Vanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:
Syksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva
tuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista
mustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen
soitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani
istuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi
minun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta
voisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan
siihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti
tekevät.
"Pannaan hänet sitte kouluun", sanoi isäni, "ehkä oppii hän siellä
jotakin, että voi maailmassa henkensä elättää."
"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi", tuumaili äiti.
"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin", vastasi isäni ja kääntyen
minuun lausui hän: "perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä
asioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun."
Sillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle.
Kuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa
voita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin
sunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen
nahkakukkaronkin "pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi", niinkuin
hän sanoi.
Kaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista
minä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen
tukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia
tilikirjoja, mittakokka ja "sottalauta"-niminen kapine, jota hän käytti
lukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja
senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin
rouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut
pantiin asumaan, "sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla",
sanoi isäni.
Kotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä
siellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä
uudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin
niukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut
viihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko
joen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita
poimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä
kotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun
pysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina
"siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä." Eräänä pilvisenä
päivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille
pystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset,
ankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen
näköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät
sinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi
kaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. -- Tuota vireää
liikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon
kohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu.
Seinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla
kirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max
Grünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä
näyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. "Erittäin on
kaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut
sivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan
taiteilija", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa,
lapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista
rumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento
-- apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että
siinä oli jonkunlainen "kometiia" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään
semmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne.
Äitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan
oli maininnut pikku tarpeita, ja "miksipä hän muutoin olisi pistänyt
kukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa", mietin minä. Jo samana
iltana seisoin minäkin muun joukon seassa "kometiian" etuhuoneessa.
Rahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni
olisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella
ottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni.
Sisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat
ja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa,
jotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää,
milloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä
näkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan
ne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien
päällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi
hieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco,
Madagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi
hirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen
ja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen
minut tyhjää tähyämään.
Lieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat
saattaneet pääni pyörälle -- sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä
ja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä
yht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.
Silloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä "viepäs kehveli sitä
enkeliä, joka siellä heiskuu", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja
enkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota
ilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja
joll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: "ich bin
Margaretha."
"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo
näin, Kuopiossa", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen
itselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja
arvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? -- Hän kumarsihe vähän,
heitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan
sanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on
katon ja lattian välillä.
Jostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin
mansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen
sydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani --
siksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt -- kuin tuo viehättävä
keltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen
tyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin
lähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.
Siitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja
kuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman
hiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha
katsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon
lumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta
uudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin
jo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi
minut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi
päätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti
käsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä
käsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.
Margaretha voitti kuitenkin tunteensa pian ja velvollisuutensa mukaan
keikahti hän keveänä kuin orava ikään takaisin nuorallensa, jättäen
minut avossa suin nauttimaan onneani ja katselemaan kauniita
liikkeitään. Muuan vääräjalkainen, mustapartainen kääpiö keskeytti
kuitenkin heti nautintoni, kun hän tarttui käsikynkkääni ja jotensakin
epäkohteliaasti kuletti minut paikoilleni, matkalla muristen jotakin
hengen vaarasta ja tuhmasta poikanulikasta. Muutoin kului iltani kuin
kauniissa unessa ja kynttilät olivat jo kaikki sammutetut, ennenkuin
minä ymmärsin tällä kertaa täytyväni lähteä lausumatta jäähyväisiä
sydämeni haltijattarelle.
Ulkona oli kovin pimeä ja solisten virtaili vesi katuojissa, samalla
kuin taivaasta tuli toista min'enimmänsä ennätti kaupungin jo
ennestäänkin liejuiselle kadulle. Tuo ilma olikin ihan omiaan
lauhduttamaan rakkauteni ensimmäistä puuskaa, niin että kotiin
saapuessani olin jo jotensakin tyynenä ja täydellä järjellä, eikä
siellä minusta mitään huomattu.
Koko seuraavan yön kuohui kuitenkin vereni rauhattomasti ja kauvan
vältti uni vuodettani, kun minä mietin, mitä asiain näin ollessa olisi
paras tehdä. Kun aina olin tottunut luottamaan vanhempiini, päätin
nytkin heille ilmoittaa sydämeni nykyisen tilan.
Sillä varalla ett'eivät he suostuisi Margarethaa miniäkseen ottamaan,
aioin kirjeessä muutamalla sanalla viitata Amerikkaan tai johonkin
muualle lähtemisestä. -- Toisen kirjeen päätin lähettää Margarethalle
ja vakuutettuani ensin hänelle sydämellistä rakkauttani ja sen
pysyväisyyttä, olin siinä pyytänyt hänen olemaan huoletta, sillä minä
kyllä toimittaisin hänelle loppu-iäkseen päiväpaistetta. Jotakin
tuollaista aioin lemmitylleni kirjoittaa, vaan tietysti niin
luonnollisella tavalla kuin ainoastaan rakastuneet osaavat ja varsinkin
sen ikäiset rakastuneet. Ne päätökset tehtyäni nukuin rauhallisesti ja
makeasti nähden oikein autuaallisia unia.
Ensi työkseni valmistin seuraavana päivänä molemmat kirjeet,
Margarethalle ja vanhemmilleni, ja kun ei ollut ketä lähettää rakkauden
sanansaattajiksi, sain itse toimittaa tuota vanhojen tätien tavallista
virkaa. Margarethaani en itse tavannut, vaan eräs pikkuinen
juutalaispoika lupasi toimittaa kirjeeni sisarelleen, kun hänelle
lupasin palkaksi kourallisen karamellia, ja luultavasti saapuikin
kirjeeni niitä teitä kunniallisesti perille. -- Vanhemmilleni menevä
kirje oli kiireessä unehtunut avonaisena asuntoni pöydälle ja siitä oli
isäntä sen löytänyt, niinkuin muinoinen mustalaispoika talonpöydältä
veitsen. Hän kyllä sittemmin toimitti kirjeen omistajilleen, vaan
varusti sen muutamilla mielestäni tarpeettomilla selityksillä.
Kotiin tultuani antoi isäntä minulle määräyksen, jonka mukaan en
kolmeen vuorokauteen saisi huoneesta liikahtaa, "sillä sinä vaan
kaupungilla rakentelet naimiskauppoja mustalaistyttöjen kanssa", sanoi
hän. Seuraavina päivinä pidettiinkin minusta oikein isällistä huolta,
ja ett'en saisi vilustuttaa itseäni ulkona-olemisella, vartioittiin
minua kuin pahantekijää ikään. Viimein onnistuin kuitenkin eräänä
viileänä aamuna pääsemään karkuteille.
Tietysti ohjasin kulkuni Margarethan asunnolle. Hän ei näyttänyt
laisinkaan huomaavan läsnäoloani tahi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
ahkerasti järjesteli kaikenlaisia kopsia ja vakkoja pihamaalla oleville
rattaille. Kaukaan aikaan en minä uskaltanut äänelläni häiritä häntä
työssään, varsinkin kun hän nyt näytti paljoa suuremmalta kuin tuona
iltana tanssiessaan nuoralla ja oli muutoin niin ihmeellisesti
Pernambucon, Madagaskarin kuningattaren näköinen, mutta vieläkin
repaleisemmissa riikineissä. Vihdoinkin viimein rohkasin luontoni ja
hyvin sulavalla äänellä toimitin: "hyvää huomenta, Margaretha!"
Hän, suuttuneen näköisenä, tiuskasi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt
enkä erottanutkaan muuta kuin sanat: "Zum Henker". Kuitenkin ryhdyin
minä luettelemaan armaalleni niitä kärsimyksiä, joita lempeni tähden
olin saanut kärsiä ja samalla vakuutin niiden vaan kiihdyttäneen jo
entuudestaankin innokkaan rakkauteni voimaa.
Hetkisen kuluttua tulivat ulos Margarethan isä ja veli. Edellisessä
tunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä,
oli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota
kirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut.
"Poika, mitä sinä tahdot?" ärähti minulle vanhus.
"Puhutella Margarethaa kahden kesken", lausuin minä vapisten
kunnioituksesta.
"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi", oli ukon epäkohtelias vastaus.
Tuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun
rakastumisestani "sisar Margarethaan", vaan ukko kielsi häntä ja käski
edeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo
todenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä
kerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti
rukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin
seurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. -- Sillä välin
oli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo
istui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista
kadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri
parahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta
savu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan
minun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä
nähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla
tavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä
kolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka
oli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni.
Välinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni
tyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä
oli minun käytettävänäni.
Pojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä
harmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo
ainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani
tuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.