Vanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan
takana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan
moinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku
sattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: "mitä
tirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän
näköinen."
Todella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen,
leveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan
vähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren
leski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta
peräkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä
oikein kehui kaikille.
"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin
raskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!",
sanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta
tytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.
Lampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan,
että Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan
teettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. -- Sen
aviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä "palkkansa päälle"
paitavaatteen ja pitkät sukat, "jotka rovastille kuuluu pitävän
kapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa", selitti Olli,
"mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan
sidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla
valmistaa."
Puhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet
siinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien
puhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia
pappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin
haudankaivaja. -- Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna
liikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona
käydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa
vesitietä. -- "Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa
Riuttalan herrastuomarilta", sanoi Viiliäis-Risto. "Ja onhan sitä
Riuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä."
Senpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin,
jotta "jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin", eikä hän
sittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli
päivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän
aitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija
vaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa,
ennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi
joutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: "itke
viimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos
kerran lähteä aiot!"
Viiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli
Ollille: "kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te
vaan riskisti soudatte."
Tuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin
helteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä
taivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan
sulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään
Rastaskallion siimeksessä, "mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies,
kun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain
paidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan
märkänä."
Siksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut
päivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui
pappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin
hakemassa.
Riuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle:
"naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä
kartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta
vanha mies, kun minä oikein huippasin."
"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku", arveli Viiliäis-Risto.
"Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta
kukapa tuolle uskaltanee enää mennä."
"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas", sanoi
Maijakin. "Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja
tulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta."
"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan
minullekaan ryyppyä tarjonnut", todisti puhemies. --
"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan
tässä jo muitakin rupeaa", tuumaili Olli.
"Kauan nukkuu", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.
"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle",
kehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa
liikettä kuulua."
"Eipä taida olla pahemmaksi", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston
kanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo
alkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin,
sitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin,
että Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos
jossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs
unta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi
suoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi
sysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä
kuiskaistavan: "isäntä! -- Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne
portaille Maijan luokse?"
Se oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa
jo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.
Viiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: "saattaahan tuota tulla, vaikka
mitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi."
"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi", kuiski mylläri.
Pappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen:
mitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein
vakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: "jos
Leena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina
syödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin
keitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan
käydä aivan itsekseen aitassakin."
Lopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: "kyllä se minusta kumminkin on vähän
synti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta
myllärillä on hevoset ja raavaat -- -- eikähän ne myllärin hampaat
ensiksi ruostumaan jouda."
Nyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia
herättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin
puheille ja Maija arveli: "mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää
kuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta
herättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?"
"Mitäs joutavia", naurahti mylläri. "Pilkkaisihan sinua vanhat
variksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen
paholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn
emännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt
Viiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin."
Kohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja
sanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla "on meininki luettaakin." Olli
siihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten
kauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut
aidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi,
ennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän
muisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä
missään.
"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat", sanoi Olli
ääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen
Ollin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei
sanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään,
mutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan "tekeillä,
koska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran
siunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään."
"Kukahan tuonne jo nyt ennätti", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai
nähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.
"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?" uteli Olli
Viiliäis-Ristolta.
"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan", sanoi mylläri ilkkuen
Ollille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin.
Maijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa
jälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja
tuumaili: "mennään nyt sisään. -- Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt
tuli?"
Silloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: "Maijalle
tehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo
kuulutetaan."
"Mitäs peliä se sitten on -- myllyn Vilpunko kanssa?"
"Niin -- niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun
sillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa
pulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen."
"Olkoonpa vaan sileä-naamainen", sanoi Olli, "mutta miksi sitten
minulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne
nyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää."
"Olikos se sitten Maijan syy?" sanoi Viiliäis-Risto. "Mistäs se
Maijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa -- ja voithan
sinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi
jää."
"Kenenkäs kanssa minä tulisin?"
"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin
soma tytön kepsaus."
"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä."
"Voithan tuolta ainakin kysyä, -- ja tuskinpa se seppä on siksikään
saanut suutansa auki."
Olli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta
olihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina
säilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo
nyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida
piika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa
pois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen
arkkuunsa katsoa. -- Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari
päivää.
Aivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä
leikillä Ollilta kysäsi: "no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen,
Maijan kanssa kihloissa ollessasi?"
"Tuntuu se paremmaltakin", hymyili Olli vastaukseksi. "Saapi nyt
seppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan
ihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä."
Silloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti
muurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa
seppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, "ettei Olli ollut
vielä Riittaan vihitty -- tuskinpa vihittäneenkään."
Sattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni
menemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti.
Päiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei
ollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari
tuumaili: "kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin,
joista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia
saanutkaan."
Kun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan
alustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin
alakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi
toimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja
muun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat
pitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian
entiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin.
Mylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui
samaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli
ja Riitta ilkamoivat.
Myllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä
säilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä
kävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun
hänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla
ilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä
kanssa.
Leikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa
pappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki
kokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan
ison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat.
Mylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä
tuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri
vähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän
nukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan
suussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.
Tyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla
lehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili
hänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän
lyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä
sopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.
"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui
pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan
tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti",
tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon,
mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se
kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan
käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.
"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa
rauhassa hetkeäkään olla."
"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin
ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja
myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo
vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten
herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"
Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan
nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin
vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä,
mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.
"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski
astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä
lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet
hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan
aikaa.
Myllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin
pirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan
Vilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa
venheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan
uskottiin irti.
Ollista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä
huolimatta tuomittiin hänet "ikuiseen" ja vietiin Siperiaan.
Vähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että
mylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut
keuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa.
Vanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan
kuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä.
Alussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä
itkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin
mitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja
ihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta
maasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten
ihmisten raakuudesta.
Aikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin
täytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen
laitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt
Surma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi,
hoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin
Surma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus
vallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka
päivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja
sunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin.
Kuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia
"jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan" niinkuin kylällä sanottiin.
Viimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan
kuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan
joutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia
lyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse
ei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, -- eli vaan omaa
elämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan
tajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon
nuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: "poikako se on
vai tyttö?"
"Poikahan tuo kuuluu olevan", sanoi Tyynelän vanha Maija, "mutta ei se
ensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä."
"Elää se, elää se", vakuutti Surma-Olli, "minä en anna sen kuolla."
"Sinunkopa antamisessasi tuo lienee, vaikka oletkin Surma-Olli", sanoi
muurari-Antti mahtavasti.
"Eipä sitä salli Jumalakaan semmoista surua niin hyvälle emännälle",
puhui Surma-Olli.
"Eihän tämä salli", irvisteli muurari, "eihän se ole sallinut minunkaan
joutua tänne nälkään kuolemaan muka! Eihän se salli!"
"Niin no sinun", mutisi Surma-Olli. Muurari suuttui ja rupesi Ollille
kiukuttelemaan, mutta vaikeni, kun eräs hoitolainen huomautti, että
"mitäs se mestari sen sanoista -- houraileehan se."
Yht'äkkiä parkasivat eukot: "Herra Jumala! Sauna palaa, sauna palaa!
Eikä ole edes miesväkeä kotosalla ketään!"
"Nainenkos minäkin sitten mielestänne olen?" sanoi muurari-Antti.
"Mitäs meistä vanhoista ja sairaista", selitti joku vaimoista, ja ken
vaan kynnelle kykeni syöksi ulos. Kaikki huusivat ja hätäilivät, mutta
sammutustoimiin ei ollut älyä kellään ryhtyä, vaikka palavasta saunasta
kuului ehtimiseen nuoren emännän hätähuudot. Eukot vaan päivittelivät
emäntää ja lasta ja antoivat tulipalon kiihtyä kiihtymistään.
Vihdoinkin viimein kuului yli melun huuto: "käykää hyvät ihmiset toki
emäntä liekeistä pois!"
Muurari-Antti kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja tuumaili:
"kukapa sinne tulen keskelle mennee kärventymään."
"Minä menen", lausui äskeinen huutaja, Surma-Olli, "eikä minua kukaan
itke." Tuossa tuokiossa oli hän jo kadonnut palavaan saunaan ennen kuin
kukaan ehti estää, niinkuin varmaan olisivat tehneet, jos olisivat
ehtineet.
"Tapasi se nyt surma surman viimeinkin", sanoi muurari.
"Häpeä konna! ja ole edes vaiti", tiuskahti Tyynelän Maija vihaisesti.
"Hän oli sittenkin kymmentä vertaa parempi mies kuin sinä, joka et
sormeasikaan nostanut, vaikka olet terve, kuin pukki."
"Kas, kas sitä vanhaa rakkautta, kun on sitkeä", murahti muurari.
"Onhan se", kiusoitteli häntä Maija. "Onhan se, mutta mitäs se sinuun
kuuluu?"
Onneksi joutui viimeinkin lähitaloista apuun kyläläisiä, jotka
pelastivat saunassa olijat ja kantoivat asuinrakennukseen.
Surma-Ollin ryysyt olivat pahasti palaneet ja tukka kokonaan
kärventynyt, mutta kuitenkin oli hän, tempaisemalla saunan oven auki,
pelastanut emännän ja lapsen savuun tukehtumasta. Itse oli Olli
pyörtynyt kiukaan eteen, eikä enää sitten tuntoihinsa tullutkaan,
vaikka tietysti kivut olivat kauheita, koska iho irtosi monesta
paikasta vaatteiden mukana. Kaikki koettivat sitten hoidella
Surma-Ollia, niinkuin hän olisi ollut kaikkein isä. Hän vaan kuitenkin
houraili nuoruutensa ajoista, mutta houreissaankin tunsi Tyynelän
Maijan äänen.
"Niin -- niin Riitta! Kyllähän minä tulisin, mutta ei tuo mylläri
laske. Näethän, miten se minua näpistelee. Mylläri! Mylläri! Älä polta
minua! Paha mies, paha mies! Aja Riitta-kulta pois tuo mylläri-Vilppu!
Katsos, kun rovasti seisoo messupuvussa ja päivä paistaa niin helakasti
siihen, mutta ei vaan päästä tuo paha mies!"
Maija purskahti itkuun, istuessaan hourailevan vieressä kääreitä
muuttamassa ja oikein säikähti, kun Olli sanoi: "älä itke Maija, älä
itke! Otanhan minä sinutkin -- minä otan teidät molemmat; älä itke!"
Seuraavana aamuna, päivän valjetessa, huusi sairas: "muurari-Antti!
Varo itseäsi, nyt mylläri tulee sinun luoksesi, noin verisenä ja nauraa
-- tulee se! -- -- Nyt Riitta ja Maija! Nyt mennään -- kuulkaas kuinka
virsi soi. -- -- Se on varmaan itse kanttori -- -- ei muilla ole niin
heleätä ääntä -- -- nyt mennään, hei!"
Hymyyn vetääntyi Surma-Ollin suu ja hymy näytti vähitellen jähmettyvän
hänen huulilleen ja jäi niille ainaiseksi.
"Autuaasti se lähti -- -- autuaasti varmaan, koska suu jäi noin
nauruun", nyyhki Tyynelän Maija kuollutta Ollia katsellessaan, eikä
muurarikaan häntä nyt enää vastustanut.