Eläessäni en ole paljoa matkustellut, vaan sinä kesänä, jona
ylioppilaaksi tulin, tein päätöksen matkustella ympäri isänmaatani ja,
kumma kyllä, sen päätöksen panin toimeenkin. Mieleni tosin olisi tehnyt
ihailemaan alppien kauniiksi kehutuita tienoita, mutta kukkarollani oli
enemmän älyä ja se sanoi jyrkästi "ei" tuolle tuumalleni. Sentähden
päätin kumminkin tutustua edes omaan maahan ja kansaan, joista
runoilijamme ovat laulaneet monta niin ylevää ja kaunista laulua.
Kuljeskelin siis ympäri, käyden katselemassa joko kauneudestaan tahi
muutoin merkillisiä paikkoja. Toisinaan myös ajoin pitkät matkat
oppiakseni tuntemaan kunkin paikkakunnan merkillisimpiä miehiä.
Hetkisen heidän kanssaan puheltuani, tavallisesti siitä mitä viimeiset
sanomalehdet sisälsivät, jatkoin taas iloisena ja tyytyväisenä
matkaani, aikoen tulevaisuudessa tehdä sellaisia urotöitä ihmiskunnan
hyväksi, että jos puoletkaan niistä tehtäisiin, niin muuttuisi tämä
matoinen maa vähintäänkin paratiisiksi.
Niin oli kesää kulunut jo hyvä pala, kun eräänä helteisenä aamuna
saavuin T:n pitäjääsen lähellä K:n kaupunkia. Siinä oli apupappina eräs
vanhoja koulutoverejani. Päätin pistäytyä häntäkin katsomassa, vaikka
ei hänessä tietääkseni ollut muuta niin merkillistä kuin se, että hän
varustettuna 800 markan vuotuisella palkalla ja 5,000 markan velalla
oli uskaltanut mennä avioliittoon muutaman köyhän lukkarin vieläkin
köyhemmän tyttären kanssa, eikä laisinkaan valittanut palkkansa
pienuutta, vaan piti suun säkkiä myöten. --
Pappila, jossa tuo ystäväni asui, oli koko matkan syrjässä
varsinaiselta tieltäni. Sen vuoksi minua tuntuvasti harmittikin, kun
palvelustyttö, päiväpaisteessa kimaltelevaa lyyryäni töllistellen ja
väliäpitämättömällä äänellä kertoi maisterin rouvineen tän'aamuna
lähteneen kaupunkiin eikä palaavan sieltä ennen huomeista iltaa.
"Miksi hän juuri tänä aamuna oli matkustanut -- eikö hän yhtä hyvin
huomenna olisi ennättänyt lähteä? Ja minkätähden naineet miehet
ylipäätänsä ollenkaan matkustavat? Jos minulla olisi kotona nuori,
viehättävä rouva, niin minä en vaan kiertelisikään ympäri maailmaa.
Turkanen kaikkiakin!"
Tuolla tavoin mietin suutuksissani ja pitemmittä puheitta hyppäsin
rattaille lähteäkseni pois. Silloin -- tietysti paljaasta sattumuksesta
vain -- ilmestyi päärakennuksen portaille nuori, viehättävä neiti,
pappilan vanhempi tytär Aina.
"Kas vaan herra N---- ja aikomuksessa karata pois läpi käsien; kukas
sitä olisi uskonut niin kohteliaasta herrasta? -- Sepä hauskaa, että
sain tavata vielä kerran teitäkin: no alas rattailta, ei tässä niin
vähällä päästä tervehtimättä vanhoja tuttaviansa", komensi tuo veitikka
ja minä tottelin ja tervehdin häntä.
"Mutta, mitä minä hupakko, enhän muista toivottaa lyyryllenne
onneakaan; vaan se tulee pelkästä ihastuksesta, kun näin arvaamatta
saan taas nähdä teitä; se, näette sen, herättää minussa niin hauskoja
muistoja".
Minä punastuin, ja sen huomattuaan jatkoi hän vaan: "muistanettehan
tekin kuinka yhdessä tanssittiin lehtori Patelinin luona -- siellä oli
niin sanomattoman hupaista?"
Minä vakuutin koko ikäni muistavani sen ja nolona katsoa ällistelin
Ainan punehtuvaa sisarta, joka jo muutamia silmänräpäyksiä oli seisonut
sisarensa vieressä tietämättä oikein mitä tehdä, kun Ainalla ei
näyttänyt olevan kiirettä meitä toisillemme esittelemään.
"Katsokaas Elliä herra N----, kuinka hän seisoo tuossa niin toimessaan
nyppien esiliinaansa ja tirkistelee teitä salavihkaa kuin lapsi
sokerileipää, hihihi! Ei ihmekään, sillä me emme täällä maalla saa
nähdä muita vieraita kuin vanhan hupakon nimismiehen, joka 'on jo
oikein kasoittunut vanha poika', niinkuin piiat sanovat ja sitä paitsi
Ellin sulhanen, mutta sitä ette saa sanoa kellekään, sillä asia on muka
vielä salainen, hihihi!"
"Hyi Aina, kuinka sinä olet paha!" lausui Elli avatessaan toisenkin
puolen etuhuoneen ovea, ikäänkuin ei yhdestä puolesta olisi sovittu
sisälle menemään.
"Mitä joutavia! tosiasioitahan minä puhun. -- Niin oikein, tehkää hyvin
ja käykää sisään. Pappa meni juuri pellolle, vaan hän tulee paikalla,
minä panen Tiinan häntä käskemään; sillä aikaa saatte tyytyä meidän
seuraamme", puhui Aina. Jonkun kohteliaisuuden lausuttuani astuin yli
kynnyksen ja Ainan ääni kajahteli niin lämpimästi sydämessäni.
"Pappa näkyy jo tulevankin. -- Pappa, pappa! Te tulette kuin kutsuttu;
me olemme saaneet vieraita ja oikein Helsingistä asti. Ylioppilas N----
ja meidän isämme. Me olemme jo Viipurin ajoista tuttuja ja vahvoja
riitaveljiä", selitti Aina ja lisäsi kääntyen minuun: "vai kuinka herra
N----?"
"Niin", myönsin minä katsoen hänen suuriin vilkkaihin silmiinsä, "ja
hyviä ystäviä kuitenkin, toivon minä?"
"Tietysti, kuinkas muutoin!"
Ystävällisesti otti vanha kirkkoherra minut vastaan, niinkuin Suomessa
yleiseen on tapana, varsinkin jos vieras on ylioppilas, sillä nehän
ovat spes patriae (maan toivo).
Tytöt jättivät minut nyt isänsä kanssa kahden kesken ja riensivät
taloustoimiin vieraalle suunavausta saamaan, sillä heidän äitinsä oli
jo aikoja sitte kuollut.
Nuo tytöt, vaikka samoissa suhteissa kasvaneet, olivat kuitenkin aivan
erilaisia luonteeltaan. Toinen oli vilkas, puhelias, vallaton ja
veitikkamainen, jonka yksi ainoa katse voi ajaa toisen ihmisen huolet
kuulumattomiin, haihduttaa ne, niinkuin keväisen auringon säde sulattaa
lumiverhon kukkaiskummuilta, kuten runoilijat sanoisivat. Hän olikin
oikea kevätkukka, tuommoinen pieni hento kappale, joka herättää
nuorukaisen sydämessä oudon kaipauksen tunteen ja saattaa hänet
uneksimaan pienistä, sievistä puutarhoista, joissa päivä paistaa
lakkaamatta, linnut laulavat ja kukkaiset, tuoksuen vienon tuulen
liikehtiessä, toisilleen kumartelevat. Hänen kanssaan olin jo vanha
tuttu, s.o. noin vuosi takaperin olin tavannut hänet muutamissa
perhehuveissa ja siellä oli yhdessä tanssittu pari franseessia, juteltu
yhtä ja toista kaunista ja hiukan kielikiistaakin harjoitettu. Toinen
neiti, Elli, oli aivan sisarensa kuva, kentiesi hiukan solakampi
vartaloltaan, mutta hän oli tyyni, olentonsa arvokkaampi, ja hänen
rehellisistä, syvistä silmistään loisti sydämellinen ystävyys ja
rakkaus kaikkea jaloa kohtaan, vaan hän ei kuitenkaan ollut, ainakaan
ensi silmäyksellä, niin miellyttävä kuin tuo vilkkaampi Aina. Sanalla
sanoen hänkin oli sellainen ihana ruusu, jota tekisi mieli poimimaan ja
kätkemään povellensa, mutta jota kuitenkaan ei jonkunmoisesta
kunnioituksen tunteesta uskalla lähestyäkään.
Kirkkoherra itsekin oli perin herttainen ukko ja niinkuin tyttärensäkin
puhelias ja ystävällinen, joten hänen kattonsa alla olin pian yhtä
perehtynyt kuin kotonani. Minä tein hänelle tyydyttävän selon
perheoloistamme, sillä hän ja isäukkoni olivat ennen muinoin yhdessä
takoneet päähänsä "Skagerrakkia ja Kattegattia, joista kaikista ei
minulle elämässäni ole ollut pienintäkään hyötyä", tuumaili
vanhus. Siitä ja muistakin ukon puheista näin hänen olevan
vanhoillaan-olijoita. Muun muassa ei koko taloon tullut yhtään
sanomalehteä, eikä kirjastossakaan ollut juuri muuta kuin pietistisiä
hartauskirjoja.
Senpätähden olikin tytöistä mieluista, kun heille kerroin kaikenlaisia
uutisia, varsinkin Helsingin ihmeitä, joita keväällä olin lähes kaksi
viikkoa saanut ihailla. Vielä mainitsin tullessani käyneeni
Porvoossakin ja tytöt heti kyselemään olinko nähnyt Runeberginkin
siellä. Ikävä kyllä, minun täytyi tunnustaa, ett'en ukkoa itseään ollut
nähnyt, vaan hänen asuntoansa olin katsellut oikein tyystin ja olihan
sekin jo jotakin. Kerroinkin heille tuosta asumuksesta havaintojani ja
lopulla heidän pyynnöstään luin muutamia paikkoja Hannasta. Tytöt
kehuivat lausumistani ja minä taas heidän taloudellisia avujaan. Sainpa
vielä ajan kuluksi Ellin vähän soittamaankin ja sitte hän kauniilla
alttoäänellään lauloi: "on Herran päivä nyt", joka teki meihin
kuulijoihin syvän vaikutuksen.
"Kiitoksia, neiti laulaa erinomaisen hyvin. En koskaan ole kuullut niin
kaunista alttoa", vakuutin minä ja mielessäni ihmettelin minkä kumman
tavalla ukko oli saanut tyttärensä tuolla tavoin kasvatetuiksi, sillä
sen tiesin, ett'eivät he päivääkään olleet koulua käyneet ja äitikin
oli kuollut jo aikaiseen.
"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua", vastasi
Elli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.
"Vielä mitä", tarttui Aina puheesen, "kaikki ihmisethän ovat ihastuneet
sinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun
näppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu
poikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!", ja
sitte hän taas nauroi niin heleästi.
"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?" kysäsin minä lopettaakseni hänen
kiusantekonsa.
"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes
oikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa
vanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. -- Sitähän
minä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin
juhlallisuuden?" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika
vallattomasti:
"Mitäs minä huolin,
jos maailma huutaa;
huoliinhan se kuolis',
pieksämättä suutaan."
Semmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa
hauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä
sinne odottamaan ystäväni palaamista.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin
sirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä
tupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja,
kertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa
köyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt
mitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei
kuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin
tyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja
minä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita --
kummallista kyllä -- jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain
repinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä
miehiä.
"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi", tuumaili
vanhus.
"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä
vestetyt", vastasin minä, "tottahan heissä lienee edes joku, jonka
kanssa tutustuminen maksaisi vaivan."
Kirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli
äärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän
kenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen
kasvonsa ja hän lausui: "epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään
merkillisin mies."
"Asuuko hän kaukanakin täältä?"
"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari
peninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen."
"Mikä hän muutoin on miehiään?" kysyin taaskin.
"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on."
Minä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita
viisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja
viisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän
varoja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, "vaan viisaammat
tulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin
viisauden kuin nöyryydenkin koulu."
"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?" utelin minä.
"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän
sepänkin ammattia".
Minä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui
mieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia
asioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen
jäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. -- Kestikievarista toi muuan
vanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä
ja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä
oudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt
pitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi,
sanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin
sinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.
Kyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin
oliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin
yksinkertaiselta.
"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin", tuumaili ukko.
"Sitte teidän kirkkoherranne mahtaa olla hyvin ahne mies", lausuin minä
ukolle. Hän katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin nähdäkseen täydellä
todellako pidin kirkkoherraa ahneena. Viimein murahti hän kuitenkin:
"ehei, kaukana siitä!"
"Miksikäs hän sitte niin köyhännäköisesti elää?"
"Hän on pienissä varoissa ukkoparka."
"Velkoja siis", tuumailin minä.
"Eikö mitä, ei niin penniä", tiesi vanhus.
"No sepäs sitte ihmettä", sanoin minä, "hyvät tulot, eikä sittekään
säästy mitään. Johan noin ikämiehen luulisi rikkaaksikin, vai eikö se
maallinen tavara hengelliseen mieheen tartukaan?"
"Kyllähän ne muut kirk'herrat tässä ovat hyvästikin rikastuneet, vaan
ei tälle säästy mitään."
"Miksi ei? eihän tuon elämän luulisi kovin kalliiksi tulevan."
"Eihän se elämä semmoinen maksa paljo mitään, vaan mitäs, kun ei
ensinnäkään milloinkaan ryöstätä saataviaan, tyytyy vaan siihen, jos
ken hyvässä tahdossaan mitä maksaa, ja sitte vielä hoitaa kaiken
maailman rujot ja rammat ja auttaa ketä kerkiää."
"Ei tuo toki niin hupsu liene, ihanhan hän sillä tavoin lopulla jäisi
pillillä soittamaan", sanoin minä.
"Niin hupsu se kumminkin on", vastasi vanhus; "ei kolmeenkolmatta
vuoteen ole tässä pitäjäässä nimismiestä kirkkoherran saatavista
liikkeellä nähty, ja paljo niitä on semmoisia taloja, joista ei pariin
vuosikymmeneen ole kirkkoherralle jyvääkään viety, irtolaisväestä
puhumattakaan."
"Etteköhän nyt liioittele!" sanoin minä epäileväisesti.
"En yhtään", vastasi ukko ja osoittaen lahden toiselle puolen jatkoi:
"tuollakin on talo, josta ei kymmeneen vuoteen ole mitään hänelle
maksettu."
"Kenen talo se on?"
"Onpahan erään Antti Pelkosen tahi oikeammin sanoen se on kirkkoherran
talo."
"No eihän kirkkoherra omasta talostaan miten saatavia ota?"
"Se ei olekkaan kirkkoherran, vaan hänen se pitäisi kuitenkin olla.
Kun, näette sen, tässä tuonnoisina vuosina ukonilma poltti Pelkolan
kartanon, niin kirkkoherra lainasi Antille rahoja, jotta hän sai
talonsa kuntoon. Sitte tuli ne suuret hallavuodet ja kun ei Antti
jaksanut velkaansa maksaa, antoi kirkkoherra velkakirjan pois ja vielä
siemenet peltoon", kertoi vanhus.
"Minkälainen mies se Antti Pelkonen on; tunnetteko hänet?"
"Pienenläntä mieshän se on; kyllä minä hänet tunnen, olihan se meillä
renkinäkin nuorempana ollessaan", kertoi ukko, "ja meiltä käsinhän se
naikin."
"Vai niin, no kuinka hänen nuori vaimonsa voi?"
"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja
nähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin", arveli puhuja.
"Kuinka niin?" kysäsin minä.
"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle
parasta onkin."
"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?"
"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan
mieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen.
Kirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei
hänestäkään taida apua olla."
"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?" kysyin minä.
"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena
tuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja
siitä asti hän on ollut raivohulluna."
"Kuinkas ne lapset hukkuivat?"
"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne
hukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa
rannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki
venheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi
hätään päässyt."
"Oliko niitä lapsia montakin?"
"Kuusihan niitä kaikkiaan oli, vaan viiden ruumiit toki saatiin ylös,
niin jott' ei sinne järveen kokonaan jäänyt kuin yksi".
"Eikö Pelkoselle sitte jäänyt muita lapsia kuin se mykkä poika?"
"Ei jäänyt ja mikä surkeinta, eukolta meni järki", tuumaili ukko.
Silloin keskeytyi meidän keskustelumme, sillä eräs vastaantulija ajoi
kääsyjensä pyörän meidän rattaiden oikeaan pyörään kiinni.
Tuo ajaja nuhteli kyytimiestäni jotenkin tuimasti, vaikka minun
ymmärtääkseni syy oli kokonaan hänen. Samalla hän tervehti minua
melkein matelevaisella nöyryydellä ja päästyänsä meistä erilleen, antoi
uljaan kimonsa mennä täyttä laukkaa eteenpäin. -- Meillekään ei sen
kummempaa tapahtunut kuin että toinen silanappula meni poikki, vaan
metsästä saatiin pian sijaan uusi ja entistä parempi.
"Kukas tuo möhömahainen herrasmies oli?" kysyin vanhukselta.
"Sehän se nyt oli meidän valtiopäivämies Pöyhönen, joka nousevalla
viikolla kuuluu myyttävän Pelkosen tilan ja talon."
"Minkätähden hän sen myyttää?"
"Minkäs muun kuin velan tähden. Kun hallavuosina Pelkonen syötävään ja
uudisviljelyksiinsä tarvitsi rahoja, täytyi hänen panna maansa
valtiopäivämiehelle intenkiin, ja nyt, kun Antti alkaisi ruveta
elämään, kiristää Pöyhönen rahojaan takaisin. Mutta mitenkäs sitä
Pelkoisparkakaan voi rahaksi muuttua, kun hän tähän tekään on kymmenen
viikkoa lavantautia sairastanut, ja niin menee nyt häneltä maat ja
mannut."
"Mutta eikös Pelkonen kiinnitystä vastaan saisi lainata joltakin
toiselta samaa summaa?"
"Sitähän kirkkoherra kuuluu puuhaavankin ja lähetti jo maisterin
kaupunkiin rahan perään, vaan ei tiedä tokko onnistuu saamaan", selitti
ukko.
"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut
toisenkin vastatuulen soutaa", sanoin minä.
"On", myönsi vanhuskin, "ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo
kaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan
Pelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. -- Soo
ruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin."
"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin", arvelin
minä hetkisen perästä, "mitä hänestä pidetään?"
"Yksi kiittää, toinen laittaa", sanoi ukko, "ja moittijoita niitä
taitaa olla runsaammasti."
"Mistä he sitte häntä moittivat?"
"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta
Pöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa."
"Mitäs piispa oli sanonut?"
"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin
ei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa."
Silloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä
tavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen
kolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa
kantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia
ihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä
etsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään
sellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa
asioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää
asioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa
etuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun
kykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle
siitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi
kotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan
palasin koreasti kotiini.