Kummini kertoi:
Kaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään
päästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa
pöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa
vaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. -- Reeta, Martin vaimo,
seisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä
jotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata.
"Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja
kaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies", supisi Reeta
itsekseen.
"Mitäh?" kysäsi Martti.
"Ei mitään", sanoi Reeta ja ajatteli, "no on sillä korvat, kun toisen
ajatuksetkin kuulee!" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt,
löytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä
juolahtikin hänelle mieleen, että "ehkä niistä vanhoista lipokkaista
vielä paikkaamalla tulisi kalu", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.
Pöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä
kaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin
tähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken
vanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, "minne lie mennytkään". Mielellään
olisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun "tuo Martti
oli semmoinen piimäpukari", mutta hän ei ilennyt, "sillä sittehän se
luulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa
tuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin
armottomasti, jotta oikein se hirvitti", ajatteli Reeta puoliääneen.
Marttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui
hän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. -- Kauan katseli Reeta
karsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua
tullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, "ett'ei sitä piimää
ole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte
sanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä
vähemmän Pertun päivään?"
Martti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin
ja ajatteli itsekseen: "kun mies maistaa, niin pohja paistaa", mutta ei
hän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän
penkille ja sytytti piippunsa. -- Savupilvet pöllyilivät niin somasti
penkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte
ne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat
vähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. -- Jonkun aikaa
katseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita,
kyllästyi viimein siihen ja sanoi: "Reeta, annapas tuolta naulasta
nuttu mulle päänalaiseksi."
Antamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.
"Aha, äissään on, mut olkoon -- minä nukun vaan -- kunpahan nyt vain
uni tulisi", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.
Unipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli
mieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo
savusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat
yhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan,
semmoisia kuin: "vai heinäajaksi piimää, -- toisna päivänä oli vielä
toista korvoa; -- hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; -- punikki
varsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä
tappaa -- mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä
kirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä
pitäisi lähteä kirjon nahasta." -- Viimein ilmestyi kirjon nahka
valmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki
leikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki
kirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille
että Reetalle -- niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas
vähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut
ei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi
käynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. "Hyvähän se on pitää
tavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän
liiankin tarkka", ajatteli Martti.
"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan
ehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin
kengät. -- Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille
vihkimäkengiksi."
Martin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle.
"Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä
akkojen älyä!" -- Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.
Sen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi,
"sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää
olisi?"
"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä
noista viitsit enää kuroa", sanoi Martti hetkisen kuluttua.
"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän", arveli Reeta.
"Marille se niitä säästää", mietti Martti. "Kaikkia pälkähtää niiden
päähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia
vaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin
tytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. -- Äläpäs,
minkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan -- oliko se -- ei se ollut
kamelinkaan. -- Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas
olivatkaan?"
"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan", muisti Reeta.
"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos
jonkin nimellistä eläintä", mietti Martti. "Minkähänlainen otus tuo
kumpalasti on? -- Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari
kumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä,
kalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata
semmoisia hankkia. -- Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan
viidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi -- ehkäpä ne saisi jo
Tikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne
ovatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa
ja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat
meidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän."
Taas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää
mitenkään voinut olla kysäsemättä: "miksikä sinulla nyt on niin hyvä
mieli, vai minulleks sinä naurat?"
"Enhän minä mitä naura", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut
mitään, lisäsi hän: "ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan
nukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan."
"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee", arveli Reeta, "mut tottapahan
sanoo, jos sillä mitä on mielessä."
Martti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se
ei onnistunut, vaikka "tuntui niin ihmeesti painustavan." Päinvastoin
juontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin
kirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät
kylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein
ajatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.
"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa
kauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?"
"Kumplasti -- vihkimäkengiksi!" huudahti Reeta, "hupsuksiko sinä
jo --?" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan
tahtoi häntä kiusata ja lisäsi: "ka ostapa vain; johan tuo onkin aika
tytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena
kesänä saa lusikkansa pappilasta."
"Leikiksi löi", arveli Martti, "mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos
tyttö jo olisi ripilläkäynyt." Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia
miellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. -- Silloin
töytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja
sierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät
vilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille
sopia.
"Isä! Vieras koira ajaa kesannolla meidän lampaita", huusi tulija
kynnyksen yli päästyään.
Reeta hyppäsi kuin ampiaisen pistämä ylös ja huutaen lähti juoksemaan
kesannolle päin hätään. Hitaammin nousi Martti, mutta Marin kanssa
lähti hänkin ulos, mutisten mennessään: "vierashan se tietysti on, kun
ei talossa omaa koiraa olekkaan."
Ulkona oli koko metakka. Pitkin kesantoa juoksi puolikymmentä eri
kokoista lammasta surkeasti määkien. Kovasti haukkuen seurasi niitä
ruskea metsäkoira ja viimeisenä, korento olalla, samosi Reeta pitäen
yhtä suurta melua kuin lampaat ja koira yhteensä.
Juuri silloin kuin Martti pääsi aidan selälle, saavutti koira
jälkimmäisen lampaista ja alkoi sitä vimmatusti repiä. Aika tavalla
kiljuen ja koiraa sadatellen riensi vihasta ja juoksusta punoittava
Reeta teurastuspaikkaa kohti, mutta kovaksi onneksi lankesi hän
korentoonsa, joten Martti ehti ensiksi perille. Koiran sai hän niskasta
kiinni ja näki miten lammasparka viimeisen kerran oikasi takajalkojaan.
Alussa kääntyi Martinkin viha onnetonta koiraa kohti, mutta
tunnettuansa sen kauppamiehen hektoriksi lauhtui hän pian niin, ett'ei
antanut Reetan sitä kuin muutaman kerran hotaista. Reeta pauhasi kuni
palava koski ja itkikin pikkusen, mutta Martti ei ollut enää
millänsäkään koko jutusta; sitasihan vain vyönsä koiran kaulapantaan ja
käski paikalle saapuneen Marin pitää siitä kiinni, ett'ei hektori
karkuun pääsisi.
"Voi, voi ja vielä vei kaikkein hienovillaisimman!" valitti Reeta ja
uhkasi nyrkillänsä vinkuvaa hektoria.
"Ole vaiti, kyllähän kauppamies jaksaa yhden lampaan maksaa", tuumaili
Martti.
"Maksaa se tyhjää", epäili Reeta.
"Mikäs se on se pakko", sanoi Martti. -- Sitte täytyi Marin hakea
pihasta vasu ja siihen pantiin lammas aivan semmoisenaan kuin se oli.
Illemmalla nähtiin sitte Haapapuron rannasta lähtevän pienoisen venheen
vesille. Martti itse istui perässä huoparilla autellen venheen kulkua,
joka ei pikku Marin soudannalla olisi kovin nopeata ollutkaan.
Peräpuolella oli vasu lampaan jäännökset sisässä ja kokkakaareen oli
hyvin tiukasti nuoralla sidottu hyvän saunan saanut ja vapiseva hektori
kiinni niin, ett'ei se päässyt tikahtamaankaan.
"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten
mennä oikeuteen", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.
"En, en -- ole huoletta siitä", tuumaili Martti ja venhe liukui
eteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.
Rantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen
metsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan
päivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän
Tervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta
solutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa.
Saarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta
kukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä.
Niitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut
uikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.
Niin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi
Martti siinä "että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan
rukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin."
Sitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin
vilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju
Kyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat.
Kauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo
oltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava,
sinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin
alkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot
venheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.
Katselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän
näköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat
yhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä
kesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet
nähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti
leikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä
niemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat;
vai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. --
Ritoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun
karjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi
ylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen
herraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin
somasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.
Salmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden
hiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa,
tervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:
"Ne niitun kukat koriat
ja laiho laaksoissa,
niin ylpeät yrttitarhat,
puut vehreät verassa;
ne meille muistuttavat
suurt' hyvyyttä Jumalan."
"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan",
sanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui
airoihin.
Pian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin.
Martti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.
"Mies, onko sinulla kaloja kaupan?" huusi kauppamiehen rouva
avonaisesta akkunasta.
"Ei, teidän hektorin jälehmiä minä tässä vain kantelen rouvalle
paistiksi", lausui Martti uhkaavaisesti hymyillen.
Hektorin nimen kuultuansa vavahti rouva ja silloin hän huomasikin miten
tuo hänen lemmikkinsä surkeasti riuhtoi päästäkseen irti Marin
nauhasta.
"Tyttö, etkö ymmärrä? Laske paikalla hektori irti, heti paikalla",
kirkui rouva akkunasta ja alkoi tulla rymytä ulos.
"Älä laske", sanoi Martti, ja pani lammasvasunsa puodin portaille.
Sitte otti hän itse hektorin halttuunsa. Silloin joutui rouvakin
portaille ja äystäsi Martille eläimen rääkkäämisestä ynnä muuta niin
ett'ei Martti laisinkaan saanut sanan vuoroa. Kauppamies itsekin tuli
portaille säikähtyneenä melusta, mutta nähtyänsä Martin rauhoittui hän
pian, sillä hän tunsi Martin hiljaiseksi mieheksi. -- Kauppamiehelle
sai Martti viimeinkin asian selitetyksi, mutta rouva riuhtoen nuorasta
ajoi Martin kaikki sanat valheeksi. Martti ei heittänyt koiraa irti,
vaikka rouva olisi miten reuhunut, ja siksi rouva viimein kääntyi
mieheensä ja kiljasi: "Petter betala".
"Jaah, jaah, Petter petaala!" mukisi kauppamies ymmärtämättä muuta kuin
nimensä, sillä hän ei osannut ruotsia, vaikka rouva ei sitä kiireissään
muistanut.
"Maksa!" sanoi rouva luoden mieheensä inhoa ja ylenkatsetta osoittavan
silmäyksen.
Kauppamiehelle selvisi siitä asia ja kääntyen Marttiin sanoi hän: "no
laskehan nyt koira irti ja koetetaan sopia, asiasta tuumailemalla".
"Se on toista", vastasi Martti, ja rouva sai hektorinsa, jonka veristä
kuonoa hän suuteli niin että Mari inholla kääntyi toisaanne päin ja
Martin täytyi syläistä.
Martti pyyti lampaastansa kymmentä markkaa ja kauppias tarjosi alussa
vaan neljää. Tingittiin siinä molemmin puolin ja viimein riitarahan
kahtia pantua suostui kauppamies maksamaan kahdeksan markkaa, jos
Martti ottaisi sen arvon tavarassa. Silloin vilahti Martin mieleen nuo
kumplastikengät ja hän vaipui ajatuksissaan katselemaan Marin jalkoja.
Kauppamies aavisti pelin voittaneensa ja ajatteli: "minä siltä pöllöltä
kiskon varsinkin kolme markkaa liikaa, niin että lammas menee
viidestä".
"Mitä tavaraa te sitte antaisitte?" kysäsi Martti viimein.
"Vaikka mitä, kahvia, sokeria, karttuunia --"
"No mennäänhän sitte puotiin, jos tuolta sattuisi jotain mieleistänsä
löytämään", tuumaili Martti. Puotiin mentiinkin ja siellä silmäili
Martti ympäri hyllyä ja kattoa, ikäänkuin ei tietäisi mitä ottaa.
Viimein osoitti hän erästä hyllyä ja kysäsi puotipojalta: "mitäs ne nuo
ovat?"
"Ne ovat kalosseja, kumplastikenkiä", selitti puotimies.
"Vai niitä ne ovat? Näytäpäs minkälaisia ne ovat", pyysi Martti.
Poika nosti niitä esiin muutamia paria ja Martti käänteli niitä
tiskillä.
"Otapas todellakin, Martti, joku pari; ne ovat, niinkuin näet,
vedenpitäviä ja lämpimiä, oikein villavuorisia", kehoitti kauppias.
"Mitäpä niillä näin talonpoikaiset tekisi", tuumaili Martti, "herrain
koristeitahan ne vaan ovat".
"Voi veikkonen; ulkomailla pitävät niitä kaikki ja kaupungissa on jo
jokaisella piiallakin", selitti kauppias.
"Pitävätkös niitä naisetkin?" sanoi Martti ikäänkuin ihmeissään.
"Naisethan niitä vasta pitävätkin", sanoi puotipoika.
"Eihän tuo sitte taitaisi olla niin maailman kumma", arveli Martti,
"mutta ovatko ne mitenkin hinnassa?"
"Ei, kuin viisi --"
"Viis'toista markkaa pari", keskeytti kauppamies puotilaistaan, joka
tuskalla jaksoi hillitä nauruansa.
"Ohoh -- viisitoista markkaa; johan sillä saa oikeat varsikengätkin",
tiesi Martti.
"Niin nahkaset", myönsi kauppias, "mutta nämäpä ovatkin toista
ainetta."
"Nahka kuin nahka", arveli Martti, "mutta jos siitä lampaasta pannette,
niin otanmahan yhden parin koetteeksi."
"Äläpäs mies", sanoi kauppias, "vai lampaasta? -- Mutta kuusi markkaa
väliä, kun olet saanut tänne asti soutaa, kuusi markkaa, niin oli
meni."
"Pane puolet pois", tinki Martti.
"Ei niin penniä", intti kauppias.
"No, paljokos helpotatte?" tiedusteli Martti yhä.
Kauppamies otti lyijykynän ja teki numeroita tiskillä olevalle
käärepaperille. Viimein hän lopetti laskunsa ja sanoi: "ei kannata näet
enää helpottaa; enemmän makaavat itselle."
"No jospahan antaisin neljä markkaa", ehdotti Martti.
"Ei", sanoi kauppias ja kääntyen puotilaiseensa käski: "pane pois
paikoillensa". Poika asetteli kalosseja parin kerrassaan hyllylle ja
silloin luuli Martti jo toden olevan käsissä. -- "Pannaan taaskin
riitaraha kahtia", esitti hän.
"No olkoon näin tutun kaupassa", sanoi kauppias, ja Martti kaivoi
kukkarostansa viisi markan kappaletta tiskille.
"Sillä tavalla sitä kauppaa tehdään", puhui kauppias apulaiselleen.
"Voisitte nyt antaa kaupantekijäisiksi makeisia tytölle", huomautti
Martti vielä.
"Anna pari orehkaa", käski kauppamies ja sitte pantiin pari
puolikorkeita miehen kalosseja N:o 7 kääröön.
"Miksikähän niissä on kaikissa tuommoisia pykäliä pohjat täynnä?" kysyi
Martti puotilaiselta.
"Että terva pääsee paremmin sisään imeytymään", vastasi poika ja
kauppias nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
Kättä lyöden erottiin sitte ja kauppaansa tyytyväisinä lähtivät Martti
ja Mari kotiinsa.
Siellä päätti Reeta miehensä ihan patahurjaksi ja uhkasi "aivan
huomeisena päivänä" viedä kauppamiehelle kamsunsa takaisin ja ottaa
pois kolmetoista markkaa, "joille kyllä on parempia reikiä", sanoi hän.
"Et vie", lausui Martti lyhyesti, mutta semmoisella äänellä, että Reeta
näki parhaaksi vaieta ja tyytyväisenä seurata miestänsä makuuaittaan.
Huomenna taas pääsi Reetan kieli valloillensa, kun hän sai tilaisuutta
pistäytyä myllyllä ja siellä sai Maijastiinalle kertoa miten "hupsu se
Martti on, että sen todet ja leikit ovat aivan sekaisin".
Vielä samana päivänä kävi Maijastiinakin Haapapuron mökillä noita
"kumplasti-kummituksia" katsomassa. Martti oli jo ennättänyt ne tervata
ja ripustaa aidan seipääsen kuivamaan. Mielihyvissään Martti sitte
kyntäessään näki miten "myllyn Maijastiina avossa suin Marin tulevia
vihkimäkenkiä katseli, ikäänkuin olisi niitä nielaista tahtonut", kuten
hän Reetalle iltasella kertoi.
Muutamia viikkoja kului sitte kaikessa rauhassa, jolla ajalla kaikki
kylän eukot olivat jo ennättänet käydä Marin tulevia vihkimäkenkiä
tutkimassa sekä ulkoa että sisästä, mutta sitte seurasi Haapapuron
mökissä rauhattomammat ajat. Ihmiset näet pääsivät kiireimmistä
töistään ja myllyllä alkoi entistä enemmän kulkea jauhattajia. Ne
pistäytyivät tuon tuostakin Haapapuron mökissäkin, eikä heillä
näyttänyt olevan muuta asiaa kuin saada nähdä pikku Marin tulevia
vihkimäkenkiä.
Parille kolmelle kävijälle oli Martti hyväntahtoisuudessaan niitä
näyttänytkin, mutta kun suutari Heikkikin, "se maailman roisto", tuli
ja hyvin pilkallisesti pyysi niitä nähdäksensä, että hän muka niistä
oppisi "sen oikean vihkimäkenkien vasoonin" ja voisi pappilan
mamselille tehdä kengät "oikein uutta muotia rannun kanssa", niin
silloin suuttui Martti ja Heikki sai kauan näkyviä rantuja ruumiisensa.
Yhä enemmän rupesi sitte Haapapurolla käymään kerjupoikia ja muita
veitikoita karttamassa saadakseen nähdä kumplastikenkiä ja varsinkin
oli niitä pyhän seutuina niin paljo, ett'ei Martti saanut paljo muuta
tehdäkään kuin piiska kädessä heilua.
Rauha oli kadonnut "kumplastikenkien" mökkiin tultua, ensin
perheellinen ja sitte naapuri-rauhakin niin, ett'ei Martti enää
viitsinyt kylässäkään näyttäytyä. Kerran hän kuitenkin rohkasi
luontonsa ja lähti Lintulaan talkoihin. Päivä meni siellä jokseenkin
mukiin, ei kuulunut kuin silloin tällöin joku "kumplasti" tahi
"vihkimäkengät". Pahimmat hulivilit olivat näet saaneet päähänsä jonkun
uuden nuotin ja sitä ne viheltelivät pitkin päivää, joten Martti jo
toivoi tuon kenkäjutun alkavan unehtua uudempien tieltä.
Tuli niin ilta ja pirtissä alettiin tanssia. Marttikin pistäytyi sinne
katsoman nuorten huvitusta. Tuskin oli hän, miesparka, päässyt penkille
istumaan, kuin suutari Heikki, Pura-Tuomas ja pari muuta pojan riiviötä
rupesivat keskellä lattiaa tanssimaan jotakin kummallista tanssia ja
koko joukko rallatteli:
"Oottekos nähnynnä Martin Maria
Haapapuron mökillä?
Martin Mari se tanssin alkaa
uusilla kumplastikengillä --"
Sen enempää ei Martti jaksanut kuunnella, vaan sysäsi syrjään ovella
seisovat sekä pojat että tytöt ja ikäänkuin hengen hädässä kiiruhti
kotiinsa. -- Siellä olivat jo Reeta ja Mari levolla. Martti töyttäsi
Reetaa kylkeen ja kiljasi: "akka pane paikalla pirtti lämmitä!"
Hirmustuneena hyppäsi Reeta vuoteeltaan ja alkoi siunailla.
"Mikä virma sinuun on tullut; -- ethän vain -- oletko sinä humalassa
vai -- Herra nähköön; -- kuulehan -- älä nyt noin riehu; mikä sinulle
on tullut?" puheli Reeta pelolla katsellen miehensä raivoa ja
kummallisesti hehkuvia silmiä.
"Pane paikalla pirtti lämmitä -- tahi minä -- ei, sitä ei enää kestä
mikään -- pirtti lämmitä tahi tänä yönä tapahtuu kummia!" ärjähteli
Martti ja vapisi kauheasti. -- Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt
jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään,
meni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat
"kumplastikengät" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja
työnsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille. Sydän
sylissä ja tuskasta vavisten odotti Reeta vuoteellansa mitä sitte
seuraisi ja Mari itkeä nyyhkytti nurkassa.
"Ei ne sen vietävät edes pala tulessakaan ja käryävät kuin kadotuksen
kattila", tuumaili Martti kokoellen palavia puita kalossien päälle.
Sitte hän istui uunin edessä tuijottaen liekkiin ja hänestä tuntui kuin
pitäisi hänen saada koko entinen elämänsä poltetuksi yhdessä
"kumplastikenkien" kanssa. Kaikki oli muuttunut nyt aivan arvottomaksi
hänen silmissään. Rahat ja tavarat, kaikki mikä ennen oli mieltä
viehättänyt, tuntuivat nyt mitättömiltä, sillä hän oli joutunut
ihmisten pilkaksi. Häpeä ympäröi häntä kaikkialla, eikä yksin häntä
vaan koko perhettänsäkin, ja siihen oli hänen tyhmyytensä tai
ylpeytensä syynä. Tuolla rinnassakin tuntui niin oudolta ja autiolta;
-- "ei, loppu tästä täytyy tulla", lausui hän ääneen. -- Synkästi
tuijotti mies eteensä kauvan, hyvin kauvan. -- Puut olivat jo palaneet
hiiliksi ja hiiletkin himmenneet. Syksyinen synkkyys vallitsi huoneessa
ja pimeys vallitsi sydämessäkin; vieläkin synkempi pimeys kuin
huoneessa.
Silloin leimahti vielä kerran liekki uunissa ja valaisi huonetta. Sen
liekinkärki kohosi ylöspäin. Ylöspäin kohosi Martinkin silmäys ja tuo
liekki ei valaissut ainoastaan huonetta; se valaisi paljoa syvemmälle.
-- Martti mietti, mietti kotveroisen, nousi sitte ylös, teki valkean
talikynttilään ja koko yön luki hän vanhaa, repaleista virsikirjaa;
muuta kirjaa ei heillä ollutkaan. -- Reeta heräsi yöllä pari kertaa ja
ajatteli: "mikähän sen nyt koko yöksi lukemaan pani!"
Aamulla tapasi Reeta miehensä niin tyynenä ja iloisena, ett'ei hän
"niin iloinen ollut koskaan ennen ollut", hymyillen kertoi sitte Martti
hänelle häväistyksestään, niinkuin se ei laisinkaan olisi häntä
itseänsä liikuttanut, vaan jotakin ventovierasta. Sitte palasi rauha
Haapapuron mökkiin, ulkonainen ja sisällinen rauha; mutta Mari jäi
vihkimäkengittä, vaan sai siihen sijaan raamatun, jota kuitenkin Martti
itse enimmäkseen luki, varsinkin pyhän seutuina.