"Hohoi pojat! Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen!"
Soutaminen taukosi ja perämies näkyi kääntävän päätänsä tukkilautalle
päin, jonka ponttuulta huuto oli kuulunut, vaikka siitä ei veden
lorinan ja varpin kahinan vuoksi saanut selvää.
"Mitääh!"
"Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen, -- -- tuon niemen nenään
tuolla", kuului äskeinen ääni.
"Hyyväh!" huusi perämies vastaukseksi ja kääntyi takaisin entiseen
suuntaansa. -- Hetkisen perästä hän ikäänkuin vähän nyreissään, sanoi
soutajille: "mitä turkaista se nyt taas mieluillee -- -- silloinhan se
väkisinkin lautan häntä pyörähtää tuonne lahden pohjaan; ja on siinä
sitten taas solimista."
"Kun olisi antanut vaan suoraan mennä sojottaa, niin hyvästikin olisi
jo yön tienoissa oltu läpi salmelta", virkkoi nuorempi soutumies. "Mut
samapahan se meille on, vaikka viivyttäisiin koko kesä, ennenkuin
Ahvenisessa ollaan, -- sitä enemmänhän niitä markkoja heltii."
Toinen soutaja, vanha ukko, hymähti hiukan ja arveli: "kyllä sille
vielä kiirekin tulee jahka tästä isolle Pieliselle päästään."
"Mutta milloinka sinne päästään? -- Nyt on kuhnittu koko viikko kelpo
vedellä, jossa ei olisi oikealla kululla viivytty jos pari
vuorokautta", tuumaili peränpitäjä.
"Hyväpä tuo on, jotta on saanut yöt rauhassa maata, eikähän tuo uni
päivälläkään pihkalta maista, enemmän miehistä kuin päälliköistäkään",
ilvehti nuorempi soutumies.
"Niin, kun se yökaudet kuhertelee kultasensa kanssa, niin tottahan sen
täytyy toisinaan maatakin", sanoi vanhus.
"Onkos sillä leipäsusi näillä seuduin?" kysäsi perämies.
"Ei, vaan oikea morsianhan se taitaa olla."
"Ai -- niin, Haukiniemen Riikka. Tuleekohan tuosta talkkunasta puuroa?"
"Miks'ei siitä tulisi?" tutkasi vanhus.
"Ka eihän tuon helmaväen joukossa luulisi saavan suutansakaan auki, kun
on muutenkin semmoinen nahjus."
"Tyynessä lahdessahan ne aina kalat kutevat."
"Onko se pulskakin se Riikka?" puuttui perämies taas puheesen.
"Kyllä se on jotensakin impakka ja vielä perinnötär, -- Haukiniemen
ainoa lapsi", selitti vanhus.
"Kun sattuisi joku oikea koiran leuka, niin kyllä ei vaan mahtaisi
Riikka Issosen kuvetta koskaan lämmittää", sanoi nuorempi soutaja.
"Koettelepas sinä onneasi, niin saat nähdä, Risto parka, onko niinkään
helppoa kuin vieraan tammaa talutella", murahti vanhus.
"Mitäs minusta merkitystä miehestä", virkoi Risto punehtuen, "mutta kun
olisi joku tuntematon tahi puhdaspaperinen poika, niinkuin esimerkiksi
tuo kymmenniekka. -- -- Kuules! otappas sinä kymmenniekka, se Riikka
käsitöiksesi, niin saadaan nähdä miten Issoselle käy."
"Ei taitaisi olla hulluinta", myhähti perämies.
"Ei jumaliste olisikaan. Kyllä siinä, Haukiniemessä näet, saa nälkää
vasten naamaa potkia, kun se on kuudentoista tengan velaton talo. Ei
siihen nälällä ole asiaa siihen taloon, vaikk'ei muuta tekisi kuin
osaviljalla antaisi kaskea kaataa. Eikä sitä niin kenstiä
kepsaustakaan, kuin Riikka on, joka loukun luota tavata. Tuskinpa
lienet vielä eläessäsi sinäkään nähnyt niin veikeätä naikkosta."
"No, no, -- olen sitä maailmassa jo minäkin nähnyt toista ja
molempaakin", sanoi peränpitäjä.
"Ei, vaan tosiaankin -- ei se Risto nyt liikoja lopise", puheli vanhus.
"Vielä se vanhankin sydäntä pikkuisen kutahduttaa, kun Riikan oikein
pyhä-hynttyissään näkee. On se semmoinen elävä, mut kuuluu olevan
pojille hyvin turski."
"Kas kokkia, kun ei itse kypsy, vaikka jo muille palaneelta haisee",
pisti Risto vastineeksi.
"Pitäisi sitä sitten käydä katsomassa", tuumaili perässä olija.
"Paras sitä on katsoa, jos ken eukon vajaassa on; -- -- ptruu -- --
mutta mihinkäs tässä nyt naru pannaan kiinni?"
"Kierrälletään tuon paksun petäjän ympäri, niin kyllä pitää."
"Ja jos ei pidä niin heittäköön."
"No moneenko kertaan sinä nyt taas sitä siihen punot?" ärähti vanhus
Ristolle, irroittaen varppia kääröltä.
"Moneen."
"Ole viisastelematta ja lyö solmuun."
"Millä minä siihen lyön, kun ei vasara lähtenytkää mukaan?" kysäsi
Risto tuhman näköisenä katsoa noljottae vanhukseen.
"Paljokos sitä viisautta kannu kaupungissa maksaa; vai korttelittainko
sitä myydäänkin, kuin Korholan kaljaa?"
"Kyynäröittäin, hyvä ystävä, mut se on yhtä vetelää kuin sinun
päivällinen puurosi, niin jotta ei se hatarassa kallossa pysykään."
"Olisit syönyt vähemmän, niin ei olisi muilla hukkumisesta pelkoa",
vastasi vanhus.
"Pane solmut kiinni ja laittaudu veneesen", komensi perämies, joksi
toisten mahtaileminen jäi sikseen.
Lautalle palattua kuiskasi Risto kymmenniekan korvaan: "vie sinä pilan
viteeksi ruuna Haukiniemeen kengitettäväksi; kyllä minä tän'yönä otan
lauttaa vahtiakseni."
Kymmenniekka pudisti päätänsä kieltävästi, mutta ei virkkanut mitään.
Kuitenkin hän, työn lopetettua, pani rintapaidan päällensä, pesi
silmänsä ponttuun reunalta ja kävi majan nurkasta jalkaansa
sahviaanisuiset saappaansa.
"Mitäs varten se kymmenniekka nyt niin nyöläytyy?" tiedusteli
päällikkö, joka itse siistiytyi majassa.
"Aion tästä lähteä pikkuisen kylillä käymään, kun tuo ruunakin taas
näkyy olevan kengitettävä."
"Ja kun minä aioin ensi yönä kuitata kymmenniekalle ne nakkivelkani",
sanoi muudan miehistä, mustasta padasta mättäen suuhunsa höyryävää
lientä, min enimmänsä ennätti.
"Ja minä viimeinkin voittaa pois ne toista sataa, jotka kymmenniekka on
jo kesän pitkään minulta nylkenyt", arveli eräs toinen.
"Keltäpäs se kymmenniekka ei liene voittanut", huokasi Huuhkaja,
kirjanpitäjä, jota äitinsä oli kuusi vuotta vanhain päiväinsä varaksi
kouluuttanut.
"Ei sitä pitäisi pelata, jos jälestäpäin katumoiksi heitäksen", arveli
Risto.
"Kokonaisenapahan onkin tämän pojan palkka", kerskasi kokkivanhus.
"Niin kolme säkkiä päivältä ja talon muu töskä, paitsi runnakon
peitteet", nauroivat miehet.
Kymmenniekka ei ollut kuulevinansa koko keskustelua; puuhaili vain
siinä yhtä ja toista, niinkuin ei koko puhe häneen koskisi ja lykkäili
keksillä pölkkyjä poikemmaksi ponttuun luota.
"Kymmenniekka! Pistäydypäs pikkuisen täällä majassa", kuului äkkiä
päällikön ääni. Puhuteltu totteli kutsumusta ja matalalla äänellä
kysäsi päällikkö häneltä: "vieläkö sinulla on tallella ne kultarahat,
jotka viime pyhänä minulta voitit?"
"Eihän nuo liene pussin pohjalta karkuunkaan lähteneet."
"Vaihtaisitkohan ne minulle takaisin, -- minä nyt niitä vähän
tarvitsisin", virkkoi päällikkö häpeissään ja silmiänsä rävähdyttämättä
katseli pöydän alle.
"Joutavat kai ne minulta, vaikka lainaksikin -- mitäpäs niillä minä
tekisin."
"Sitä parempi. Minulla ei nyt olekaan takanani muita kuin isäntien
rahoja, vaan nousevalla viikolla käyn minä kotona ja kyllä sitten saat
kaikki samalla kertaa."
"Ei niillä niin kiirettä ole, -- eikähän niistä muuhun olekaan kuin
kihloiksi koko rahoista", sanoi kymmenniekka suu hymyssä. Sitten hän
otti kukkarostaan viisi kahdenkymmenen markan kappaletta, jotka
ylönkatseellisesti viskasi pöydälle ja jäi seisomaan kukkaro kädessä
pöydän luo. -- Piiraman kuluttua jatkoi hän: "olisi minulla täällä
oikein mahtisormuskin, ihan täysinäinen -- kolmekolmatta karaattinen.
Se olisi mainio vihkimärengas. Muutamilla markkinoilla satuin sen
saamaan 'levoipravoissa', vaikka se oikeasta kuuluu olevan erään
kamreerin kihlasormus. Mutta se on kallis peina. Minullekin nousi se
noin kuuteenkymmeneen markkaan, mut onhan siinä kultaakin hyvä joukko."
"Näytäpä. -- Kyllä on paksu, mutta onkohan tuo täysinäinen?"
"Ihan varmaan; tunteehan sen jo painostakin."
"Mutta on tuo nimimerkki sisässä."
"Pianhan se on pois viilattu, jos kaupoilla sovitaan."
"Mutta se viilan jälki näkyy."
"Vieläkös mitä", sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä
kontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.
"Älä hiidessä -- en minä taidakaan sitä --"
"Ja nyt minä jo siihen tein aika loven", keskeytti kymmenniekka
kiivaasti, "mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua
niin --"
"No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen --
joskus, niin jotta olkoon menneeksi."
"Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää", sanoi toinen
leppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "nyt ei enää näy mitään, vaan
on se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä."
"Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle?" uteli
päällikkö.
"Paljokos sitä -- -- eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan",
vastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.
"Voipas pahuus -- -- johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni."
"Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja."
"On, on, mutta hukkahan minut tällaisilla lopuksi perii. -- Kyllä
sinulla on ihmeellinen onni pelissä."
"Sitä huonompi rakkaudessa, sanovat herrat", puhui kymmenniekka nauraen
ja melkein säälivin silmin katseli päällikköä.
Kymmenniekan mentyä mutisi päällikkö itsekseen: "tuo mies joutaisi
vaikka hiiteen, minua hän melkein pelottaa." -- Heti sen perästä
soudatti päällikkö itsensä maihin ja muutaman puolen tunnin kuluttua
lähti kymmenniekkakin hevosineen pois lautalta.
"Haukiniemeen hahahaa!" nauroi Risto partaansa ja mutisi: "kyllä tässä
kohta komento höltyy, kun ne molemmat --"
Haukiniemessä istui päällikkö huoneessa isännän kanssa sikaria
polttamassa, kun kymmenniekka saapui kartanolle. -- Tuttavuus isännän
kanssa oli pian tehty ja vastoin tapaansa otti kymmenniekkakin
vilkkaasti osaa puheesen.
Talon tytär toi vieraille kahvia. Päällikkö otti sitä istuallaan ja
näytti olevan hämillään, mutta kohteliaasti nousi siihen sijaan
kymmenniekka seisalleen. Riikka punehtui jo vähän siitäkin, mutta vielä
enemmän siitä, kun kymmenniekka koko ajan suurilla, syvillä silmillään
hävyttömästi katsoa tuijotti hänen silmiinsä ja tavattoman kauvan
viipyi kahvin ottamisessa.
Riikka ensin luotuaan silmänsä alas nosti ne sitten päättävästi
ylöspäin, mutta ei kestänyt kymmenniekan katsetta, joka näytti
ikäänkuin uppoontuvan häneen, vaikka kasvot olivat välinpitämättömän
näköiset.
Päällikkö oli kuin tulisilla hiilillä ja ajatteli: "perhana sen
konstia! -- -- nousee seisalleen ja muuta." Keskustelukin rupesi
käymään hankalasti siitä lähtien. Oli kuin olisi jotain ikävää odotettu
tapahtuvaksi. Ainoa, joka kumminkin pysyi ennallaan, oli kymmenniekka.
Vihdoinkin viimein pistihe isäntä ulos asioilleen. Silloin päällikkö
rohkasi mieltään ja kysäsi ärtyisesti: "no miltäs Riikka näytti?"
"Riikka? -- Sekö kahvintuoja?"
"Se -- se juuri, jota sinä tuijottelit, niinkuin olisit tahtonut
puraisematta nielaista."
"Taisihan tuo olla pulska liha", sanoi kymmenniekka huolettomasti.
"Liha? Mitenkä niin liha?"
"Ka -- mitä lihasta syntynyt on, se on liha", selitti kymmenniekka ja
jatkoi haukotellen: "tyttö olkoon tyttönään, mutta hänellä oli
rintaneula, joka -- jos se todellakin on kultaa -- ei ole sadalla
markalla maksettu."
Kuin siivellä pyyhkäisten katosi kaikki vihan kauna päällikön
sydämmestä ja nauraen sanoi hän: "kyllä olet hyvä. Ei sinua tässä
maailmassa miellytä muut kuin ne neljä kaks'päistä naista."
"Mutta ne ovatkin luotettavimmat siitä suvusta, varsinkin jos on mies
ja kymmensilmä toverina."
Puhe keskeytyi siihen, sillä isäntä tuli takaisin huoneesen ja häntä
seurasi palvelustyttö tuoden teetä, jota nyykistäen tarjosi vieraille
ja sanoi vielä kehoitukseksi "ottakaa!"
Sikaria pöydältä vaihtaessaan sai kymmenniekka tilaisuuden suhkaista
päällikön korvaan: "etehisen nurkassa on minulla laukussa pötkä parasta
kolmemarkkaista -- teen väriksi."
Silmää iskien nyykähdytti päällikkö päätään ja alkoi heti esitellä
isännälle että: "eikö tässä illan kuluksi saisi isännälle tarjota
pikkuisen ulkolaista veden mauksi?"
"Väärinhän tuo on elävässä talossa avata vierasten eväitä", vastasi
isäntä, "mutta sattui nyt niin hullusti, jotta ei talossa olekaan kuin
pelkkää paloviinaa -- eikähän sitä ilkeä ihmisille tarjota. -- --
Kävikin tässä viime viikolla nimismies ja minkä mitäkin herroja, niin
ett'ei ole konjakin pisaraa koko talossa."
"Ainahan niitä talon varoja kulutetaan", tuumaili päällikkö, "mutta
maistetaanhan nyt kerran vierastenkin tuomisia." Kääntyen sitten
kymmenniekkaan lisäsi hän: "käyppäs sieltä laukusta se musta poika
tänne, niin katsotaan onko sitä miehen kumppaniksi."
Isäntä hommasi lisää vettä ja sokeria, ja heti oli totin juonti
"täydessä käynnissä", kuin nälkä-Jaakon rikastuminen. Isäntä ja
päällikkökin, toisten esimerkkiä seuraten, tekivät oikein aimo lasit,
mutta kymmenniekka sanoi, ettei hänen vatsansa siedä kuumaa totia, ja
kävi etehisestä hakemassa kauhallisen kylmää vettä. Siitä hän sitten,
varsinkin toisten silmän välttyessä, täytteli lasiansa, mutta kuitenkin
ehti silloin pohjaan kuin toisetkin. Nyt tehtiin "toiselle jalalle" ja
sen loppupuolella alkoivat niin hyvin isännän kuin päällikönkin posket
tuntuvasti punoittaa. Kymmenniekka sai nyt jo rauhassa istua eri
päällään tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun.
Silloin kun pantiin sulamaan "palan päälle" nousi kymmenniekka
lähteäkseen ulos.
"No mihinkä nyt?" kysyi isäntä.
"Aion käydä pistämässä hevosen kenkään ennen kuin väki levolle ehtii,
että näet saan jalan pitäjän ja aamulla päästään ajoissa työhön
lähtemään."
"Onhan niitä, nyt siksi talossakin miehiä. Minä lähden paikalla
sanomaan --"
"Ei, ei -- kyllä minä sen itse pian kengitän; enkä sitä mielelläni
muiden tehtäväksi annakaan", keskeytti kymmenniekka isäntää.
"Antakaa sen vaan mennä", sanoi päällikkö. "Se on siitä ruunastaan yhtä
arka kuin piiskuri kunniastaan."
Siten pääsi kymmenniekka lähtemään ja sai avukseen erään renkipojan,
joka jo oli illalliselta päässyt. Näppärästi näkyi hän osaavankin
hevosen kenkään saada ja yks'kaks' oli kolme jalkaa kengässä, mutta kun
viimeisestä jalasta kenkäkulua päästettiin, katkesi yksi nauloista.
Kymmenniekka koetti monta monituista kertaa sitä siitä irti kiskoa,
mutta turhaan. Saipa renkipoikakin koetella oppiaan, mutta eivät
ottaneet hohtimet.
"No osasipas häjy täperältä katketa", sanoi kymmenniekka.
"Johan osasikin", vakuutti poika.
"Eikä sitä tuosta kohti saata vuollakaan, kun siinä on liha lähellä."
"Eihän sitä siitä miten", sanoi poika hyvin ymmärtävän näköisenä. "Jos
edes olisi tuosta paremmin etupuolelta katkennut, mut eipäs. Siitä vaan
ihan pahimmalta paikalta sen piti piuskahtaa."
"On siihen vielä yksi keino", tuumaili kymmenniekka. -- "Missähän se on
se talon tytär?"
"Tuollahan tuo istuu portailla."
"Jaha -- aivan oikein", sanoi kymmenniekka ja lähti pihan poikki
portaille.
Riikka ei näyttänyt tulijaa huomaavankaan, mutta jalkoterät kumminkin
ponnistivat porrasta vasten, ikäänkuin hän olisi aikonut liikkeelle
lähteä.
"Saisikohan lainata yhtä sukkapuikkoa?" sanoi kymmenniekka tyynesti
Riikalle.
Tyttö näytti hiukan hämmästyneeltä ja kysyvin silmin katseli miestä.
Sen huomattuaan selitti kymmenniekka pikkuisen hymyssä suin: "katkesi
yksi kenkänaula, eikä saada sitä pois paksuleukaisilla hohtimilla.
Täytyy hieman polttaa kaviota, mutta en tarpeettomasti tahtoisi eläintä
kiusata paksumpaa rautaa kuumentamalla."
Riikka ojensi kymmenniekalle ääneti yhden sukkavartaistansa ja
joutilaaksi jääneenä katseli sitten kengitystä. Vähitellen katosi hänen
silmistänsä niissä äsken ilmestynyt tuikeus ja koko muoto ikäänkuin
kirkastui. Melkeinpä ystävälliseltä kuului jo hänen äänensä, kun hän
kymmenniekan kiitoksille vastasi: "ei mitään kiittämistä."
Kymmenniekka käski renkipojan panna ruuna liekaan ja antoi hänelle
"suutarin markan" juomarahaksi, niinkuin poika iloissaan toisille
kehui. Sitten hän istahti portaiden toiselle puolelle, vastapäätä
Riikkaa ja alkoi puhella ilmasta ynnä muista vähäpätöisistä seikoista.
Yht'äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta
kovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti
isäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: "huhhahhei ja
huhhahhei, -- ja hukkuvan minun luuli."
"Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu
aitoissansa", sanoi Riikka selvällä inholla. "Ja isäkin viitsii --
vanha mies", lisäsi hän vielä punehtuen.
Kymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan,
väittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.
"Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin
puolustatte?"
"Totta puhuen", sanoi kymmenniekka, "minua ei juominen ole koskaan
miellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten
huvittavat, ja niin ne on minullakin."
Puhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului
kulumistaan. -- -- -- Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään,
milloin laulu ja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuin unesta
havahtuen huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan
hänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen
käsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi
nojasi häneen.
Riikka säpsähti ja yht'äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös
ikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla nähtävästi
koetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi
kylmästi: "ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä
viimeinkin levolle."
Riikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä
kerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi
kammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä
takaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki, mitä
kymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä
jääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot,
maailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi,
toisessa huonompi olla, "mutta eihän köyhällä ole kotia missään", oli
hän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta
paremmaksi ihmiseksi.
Niin -- kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies
puhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka
huomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon
miehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. -- Riikka
punehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että
"ehk'ei hän itsekään ollut sitä huomannut." Kuitenkin olisi Riikka
toiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut,
"vaikka kyllähän se isä -- --"
"Bää, bää", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.
Se oli aivan pieni kirmaileva karitsa, joka sillä tavoin ilmaisi
iloansa uuden päivän koitosta, sillä koko koillinen taivaan ranta jo
hulmusi kuin tulessa.
Isän kammaristakin kuului jo liikettä, joksi Riikka nousi ja hiivi
aittaansa, ettei isä luulisi hänen koko yötä valvoneen.
Sillä aikaa koetteli kymmenniekka päästä kammarissa kiinni unen päähän,
mutta turhaan. Hän oli vaatteissaan heittäytynyt vuoteelle, kuorsaavan
päällikkönsä viereen, ja odotti siinä unen tuloa silmät selällään
katsella tuijottaen kattoon.
Auringon nousua ennustavan ruskon punertava läike leikitteli
laipiolaudoilla ja kärpäset surisivat iloisesti ympärillä, mutta
kymmenniekka ei tainnut huomata niitä enempää kuin vieruskumppaninsa
kuorsaamistakaan. Hän ummisti silmänsä ja päätti nukkua. Juuri kuin uni
rupesi tulemaan täytyi hänen taas kumminkin avata silmänsä ja katsoa
pitkin vasenta käsivarttaan, sillä tuntui siltä, kuin olisi hän sillä
puristanut itseänsä vasten jotakin pehmoista ja lämmintä.
Kymmenniekka hymähti ensin hieman, mutta muuttui sitten pian vakavaksi.
Hän alkoi taas silmiään rävähdyttämättä katsella kattoon, ja
monenlaisia mietteitä pyöri päässä.
"Anna Jumalan luoma pikkuisen vettä", virkahti kymmenniekan vieressä
lepäävä päällikkö ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kymmenniekka nousi ja toi
sitä kauhalla etehisestä. Juotuansa päällikkö raukesi uudestaan uneen,
mutta kymmenniekka ei enää yrittänytkään levolle ruveta. Hän vetäsi
saappaat jalkaansa ja lähti huoneesta hiipimällä.
Ulkona päivä jo punaili vaarojen huipuilla kasvavien puiden latvoja,
kastehelmet kimaltelivat monivärisin heinikossa ja hiljalleen
äännähteli sorsa rantaruohostossa, kutsuen kumppaniaan pois pesästä
ihailemaan aamun ihanuutta.
Riikka kuuli aittaansa, miten hevonen iloisesti hörhötti kymmenniekan
sitä nuorasta päästäessä, ja ajatteli: "hyvä se mahtaa olla eläimille."
Sitten kuului nurkan takaa miehen ja hevosen askeleita. Portti narahti
pikkuisen ja yhä edemmäksi etenivät askeleet. Huoaten kallistui Riikka
vuoteelleen, joka vielä oli koskemattomana, ja hänestä tuntui vielä
unessakin siltä kuin olisi kymmenniekka häntä katsellut.
Kaikki miehet olivat jo lautalla ihan täydessä työssä, kun päällikkö
sille palasi, ja viimeisiä puomipuita työnneltiin parhaillaan läpi
salmesta. Päällikkö joi tultuaan ponttuun reunalta vettä tuohiliuhalla
ja käskettyään kokin "pyöräyttämään" miehille Pieliselle pääsiäskahvit,
katosi majaan. Muut miehet joivat kahvia majan ulkopuolella, mutta
kymmenniekkaa kutsui päällikkö sisälle majaan.
Kahvin juotua oli kymmenniekka juuri lähtemäisillään työhönsä, mutta
päällikkö pidätteli häntä vielä, tarjoten hänelle sikaria. Sitten
päällikkö, ikäänkuin häpeissään, tuumaili: "kyllä me tukkilaiset
todellakin taidamme olla, niinkuin sanotaankin, viimeisen vierimmäistä
joukkoa."
"Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?"
"No tuokin illallinen elämä -- ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö;
mutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää
loppupuolta muista ensinkään. Puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?"
"Ei mitään tuhmuuksia", vastasi kymmenniekka. "Kun minä huomasin asiat,
niin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän
taivaallista koko jymystä."
"Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa -- -- En minä
ymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole
muistamattomaksi mennyt."
"Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallekin", lohdutteli
kymmenniekka.
"Ja se olikin niin hitsatin väkevää -- oikeata tihulaista päähän
äjähtämään."
"Onhan se miehen ruokaa", naurahti kymmenniekka ja kysäsi: "kuinkas
muuten asia luonnisti?"
"Luonnisti se tyhjää", selitti päällikkö. "Johan siitä on vuoden
päivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä
talvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä --
ei näyttäynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään
ryhtyä."
"Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua, eikä
ole naaka taallaankaan", nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin
ajatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.
* * * * *
Seuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä
aikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylin johto oli
menneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli kohteliaasti
tervehtimään entistä esimiestään.
Päällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka
taas näytti paljoa reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota
pöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei
ollut oikein selvänä.
"En ollut enää oikein tunteakaan", sanoi viimein kymmenniekka
tervehtien.
"Ainahan sitä muuttuu", vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan
toisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä
putelin vieressä.
"Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan", selitti päällikkö, "ja taitaahan
siinä olla hiukan perääkin -- mutta tervetuloa ja saappas tästä!"
"Mitä se on?"
"Kyllä se on puhdasta ainetta. -- Ensimmäinen lasi pohjaan", kehoitti
isäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin
siksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.
"No mennäänkö taas yöksi Haukiniemeen?" ehdoitti kymmenniekka.
"Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt jos pari kertaa sen erän
perästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin."
Toinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut. "Niin niin --
en todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön
mielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisini. Luikuili karussa,
kun talossa kävin, ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt
kuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin
kummallisesti, kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja
pyöveli kintereilläni. -- Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi
muutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka
postissa, eikä sanonut rupeavansa lastaan pakoittamaan, jos ei Riikka
minulle mielisuosiolla tule -- -- mutta ethän sinä maista mitään."
"Kylläpähän tässä ennättää -- mutta kuinkas sitte kävi?"
"Kuinkako kävi? -- Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta -- mutta --"
"Mutta mitä?"
"Mutta -- en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et
yks'lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin -- mutta minä en
voinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan
edes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa.
Muutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä -- -- no
tietäähän sen kuitenkin jo koko maailma -- -- sitten minä aloin
ryyppiä."
Kymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: "oletkos
jo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?"
"En -- enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle
menisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni
ja menisin vaikka Amerikkaan. -- Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut
kyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti -- -- hyvin
hullusti."
Päällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua.
Tuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan
katselevan itseään.
"Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua
raukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole! -- -- Ei,
minä näytän vielä hänelle -- -- tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan,
minä -- minä -- --."
Päällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta.
"Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin
ehkä huomenna mennään sinne yhdessä."
"Ei -- äläpäs mies -- vai sinun lauttasi, vaikka minun on edellä. Nyt
lähtään ja paikalla -- -- tule mukaan mies, muutoin minä -- -- miksi
juuri sinun lauttasi --"
"No älähän nyt", rauhoitteli kymmenniekka häntä. "Samahan tuo on jos
sinun lauttasikin menee edellä; ei minulla niin kiirettä ole."
"Kiirettä? Luuletko sinä minulla olevan kiirettä? Ei, jos en tahdo, en
liikahda paikalta. Vai kiirettä! Olenko minä mikä nahjus, ett'en saa
seista jos tahdon. Ei mies -- älä ärsytä minua. Minä en liikahda
paikalta, vaan sinun pitää mennä edeltä. Olenko minä mikään kivalteri,
jotta minun pitää aina edellimäisnä olla ja muut vaan tallaavat
valmista jälkeä -- --"
"Hyvä, hyvä", sanoi kymmenniekka, "koska niin tahdot, niin minä menen
edellä."
"Mene sinä vaikka hiiden kattilaan", soperteli päällikkö.
"Ja kippis kaupan päälle", sanoi kymmenniekka tarttuen lasiinsa, "ja
pannaan pohjaan."
"Pohjaan tietysti, kyllä minä vielä sinut pöydän alle juon. Kaksi
orrella pysyy -- -- no pane pohjaan -- ähä, etpä uskalla -- -- kas noin
-- käännä kumolleen. Minun lasistani ei tule tippaakaan kynnen päälle."
Kymmenniekka istui majassa siksi kuin päällikkö nukkui pöytää vasten.
Sitten hän nosti juopuneen varovasti vuoteelle ja lähti lautallensa.
Koko yö tehtiin työtä kymmenniekan lautalla ja aamusella oli se jo
kappaleen matkaa salmesta, mutta toinen lautta oli vielä eilisellä
paikallaan. Päällikkökin nukkui sillä vielä, kun kymmenniekan venhe
jäsähti ponttuun reunaan.
Herättämättä päällikköä, kymmenniekka pani silläkin lautalla työn
alkuun ja vasta saatuansa miehet pois majasta meni päällikön luo.
"Joudu nyt Haukiniemeen aamukahville", sanoi kymmenniekka herätellen
päällikköä.
"Haukiniemeen? Ei -- en minä uskalla."
"Miks'et? Eihän siellä isäsi tappajaa asu."
"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan --"
"Rohkaise mielesi ja tule pois, niinkuin illalla oli puhe."
"Lupasinkos minä? Sitä pitäisi olla pikku liehkassa, sittenhän tuo
menisi jonakin."
"Mitäs joutavia", sanoi kymmenniekka, "selvästä ei miestä parata,
varsinkaan kun on jotakin selvitettävää."
Hyvin vastenmielistä oli päälliköstä lähtö, mutta kumppani ei heittänyt
häntä. Erittäin tervetulleet olivatkin miehet ja ystävällisesti otti
Riikkakin vieraat vastaan Haukiniemessä. Isäntä puhui vuoden tulon
toiveista ja voin hinnasta. Oli talven aikaan hankkinut jäitä ja
valmisti nyt voita uudella tavalla, niin että toivoi saavansa paremman
hinnan kuin edellisinä vuosina.
Kymmenniekka ei ollut koskaan vielä nähnyt maidon jäähdytyslaitosta,
joksi, kahvin juotua, lähdettiin sitä katsomaan. Riikkakin tuli matkaan
astioita näyttelemään ja innokkaasti selitti voin tekoa vieraille.
Kymmenniekka, kesken puheen, vetäsi yht'äkkiä kellon taskustaan ja
alkoi päivitellä, että se jo oli niin paljo.
"Mikäs hoppu sinulla on?" tuumaili päällikkö.
"Minun pitää vielä käydä lautallani", selitti toinen, "ja sitten vielä
ehtiä laivan tulolle kirkolle."
"Tuleeko siinä isäntiä?" kysyi Riikka.
"Ei, vaan vaimoni tulee siinä."
"Kuka?" tiedusteli Riikka kalveten ja kiihkeästi.
"Vaimoni", vastasi kymmenniekka tyynenä.
Riikan kädestä putosi maitoastia ja vavisten kääntyi hän selin
kymmenniekkaan, joka oli kuuristunut sitä lattialta ottamaan.
"Jokos sinä sitten olet nainut mies", ihmetteli päällikkö. "Siksipä
sinä et ole tämän puolen tytöistä ollut moinasikaan."
"Jo veikkonen kolmatta vuotta", sanoi kymmenniekka naurahtaen
väkinäisesti.
"Naimattomanahan teitä täällä kaikki ovat pitäneet", sanoi isäntäkin
leikillisesti, "ja minäkin jo hiukan toivoin teistä saavani kotivävyn
itselleni."
"Ei minusta enää ole siihen virkaan", lausui kymmenniekka naurussa suin
ja osoittaen päällikköä lisäsi, "mutta tuosta te isäntä saatte kelpo
pojan perilliseksenne."
"Vahinko vaan", tuumaili päällikkö hämillään, "ett'ei Riikka taida olla
samaa mieltä -- eikä huoli tämmöisestä rentusta."
Kymmenniekka nauroi: "mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan
väki, vai mitä Riikka?"
Riikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.
"Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. -- -- Mutta hyvästi
nyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä."
Kymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti
Riikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet
tunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja
katosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin
kymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.
Pihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle,
näki lautalla, ikäänkuin jäähyväisiksi, liehahtelevan valkopunaisen
tuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä mutta sieltä kuului
vielä selvästi laulun loppusanat: "pois minä lähden näiltä mailta, ja
haava on sydämmessä. Hei sun hoppatti rallinlallin, ja haava on
sydämmessä."
Laulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä
lautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi
kokille: "ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan."