(Kuvaus Keski-Suomesta).
Pakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa
ja katsoi lämpömittaria. "Ohoh! Seitsemän kolmatta -- mutta ehkä se
mietonee päivän valjettua."
Ulkoa kuului reen jalasten ratinaa.
"Nyt niitä taas tulee", mutisi rovasti. "Eivät malta näinkään kylmällä
pysyä kotonaan."
Jo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti
kuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. -- "No
mikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata -- rutuuta vaan; en
minäkään tästä avuksi tule. -- -- Särkee se hiljankin lukon; muudan
tollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa."
Rovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut
nähdä portaille, -- mutta mitä ihmettä! -- se on sitonut hevosensa
kiinni omenapuuhun, pöllö! -- Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta
oikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että
kaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.
Vihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt
kopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. -- "Mikä lienee
ollutkaan", arveli rovasti.
Vähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja
kohta sitten tuli "ruustinnan" seurassa kansliaan mies, huurteinen
turkin kaulus pystyssä.
"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias", selitti ruustinna ruotsiksi.
"Kyllä tunnen", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: "anna
muuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta."
"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä", lausui vieras ja sipasi
ohimoansa, käteltyään rovastia.
"Jumala antakoon! Mitäs muutoin kuuluu?"
"Mitäpäs sitä. Eihän tuota mitään erityistä; -- kiitos vaan kysymästä.
"Istukaa, -- onhan tuolla puuta." Rovasti osoitti kädellään oven suun
puolelle, mutta Palikkamäen Asarias kiitellen istahti hänen viereensä
kirjoituspöydän ääreen. Rovasti naurahti hiukan, mutta, hilliten
itseään, alkoi puhella pakkasesta ja paljosta lumesta. Kuitenkin hän
vähän ajan perästä siirtyi pois vieraansa vierestä, sillä se löyhkysi
niin hirveästi "hokmanille", että rovastilla oli vaikea olla. Eikä
sillä edes näkynyt olevan kiirettä asiansa toimitukseenkaan.
Lopulta täytyi rovastin avata pelti poistaakseen "hokmanin" katkua,
sillä vaikka hän oli polttanut tupakkaa niin että kieli oli hellänä, ei
löyhkä ollut siitä millänsäkään.
"Älkää hiidessä aukaisko peltiä; siellä on jotensakin kuiva ilma",
kielteli Asarias.
"Minä vaan raittiin ilman vuoksi --"
"Kyllä siellä nyt raitista onkin, -- mitenkä muuten pitävät lämmintä
nämä pappilan huoneet?"
"Pitäväthän ne jotensakin, mutta permannosta tahtovat olla
kylmänlaiset, vaikka minä olen niitä jo korjauttanutkin."
"Vai kylmät niistä tulikin. Olisivathan ne sinne permannoiden alle
ajaneet kaiken maailman mullat ja sammaleet, mutta minä sanoin, jotta
mitä siitä on seurakunnalle hyötyä; ja jotta kuta kalliimmaksi se
tehdään, sitä suuremmat ylöskannot ovat pidettävät -- -- ja jotta onhan
sitä herroilla rahaa, niin joutavat itse laittaa mieleisikseen. Rovasti
vainaja kyllä puhisi vastaan, mut mitäs se yksinään voi koko joukolle.
-- Sillä keinoinpa se meidän pappila ei noussut puoleenkaan siitä, mitä
naapuriseurakunta sai maksaa."
"Eikös rovasti vainaja valittanut konsistoriumiin."
"Kaikkia vielä! Eihän se, kun se oli niin hyvä mies -- ja hyvä se oli
pappikin. Ojitti tuonkin Kalmosuon ja teki toisen verran lisäpeltoa
pappilaan, niin että ei siinä miehessä ollut moitetta, vaikka kyllähän
ne muutamat sanoivat ahneeksi sitäkin."
"Mutta kuuluukos se pappilan viljely papin toimiin?" kysäsi rovasti.
"No kenenkäs se sitten, jos ei papin?"
"Onhan se niinkin tavallaan, -- mutta sielunpaimenhan papin on
etupäässä oltava."
"Kyllä se rovasti vainaja oli hyvä saarnamies! Yhtä Jumalan sanaahan ne
tosin kaikki papit saarnaavat, mutta ei se kaikkien saarna ole
yhdenmakuinen. Mutta kyllä se rovasti vainaja oli jalo saarnamies.
Haudankaivajan mökkiin kuului aivan selvästi joka ikinen sana, ja
sanovat muutamat kuuluneen Norolaankin, mut sitä minä en omin korvin
kuullut."
Ruustinna ilmestyi kynnykselle ja kysyi, ruotsiksi tietysti: "onko
sillä vielä asiaa, vai pääsetkö sinä jo aamiaiselle?"
"Syökää te vaan rauhassa, minä tulen sitten jälestäpäin", sanoi
rovasti.
Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan
vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. -- Tuossa
puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä,
oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."
"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."
"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa
lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan
kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan
ostoon puolitoista markkaa.
"Eihän sitä ole muuta kuin -- -- mekin sitä nyt viimeinkin päästiin
toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.
"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.
"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.
Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi
tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti
kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.
Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se
kuollut oli?"
"Meidän eläkemuorihan se oli -- jo minä sen toin tullessani
ruumishuoneesen."
"Eikös se ollut teidän äitinne?"
"Äitihän se oli", selitti Asarias.
Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois
kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois
lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse
aamiaiselle.
Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden
vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli
pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse
kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän
Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo
haudassa makasi."
"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.
"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut
sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan
syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle
rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."
"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.
"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja
varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä
edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli
Pahkajokisten asiamiehenä."
"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"
"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan,
ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja
vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. -- Niinpäs
paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin.
-- -- Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"
"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"
"Niin -- niin."
"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta
testamentti-lehmä", selitti apulainen.
"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi
niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta
koko päivä."
"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan
hiukan."
"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi
lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti
itse kutsumaan rovastia kansliaan.
"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi
rovasti kansliaan päästyään.
"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se
ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on
vähänlaisesti lehmiäkin?"
"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako
niitä teillä on?"
"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; -- en minä ole kysellyt, paljoko
niitä on."
Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime
kesänä on maksettu voi kolmestatoista."
"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.
"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime
kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.
"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias,
"eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen
tähden tällä kertaa armahtaisi?"
"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi
mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja
minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."
"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin --"
"Ei -- ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?"
kysäsi rovasti vähän vihaisesti.
"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?"
tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.
"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.
"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän
minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä -- enkä tiennyt varata
rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä
maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan
maksaa ennen kuin syksyllä."
Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut
satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.
"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja
erityiseen hautaan myös tietystikin?"
"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"
"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."
"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet
koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.
Palvelustyttö toi kahvia ja tarjosi Asariaksellekin sitä.
"Eihän sitä nyt olisi tarvinnut", sanoi Asarias, mutta otti kuitenkin.
Kupin tyhjennettyä hän piti sitä polvillaan ja alotti taas puheen
rovastin kanssa, sillä apulainen oli mennyt valmistamaan joulupäivän
saarnaansa.
"Rovasti sanoi tässä tarvitsevansa lehmiä ostaa. Meiltä nyt taitaisi
joutaa pari kappaletta myytäväksi, sillä ei suinkaan ne isältä tule ne
syytinkilehmät lypsetyiksi."
"Paljoko tahtoisitte kappaleelta?"
"Kyllähän ne ovat hyviä meidän lehmät kaikkikin; mutta erittäinkin ne
syytinkiläisten. -- Olisikohan paljo -- kahdeksankymmentä markkaa?"
"No, mutta äsken juuri tarjositte itse samoista minulle kahtakymmentä",
sanoi rovasti.
"Niin vaan, -- no olkoon menneeksi, viisikahdeksatta markkaa", tuumaili
Asarias.
"Suutari Haliini kertoi tässä yhtenä päivänä teidän myyneen hänelle
kohta poikivan lehmän viidestäkymmenestä markasta."
"Myinhän minä, mutta onhan se toki suuri erotus Haliinilla ja
rovastilla."
"Onkos minun rahani sitten halvempaa kuin muiden?" uteli rovasti.
"Eihän se juuri halvempaakaan -- -- mutta rovastilla on enempi kuin
Haliinilla", nauroi Asarias.
"Kukapa senkään niin varmaan tiennee", sanoi rovasti, "ja vaikkapa
olisikin, niin samahan se myyjälle on."
"Sama kaiketi", myönsi Asariaskin, "mutta en minä siitä enää voi
huoistaa."
Vielä istuttiin hyvän aikaa ja viimein Asarias sanoi, "että Härkävuoren
Siljus eli mikä se on Pasiljus, vaati kopioita kirkon tilikirjoista
viimeisiltä viideltä vuodelta. -- Milloinkahan ne mahtaisi saada?
Kuului rupeavan riitaan."
Apulainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut rupeavansa niitä
kirjoittamaan. Hän syytti asevelvollisuus-luetteloita ja muita kiireitä
töitä.
"Sitten ei auta muu kuin Basilius kirjoittakoon itse kopiat", päätti
rovasti.
"No antakaa tänne, niin minä vien mennessäni Siljukselle", esitteli
Asarias.
"En minä saa niitä antaa pois", selitti rovasti, "mutta tulkoon tänne,
niin täällä saa kirjoittaa."
"Eihän se osaa kirjoittaa", toimesi Asarias, "ja eiköhän olisi parasta
antaa, sillä jos se valittaa, että ei täältä kirjoja anneta, niin kuka
tietää, mitä siitä vielä tulee teille molemmille?"
"Valittakoon, jos tahtoo, mutta niitä ei saa. Nyt sen kuulitte", lausui
rovasti pontevasti.
"Mutta jos maksaisi --?"
"Ei sittenkään."
"Mitäs sille sitten voi", päätti Asarias ja huomattuaan rovastin jo
sytyttävän lamppua, sanoi: "pitäisihän tässä lähteä kotiinkin. Tottahan
te sitten viimeisenä pyhänä tulette sinne meille hautajaisiin ja rouva
kanssa?"
"Viimeisenä -- eli toisena joulupäivänäkö?"
"Ei vaan arkipyhänä -- neljäntenä", oikasi Asarias. "Silloinhan sitä on
aiottu haudata ja jo sukulaisiakin kutsuttu."
"En minä oikein joutaisi", mutisi rovasti, mutta kun hänen mieleensä
juolahti, että kauppiaalle on vuoden lopussa maksettava otot, lupasi
hän kuitenkin tulla, siinä toivossa, että Asariakselta silloin saisi ne
viisikolmatta markkaakin.
Asarias nousi ylös ja siirtyi ovensuun puoleen. Siinä hän kuitenkin jo
seisahti ja kulmainsa alta katseli rovastia, samalla kuin tuumaili: "ei
rovasti taitaisi?"
"Mitä sitten taitaisi?"
Asarias käänti turkkinsa reunaa niin, että rovastin näkyviin tuli
povitaskussa olevan putelin kaula.
Rovasti pudisti päätänsä kieltävästi ja apulainen tirskui, ollen ulos
katselevinansa; mutta Asarias tuumaili: "mutta ottihan se entinen."
"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan", sanoi rovasti.
"No niinhän tuo on", myönsi Asariaskin, "eihän tuosta taida olla juuri
juotavaksi, -- -- vaan kun se nyt kerran on otettu tavaksi --"
Asarias hyvästeli kättelemällä molemmat papit ja avasi sitten saliin
vievän oven. Rovasti huomautti hänelle, että kansliasta kuljetaan
etehiseen suoraan, mutta Asarias sanoi tyynesti: "pääsen minä täältäkin
kautta."
Sitten Asarias astui tuvan puolelle ja huusi ovelta: "Eliina! Jouduppas
nyt rekeen!"
"Mutta ethän sinä vielä vienyt saatava-leipiä", selitti Eliina.
"En -- mikäs niitä puhtaita rukiisia -- mutta kun muutenkin leivotaan
hautajaisiksi, niin ajattelin, jotta voihan niitä silloin tehdä kauran
sekaisiakin samalla", selitteli Asarias.
"Olisit vaan antanut yksin tein, niin ei olisi tarvinnut niitä toista
kertaa kuljetella", penäsi vaimo vastaan.
"Niitä on liiaksi, varsinkin kaksi naulaa, ja kukapahan sitä liikaa
maksaisi, vaikka kyllähän siihen papin säkkiin sopisi. Eikä tuota
kehtaa talollinen poiskaan leikata, niinkuin torpan miehet."
"Ja nyt pitää niitä uudestaan lähteä tänne tuomaan. Kyllä minä ne vien
ruustinnalle, niin saadaan kuitti pois kotiin."
"Tulevathan ne sinne hautajaisiin, niin joutavat itse tuoda
tullessaan", sanoi Asarias.
"Onhan tuo sitäkin -- -- mutta pyysitkös sinä niitä kartemummuja ja
pippuria ja mantelia?"
"Ja minäkö?" kysyi Asarias.
"Niin mantelia, kartemummuja ja pippuria", toisti Eliina. "Niitähän se
käski se Hesekielin Hetastiina tuomaan ja sanoi tarvitsevansa
rusinarokkaan ja pannukakkuun ja paistiin ja jos mihin."
"Jaa, niitä minä en muistanutkaan", tuumaili Asarias, ja lähti
uudestaan sisään.
"Vie veikkonen leivätkin, niin ehkä antavat paremmin", huusi Eliina
miehelleen.
Asarias kääntyi pikkuisen ja sanoi: "antavathan ne herrat ilmankin --
tuhmiahan ne ovat! Kyllä minä ne tunnen."
Rovasti oli joukkoinensa juuri ruvennut päivälliselle, kun Asarias
uudestaan kopisteli huoneissa.
"Usko pois; se on siellä taas", sanoi rovasti rouvallensa.
"Eihän toki. Sinä liioittelet aina!"
Asarias aukasi juuri silloin ruokahuoneen ovea ja pyysi pyydettäväänsä.
Hän sai "kartemummuja", vähäksyi pippuria, mutta lohdutti itseänsä
sillä, että "ehkäpä noita saa enempi kauppamieheltä, kun sinne
kuitenkin pitää mennä rusinoita ja mantelia ostamaan, koska niitä
ei teiltä saa." Sitten Asarias otti kukkaronsa, kaivoi sieltä
viisikymmen-pennisen ja kysyi: "no paljokos ne nyt maksaa?"
Kun ei maksua huolittu, otti hän entisen rahan sijaan viisipennisen ja
sanoi: "no, tässä on kuitenkin lapselle mielen hyviksi juomarahaa."
Mies laski rahansa lautaselle sen rovastin tyttären eteen, joka oli
kihloissa apulaisen kanssa. Sitten hän jätti jäähyväiset ja katosi.
Rovasti nousi pöydästä, meni varpaisillaan vieraan jälkeen ja kuului
lukkoavan uiko-oven.
"Jos tuommoista lukisi Sigurdilla, niin varmaan mamma sanoisi sitäkin
liioitelluksi", sanoi Lotta-neiti äidillensä, rovastin pöytään
palatessa.
"Eihän semmoista saa kirjoittaa, lapseni", vakuutti ruustinna.
Rovasti kysäsi tulevalta vävyltänsä: "missä se olikaan se kappalaisen
paikka julistettu yhdeksännentoista kerran haettavaksi, -- josta sinä
kerroit?"
"Rautavaaralla", vastasi toinen.
"Elä lähetä sinne paperiasi", sanoi rovasti, -- "sinne tulee vanhempia
hakijoita -- -- ainakin yksi."
Reen ratinaa kuului ulkoa ja luultavasti Palikkamäen Asarias silloin
lähti pois pappilasta.