koetti
talonpoikaistyttöjäkin saada maistelemaan herrasjuomia ja näkyipä nuo
muutamille kelpaavankin. Sihteeri Nobody oli jo nähtävästi saanut mitä
tarvitsi, koska postiherra talutti häntä pois toisten jaloista
syrjemmäksi, mutta kukas se olikaan tuo niin tutulta näyttävä
nappi-otsainen nuori mies, joka parhaillaan puhui maanteistä ja kilisti
lasiaan nimismiehen kanssa. On se kiesavita Rytilahden Jussi. Kas, kas!
ihan sillä jo on kaikki herrojen vehkeet ja hyvä putous kurkussa --
noin pohjaan se meni -- -- ja nyt kätellään, niinkuin vasta
tavattaisiin. Kas -- nyt laittaa jo toista lasia. -- Vieläköhän tuo
tuntisi omia torppanaan. Mitähän, jos tyhmyyspäissäni menen
tervehtimään. Kalle hiivi lähemmäksi herralistoa ja sai tilaisuuden
nykäistä tuttavaansa takin liepeestä.
"Suokaa anteeksi Jussi, -- eli tuota maisteri Jussi", sanoi Kalle, kun
Rytilahden Jussi vihaisesti tempasi takkinsa nurkan pois Kallen
hyppysistä. "Näin teidän jo saapuneen kotipuoleen taas, niin arvelin,
jotta pitäähän sitä toki isäntäänsä tervehtiä ja koulukuulumiset
kysellä."
"Ei se mitään, ei se mitään", vakuutteli puhuteltu ja jatkoi: "kuinkas
kotona jaksetaan?"
"Kiitoksia kysymästä -- -- kyllähän siellä, ja vanhalla tammalla kun on
taas jo kuusviikkoinen orivarsa, oikein riuska orivarsa."
"Vai niin, vai niin", naurahti Jussi ja näytti olevan hieman hämillään,
sillä nuori tuomari oli kolmantena keskustelua kuulemassa.
"No te olette tainnut päästä jo ruunun miehiksi, kun on pantu
tuommoinen nappi lakkiin", jatkoi Kalle puhetta.
"Ei se ole ruunun kokardi, vaan se on semmoinen lyyra, joka annetaan
niille, jotka ovat käyneet kymnaasin läpi", selitti Jussi.
"Hm! Kävinhän minäkin läpi sen Kuopion kymnaasin silloin kuin olin
teitä sinne kyydissä toisna syksynä; eikä se minulle maksanut kuin
viisikolmatta penniä koko ilo", tuumaili Kalle.
"Hva fan säijer han?" tokasi nuori tuomari ja Jussikin oli hyvin
uteliaan näköisenä. Sen huomattuaan vakuutteli Kalle: "ei se
vahtimestari määrännyt enempää, vaikka näytteli joka huoneen ja
selitteli kaikki."
Molemmat herrat purskahtivat nauramaan ja lähtivät toisten herrain luo,
joille varmaan kertoivat asian, koska ne rupesivat kohti kurkkuaan
nauraa hohottamaan ja kääntyivät Kalleen päin. Kallea suututti herrain
käytös ja hän lähti verkalleen kävellä lönksimään poispäin. Mennessään
arveli Kalle, jotta ihan ovat samallaisia nuo herrat kuin muutkin.
Toisista ihmisistä puhuvat kuin pahat akat ja ihan mitättömille
kaskuille nauraa hohottavat, että vatsa hytisee -- -- Ja entäs tuo
tuomari ja ne muut nuoret herrat! -- Niin kiertelevät tyttöjä kuin
teeri keväällä koppeloa ja kyllä kieli laulaa; mutta ehkäpä ne paremmat
asiansa puhuvatkin ruotsiksi, jottei muutkin viisastuisi.
Semmoisissa mietteissä kulki Kalle Kuokkalan kohdalle, mutta kun sieltä
kuului korvaan tutun virren nuotti, arveli hän: "pitää sitä vielä käydä
noidenkin juhlia katsomassa, kun on nyt muidenkin ilon nähnyt."
Hiljaa, kuni varas ikään, hiivi Kalle sitten pihan poikki Kuokkalan
eteiseen. Veisaamasta tauottiin juuri silloin kuin hän pääsi pirtin
ovelle. Siitä, avonaisesta ovesta, oli hyvä silmäillä huoneessa olevaa
seuraa. Puhtaaksi pestyillä penkeillä istui siellä sekaisin yhdellä
puolella huonetta noin kolminen kymmentä vanhaa ja keski-ikäistä
naista. Pari nuorempaa herras-ihmistäkin oli joukossa, naisten puolella
eri päällään, mutta miesten puolella olivat kaikki talonpoikaista
väkeä. Pari oli vanhusta, vaan muut, joita saattoi olla kymmenkunta,
olivat vielä nuoria ja tanakoita miehiä. -- Huoneen seinät ja katto
olivat puhtaiksi pestyt ja kukkivia tuomen oksia oli pistelty seinän
rakoihin. Lattialle siihen sijaan oli levitelty pihlajan ja haavan
lehtiä niin, että huoneessa vallitsi miellyttävä tuoksu, kuin
keväisessä metsässä.
Pöydän päässä istui paitahihaisillaan Kuokkalan vakava isäntä ja
peräpenkillä, hänen lähellänsä, oli rovasti, selaillen raamattua, vai
mikä lienee ollut muu iso kirja. Perimmäisestä sivuakkunasta levisi
pöydän seuduille rusottavaa valoa, lieneekö tullut Jyskymäen kokosta,
vaiko punertavalta pohjoistaivaalta. Selvällä, vaikka hiljaisella
äänellä tuntuivat nuo ihmiset siinä valoisassa pirtissä puhelevan
keskenään, niinkuin kaikki olisivat olleet yhden talon väkeä, eivätkä
näkyneet edes kainostelevan rovastiakaan. Tohtipa vielä muudan mies
häneltä kysäistä, "eikös se tuo kokon poltto ole marttyyrien luiden
polttamista ja pakanallista palvelusta ja huvia?"
Kalle jäi aprikoimaan ennen kuulematontansa marttyyri-sanaa niin, ettei
hoksannut, mitä rovasti vastasi, mutta kun hän taas rupesi puhetta
seuraamaan, kuuli hän rovastin selittävän, että ihmisessä käy ikäänkuin
kaksi virtaa. Toinen käy alaspäin, veltostaa mielen ja rauhattomissa
pyörteissään pyörittelee sydäntä yhden huvin ja himon pyörteestä
toiseen, kunnes viimein syöksee sen epätoivon kurimukseen. Toinen
sydämen virtauksista kulkee ylöspäin, ei niin rajusti kuin tuo
ensimmäinen, mutta tyynenä, voimakkaana, vaikka vaivalla, se ponnistaa
ylöspäin alkuansa kohden. Siinä virtauksessa, jos sitä ihminen seuraa,
sydän karaistaan ja puhdistetaan niin voimakkaaksi, että se viimein
voittaa esteet ja saavuttaa rauhan, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy,
ja jokainen, joka vaan itse tahtoo, saavuttaa tuommoisen rauhan uskon
kalliolla.
Jotain semmoista rovasti puhui. Kalle sai niin rauhallisen mielen
tuosta puheesta, vaikka hän ei sanoja täysin ymmärtänytkään, mutta
tuossa tyynessä äänessä se taisi olla se rauhoittava vaikutus. Siksi
Kalle astui kynnyksen yli ja hänestä tuntui kuin hän jo olisi ollut
vanha tuttu täällä ja kuulunut yhteen joukkoon, sillä hän tunsi
tarvitsevansa rauhaa, jota täällä näytti olevan.
Viimein lähtivät vieraat pois ja Kalle kuiskasi Katrillensa: "jäädään
me tänne yöksi, täällä on niin -- -- niin --."
"Niin mitä?" kysäsi Katri ja epäillen silmäsi Kallea, "etkös sinä
aikonut Kotilaan yöksi?"
"Niin -- niin rauhallista, vaan Kotilassa ei saa nukkua silmänsä täyttä
ja minua jo alkaa väsyttää."
"Ka jäädään vaan", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli:
"mikähän tuolla nyt on mielessä -- -- vai olisikohan tuolle tullut
ikävä minua." -- Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän
emännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja
miehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle,
tilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan
toisen iltarukouksia sanoi: "ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää."
"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään",
mietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä
hengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria
itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät
päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen
virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli
rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se
alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät
sitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja
siltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa,
niinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina
ollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia
sairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle
naapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. -- -- Oikeastaan oli Kalle
muulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän
ollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan
aina ollut tyytymätön.
Yhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa,
edessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa
ajanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona
jo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. -- "Ja mitä tuo nyt oli, jos
tyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei
suinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin
asiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän
se Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja
Jumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan." Rupesi vähitellen
Katrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta,
jos se hukkaan joutuu -- ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs
hyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. -- -- Kyyneleet
kohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli
herättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta
ylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin
syyttämään, "sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon
ja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät", oli hän
ajatellut.
Katri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen
puheen, jotta "vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin
alkuansa kohden".
Kallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi:
"no mikäs sinulla nyt on?"
Ääni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä,
tuumailihan vaan: "en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä
niin vaikea olla kuin minulla."
"Ole joutavia", sanoi Kalle, "varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä
vankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin."
"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?" huudahteli
Katri.
Kalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä
Katri.
"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni", huudahteli
Katri vähän väliin. "Iida parka, Iida parka -- -- tietäähän sen kun
lykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään
käräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! -- -- Jos minulla olisi
rahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin
sakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi
paran tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin
palanenkaan leipää itselläni olisi."
"Ei niitä ole rahoja minullakaan siihen liikenemään", puheli Kalle
tyynesti piippuansa sytyttäen, "mutta mitähän, jos olisi antaa ne
ilveksestä kunnalta tulevat tapporahat --"
Kyyneliensä läpi katsoi Katri pitkään Kalleen, ikäänkuin olisi
epäillyt, oliko toisella tosi mielessä. Viimein hän kuitenkin
epäröivällä äänellä sanoi: "mutta milläs sinä sitten lunastaisit sen
Rytilahden varsan, jota niin on mielesi tehnyt?"
"Niin no -- kyllähän se on siro ja solakka varsa", sanoi Kalle, "mutta
kun tuota on tähänkin asti tultu ilman oriitta toimeen, niin arvelin,
jotta eiköhän tuota eteenkin päin --"
Katri ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan tarttui Kallen kaulaan ja
nyyhkytti hänen rintaansa vasten, kuin lapsi.
"En minä luullut sinun niin paljoa Iidasta pitävän", sanoi Kalle
hetkisen perästä, kun ei oikein tiennyt, millä vaimoansa rauhoittaa.
"Ei se ole se", vastasi Katri, aavistaen miehensä ajatusjuoksun, "mutta
kun sinä minun tähteni luovut varsasta -- -- -- sitä minä en olisi
sinulta ansainnut."
"Tokihan tuota nyt sen verran toisenkin mieltä noudattaa", tuumi Kalle.
"Niinhän sinä sanot -- -- -- mutta milloinka minä olen sinun mieltäsi
noudattanut?"
Päivän terä pilkoitti jo tuolta kumpujen ja kunnasten takaa kullaten
kastehelmiä heinikossa, ja linnut lehdossa livertelivät ensimmäisiä
aamusäveliään, mutta puolisot eivät sitä huomanneet. Melkein
kuiskailemalla puhelivat he keskenänsä ja yksi perhe-elämän umpisolmu
toisensa perästä aukeni heille niin, että toisinaan täytyi molempain
naurahtaa tyhmyydellensä, kun olivat toistensa käytöksen niin nurin
kurin itseksensä selittäneet. -- Viimein kuului Kuokkalan emännän
askelia keittiöstä ja Kalle niinkuin Katrikin pistivät hilpeästi
vaatteet päällensä. Emäntä tuli tupaan juhlan kunniaksi kahvia
perheellensä oikein pöydältä tarjoomaan, mutta vieraat eivät jääneet
sitä odottamaan, vaikka se jo kuului kiehuvan. "Meidän pitää vielä
ennen kirkonmenoja käydä vankihuoneella ja koettaa päästä
nimismiehenkin puheille", kertoi Katri emännälle ja hyvästellessään
kiitteli häntä hyvästä yö-sijasta ja muusta ystävällisyydestä.
Vankihuoneella ei vielä Kallen ja Katrin sinne tullessa oltu ylhäällä,
mutta siitä huolimatta röykytti Katri ovea, kunnes pääsi sisään.
Vanginvartijan vaimo laski vieraat Kekkolan Iidan luokse tyrmään ja
sanoi nimismiehen käskeneen laskea tyttö aamusella pois, sittenkuin oli
selvinnyt, "kun sillä kuului olevan ripille meno muka."
Tyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana
yhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta,
tuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä
maailmasta.
Sukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan
sai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että
kykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei
häntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei
näkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja
hereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.
Sairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että
olisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään
pakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli
häpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon
antamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti
luuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.
Kalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen
puheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä
välin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista "niin jotta
Iidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa
menettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät,
niinkuin miestenkin", sanoi hän.
Hyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota
takaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, "että Kallen
vuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on
Kallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun
pääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas."
Kalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: "tekin kuulutte
saavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi
nimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet
semmoiseksi heittäytynyt."
Hakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta
Katri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: "pane
lapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa
pukimessa, vaikka on ripille meno; -- ja tästä lähin saat sen pitääkin
omanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin."
"Pitäkää te vaan Katri silkkinne", tarttui viimein Hakkilän Mattikin
puheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. "Tuossa on tytölle
kaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan
akkojen lorut hyvin lyhyeen."
Kalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti
sanoi: "anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä
pelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän
papinkirja olisi pilattu -- -- ja minun syynihän se oli, jotta Iida
tämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu,
niin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla." Niin sanoen lähti
Matti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.
Varmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin
sydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin
vankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein
loistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin
tyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa
kotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida
muistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla:
"tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot
pitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja
mitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä
Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun
puhuvan."
"No viimeinkin sitä nyt ollaan kotona", sanoi Katri Kiideksen Annille,
joka oli tullut rannalle talon väkeä vastaan. "Mutta kyllä se oli
monimutkainen matka, et sitä usko miten monimutkainen."
"En minä sitä kumminkaan kadu", myhähti Kalle, "mutta tuskin siltä
toiste yökuntiin lähtenen sinne."
"En minäkään, jos kohta tällä kertaa kaikki kävi hyvin", sanoi
Katrikin.
Kuitenkin olivat he molemmat seuraavana Juhannuksena yökunnissa
kirkolla, sillä he olivat silloin kummina Hakkilan nuoren isännän ja
hänen vaimonsa, entisen Kekkolan Iidan, ensimmäiselle pojalle, jolle,
Katrin tahdosta, pantiin oikein kaksi nimeä: Kalle Johannes, vaikka
rovasti oli sitä sanonut turhaksi koreilemiseksi.