"Ettekö sitä ole kuullut -- vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata
sylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja
miehen voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni minusta kirkon
kuudennuksenkin teki. No. ei siinä sentään mitään erinomaista ollut."
"Kertokaahan kuitenkin", keskeytin minä.
"Nimismies tuli eräänä aamuna meille, ja kun minä olin vannotettu
varalautamies, pyysi hän minua matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena
esivallan käskylle, niinkuin sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet
toimitettiin, lehmät kirjotettiin ja me patikoimaan kotiin. --
Tunsittekos te Mikko-venäläisen?"
"En muistaakseni."
"Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummallista ja hän oli rehellisin
laukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan niinkuin me
muutkin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja
ihan niinkuin rehellinen ihminen toi sen takaisin ilman löytäjäisittä.
Niin semmoinen mies se oli Mikko-venäläinen; ja kova onnensa satuttaa
hänet reppuineen tiellä meitä vastaan.
"Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli: 'mie olen ihon
keyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen
Oleksilta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta, tunnethan sie herra nimismies
sen. Tavarat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole
minun omiani, Miihkalin ovat Jumaliste! -- mie olen itshe perin keyhä,
ihon olen kerjäläinen.'
"'Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää'. tokasi nimismies
vastineeksi.
"'En malta, pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih
tultua pannalla peätä puristetah, tutkitah a mihin panit suntsan i
reämän? A millä maksan Miihkalin reämän?'
"Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen
päätä, jos se ei jaksa maksaa", selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota
"oikeata rännin tekoa".
"Nimismies tempasi säälimättä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi
lähteä tiehensä. Mikko pikitti perässä kaikin tavoin rukoillen
reppuansa takaisin. -- 'Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen
rupiloa, kunj suntsani poisi antanet -- annan Jumaliste, vaikka peräte
keyhä olen, ylen keyhä', vaikeroi Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä
teki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuuluu näet olevan rikas mies,
oikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä.
"Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha oli
ruveta esivaltaan käsiksi, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua.
Minä muistelin, muistelin muistelemistani, mitä sana tässä kohden
käskisi tekemään. Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa
kuin ihmisiä, niinkuin sanotaan Moseksen laissa eli jossain
profeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, ajattelin minä ja astuin
nimismiehen eteen.
"'Nyt herra nimismies', sanoin minä, 'nyt alkaa jo ilta pimetä,
lopettakaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa.'
"'Menköön hän vaikka sen kattilaan', vastasi herra.
"'Mutta entäs laukku?' sanoin minä painolla.
"'Sen pidämme me', sanoi hän.
"'Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko.'
"'Vaiti, sinä et ymmärrä lakia', sanoi hän.
"'Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän
protokollalakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin
kuin muutkin ja käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn
pitääkin', sanoin minä.
"'Ja olet tuhma kuin pässi, koska luulet minun tässä rupeavan
seuraamaan Jumalan lakia', sanoi hän.
"'Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin
seuraaminen', sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin.
"'Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää
laukun?'
"'Aion, koska muu ei näy auttavan.'
"Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin
sitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. 'Pötki
nyt tiehesi', sanoin minä Mikolle, 'kyllä minä tätä nyt vähän aikaa
hoitelen, ett'ei hän perässäsi pääse.'
"Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin
nauroi partaansa koko jutulle. -- Sillä aikaa painiskelin minä
nimismiehen kanssa, eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies
ei ollut mikään tuulen löyhäys, vaan mies sen piti olla, joka allansa
hänet sai pysymään.
"Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin
nimismiehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä
milläkin, mutta minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystä
säikähdä, enkä ollut millänikään. Nimismies koetti lakipykälillä
näyttää toteen minun nyt rikkoneen lakia. Minä taas koetin näyttää
toteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mukaan minä varsinkin tein,
olipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me koettelimme
sanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsutaan, jos
joku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt,
ryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan
ryöväystä, vaan kuitenkin piti lain tässä olevan hänen puolellansa ja
sakottavan minua. Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen,
että minä teiltä laukun ryöstin; vai luuletteko venäläisen vannovan
minua vastaan? Se auttoi, ja herran suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en
minä oikeudessa olisi totta puhunut, jos sinne olisi menty -- sellaisia
narreja ne herrat ovat -- kuka oikeutta tohtisi valehdella?
"Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa
valehdelleen, eikä muuta tarvittu -- poksis oli vain kerran pannut
uunin piipussa ja sieltä syöksähti oikeustupaan itse vanha mies,
paholainen, näette sen. Mustan kissan hahmossa se oli tullut. Ei kukaan
nähnyt mihin kissa joutui, mutta Mattilan vaari ei siitä hetkestä
lähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vienyt hänen
sieluparkansa. Semmoista se on laskea lipparia oikeustuvassa.
"Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen eikä muuanne, vaan
lakipykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä
lähdin sen vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen
koko asian. Pastori piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä, eikä
virkkanut mitään puoleen eikä toiseen. Salaisesti hän kuitenkin oli
hyvillään siitä, että nimismieheltä noin, läpi suun, luiskahti lihava
paisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niinkuin
jälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismiehen
puolella, sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina
vetävät yhtä köyttä.
"Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus, Väinölän vanha
äijä. Heti pidettiin kirkonkokous, jossa pastori pitäjän miehille
esitteli minut kuudennusmieheksi.
"'Hän, tämä Matti Koskela', puhui pastori, 'on siivo ja viinaan
menemätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen, niinkuin
talonpojan pitääkin, omin käsin itsellensä raivannut aimolliset pellot
ja niityt. Hänen talonsa on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin.
Opillisessakin suhteessa on hän ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on
hyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että ulkoluvun merkit. Siis on hän
pitäjän paras mies ja ansaitsee yleistä kunnioitusta. Senpätähden ei
liene kellään vastaan sanomista, jos hänet asetamme Väinölä-vainajan
sijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.'
"Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua
nyppien seisoin väkijoukon takana. -- 'Astu esiin Matti', sanoi hän
sitten, 'parhaiden miesten pitää seisoa rintimaisina, ei ne saa
takapuolella pysytellä.'
"Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus, ja sinä kentiesi
pysynkin siihen asti kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. --
Kyllä se mahtoi nimismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen
kunniaan kohonneen, ja sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan
panikin. Vanhaa Aatamia on näet meissä kaikissa, niin herroissa kuin
talonpojissakin, ja vihamiehellensä kiusantekeminen tuntuu makealta
mannalta jokaisen suusta, enkä minäkään mielelläni soisi paholaiselle
pienintäkään mielihyvää. -- Sillä tavoin minä pääsin kirkon
kuudennukseksi, itse yhtään auttamatta, hihihii!
"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin
helmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun
arvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat,
juoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa
heitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen
pälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään
ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua
millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan
mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin
luokseni.
"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa
käydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut
syynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen
ja paljoa pätevämpi syy. -- Pastorin poika, se Kalle niminen, oli
menetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia
alkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä
vastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä
suusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa
pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen
miniänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli
kuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka
morsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa
pariskuntaa.
"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe
koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa
tulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka
paksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen
lasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään -- se
näet olisi häpeä vanhemmille.
"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta
saanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos
ryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot
riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi
tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää
pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin
minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman
sukkelakin, hihihii!
"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa
minulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen
käymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että
'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.
"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa,
kun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän
kynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja
kun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää
tuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on
niin niukalta saanut kuin minä.
"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet
lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa
kiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi
kuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo
silmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo
teki.
"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan.
Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina
aika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos
mielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja,
jotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt
jotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia
kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan,
enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja
äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta
murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia
nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo
muutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne
olisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet
liian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus
lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni -- tähän näin.
Minua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan
antaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.
"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa
semmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin
jo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua
kelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti
kultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. -- Se tuli eräänä
kuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen;
vieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks'
luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän
ruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se
kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina
on ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.
"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset
vetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä
tarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin
asia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne
mies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli
hänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti
asiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja
alkoi tehdä päätöstä.
"Tuomio oli, että myllärin oli kiluineen kaluineen, myllyineen ja muine
hynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo
vahingon palkintoa.
"'Eikös niin?' kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko
ällistyi kun minä vastasin: 'ei niin, ei sinne päinkään.'
"'Ja miksikä ei?'
"'Siksi', sanoin minä, 'siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly
ylimuistoisista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen
omistajana oli ennen tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän
oli saanut myllyn isältään ja eikö sekin liene saanut isältään, ja sen
tähden isossajaossakin lohkaistiin myllylle eri palsta.'
"'Mutta paperien mukaan...'
"'Papereista viisi', sanoin minä, 'myllärit ovat aina olleet kelpo
miehiä, eivät ota liikaa tullia, maksavat veronsa puhtaasti kruunulle
ja kaikille kappamiehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet
kuninkaan väylää, ja sanalla sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus
mielessä.'
"'Mutta oletteko täydessä järjessänne, hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä
laki puolellaan', sanoi tuomari.
"'Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat' --
silloin muistin, ett'eihän tuomari niitä näekään -- 'täydessä siinä
järjessä kuin Luoja minulle syntymässä on antanut, vaan olisi kuitenkin
synti laittaa Aaroparka näin mierontielle joukkonsa kanssa. Sentähden
minä panen vastalauseen ja se on pantava pöytäkirjaan ja siin' on perä.
Amen.'
"'Mutta te saatte sakkoa, Koskela.'
"'Vaikka vaan', sanoin minä, 'se kun ei herra herrassöötinkiä liikuta.'
-- Niin puhuin minä ja kelmeä kuin talvinen kuu oli tuomari kasvoiltaan
kysyessään: 'onko se koko lautakunnan miete?' Totuttuun tapaan
vastasivat toiset: 'jaa, korkea oikeus.'
"Tuomari pisti pöytäkirjaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä,
-- vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille
annettiin julistus asiassa ja paperit toimitettiin laamanniin, sieltä
hoviin, sieltä senaattiin ja viimeksi itselleen keisarille. On se
keisari mahtanut arvella: 'aika poika tuo Koskelan Matti on', ja ehkäpä
hän on näyttänyt paperit pruustinnalleenkin.
"Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi
armollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies, ja päätti asian
hänen hyväkseen. -- Minulla on näettesen täällä pääkopassani tallella
muutamia lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat,
hihihii! Ei sitä niin tuhmia olla kuin näytetään, hihihii!"
"Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan keisaria, sekä vanhaa pappaa että
nuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne
puhuen?" kysäsin minä, kun ukko oli saanut viidennen ryyppynsä
tyhjäksi.
"Se oli näette sen semmoista seikkaa", jatkoi hän kertomistaan, "että
Katrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas
mies kuin pajari -- kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut
maailmaa nähnyt -- kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä
-- rupesi mieli tekemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin
läksinkin. Katrin tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä
'isvosikalla' ajelemassa, hevosmiehellä, joka vie mihin ikään tahtoo,
kun vaan vähän murahtaa hänelle venäjäksi.
"'Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan', sanoo Katrin tädin
poika hätäisesti.
"'Terve tulemasta', sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaiset
vaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori
herra ja perintöprinssi vasemmalla. -- Hatut pois päästä, se on tietty
se.
"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos,
kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee.' Hän -- keisaria tarkoitan
-- luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle
matkalle.
"Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se
olikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan
markkinoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näettesen, viittaa
sitte minua vaunujensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja
minä rupesin laskeutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin
nopeasti ennättänyt, ja kun pääsin kadulle, oli keisarin hevoset taas
täydessä ravissa; ajajan tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää
ollenkaan. Minä en ennättänyt muuta kuin nähdä heidät, sekä papan --
itse majesteetin -- että perintöprinssin. Molemmat näkyivät olevan
kauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä kiireessä, kuin
armollinen esivalta huusi mennessään minulle: 'käy meillä Koskelan
Matti, ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäsen asiaa!'"
Siinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä, ja kun minä epäileväisesti katselin
hänen silmiinsä, sanoi hän: "uskokaa pois, niin oli sen asian laita.
Minussa ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan
päivässä, jos minä valehtelijaksikin rupeaisin"; mutta kuitenkin
kynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin se nyt tapahtui viimeisen kerran
koko kertomuksen ajalla.
"Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari,
vaikka harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. --
Oli minulla sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät
tahtoneet kaikkia puheitani oikein uskoa. Tulipa niin kevät käsiin.
Muutamana sunnuntaina istuin kirkossa tavallisella paikallani
etupenkissä. Jumalan palveluksen loputtua ilmoitti pastori nyt tulevan
tapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odottivat ihmiset ja pastori
käski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin eteen. Me
menimme ja hän kertoi keisarin lähettäneen Kalliolan kestikievarille ja
minulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti
seurakunnalle liikuttavan puheen.
"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain -- tässä se on; vaan
irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun
ilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet
kaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. -- Jo sitte ihmiset uskoivat
minun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin,
ja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen
majesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut
kuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille.
Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan
eihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa -- niin kumminkin itse
arvelen.
"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta,
vaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain
jälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä
ihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan
rakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen
kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja
toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.
"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt
kokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen
tyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja
täältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri,
niinkuin kellonheiluri, hihihii!"
Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas
tielle kuului karkeaääninen laulu:
"Ollaan poikia, ollaan poikia,
poikia julmia juomaan,
mamma se käski Maaningalta
rengaskorvia tuomaan",
ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.