Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä
lohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä
murheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: "viime postiin en
sinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet
leikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan." Huu! -- minua
oikein kauhistuttaa. -- "Kuollut viinaan." Se ei ole totta, ukko olisi
jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan
viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. "Kuollut viinaan", siinä on.
Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan
saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen
paljouteen.
* * * * *
Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että
minun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä
jo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä
innolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa
kanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin
totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan
ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo
inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia,
vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.
Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni
ilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan
ukon kuolleen viinaan?
Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa
asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin
uskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt
lääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada
Koskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta
saaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin
ja kysäistä: "mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?"
Epäilemättä muori olisi vastannut: "viinaanhan se kuoli miesparka. Minä
jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut
märkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e."
* * * * *
Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin
kirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin
silmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja
piti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi
hieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä
osoittava ääni: "äh!" Samat temput uudistettiin ja viidennen "äh'in"
kuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.
Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin;
ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa
pannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään
muotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.
Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine
hyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka
pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin
ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen
paininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin
kerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.
"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu
vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani -- "ihmeellinen se
sentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni
neste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi
kirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee,
vaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin,
sekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä
isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää
muistellaan."
Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee.
Silloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan
eläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu
päästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin
elän. -- Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi
tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta -- Juhanuksesta
alkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin.
Oli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän
täytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan
kanssansa Uttilan mökkiin, "siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi",
hänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.
Muori ei luultavasti tuntenut minua, koska ei edes tervehtinyt, eikä
hän muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen kuin ukko kuiskasi
hänelle jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua
palasi hän pullon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli
poikki. Sen otti ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä,
jotta saisi aina juoda pohjaan.
"Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko", lausui
kirkon kuudennus.
"Eihän tuo pahaakaan tee."
"Ei tämä aine tee pahaa, vaikkei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda,
mutta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea
kaupungin korkkikin; -- ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa
kopeekan. Paljokohan ne nyt maksanee?"
Minä en sanonut tuota tietäväni.
Ukko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi
tarkasti edellä kertomiani temppuja. -- Ryypyn tyhjettyä kääntyi
keskustelu äkkiä toiselle tolalle.
"Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin
tuli mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut."
Tapa, jolla tuo lausuttiin, osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan
satuttaa arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas
siitä voisi närkästyä.
"Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?"
"Tietysti."
"Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan
kepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk'ei sanonut. Mitä se on
lähteä jäniksen passilla koulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi,
niin panisinpa hänen pöksyillensä että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte
sietänyt aika saunan, mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne, ei
siitä enää ole puhettakaan ja kaikki on taas hyvin. Niin, nyt voipi
kuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä rinnallanne, eikä kukaan uskalla
teitä konnaksi sanoa. -- Suoraan sanoen: yleiseen pidetään teistä
enemmän kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo olla suuna päänä
joka paikassa. Teissä on, näette sen, enemmän ryhtiä kuin tohtorissa ja
ryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mutta nyt jo
alkaa vanhuttaa."
Minä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan että moitettaan. Kun
en virkkanut mitään, piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja
viidennen "ah'in" perästä jatkoi:
"Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa --
lienettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta
luullakseni kirkon kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon toki
muutoinkin tainnut päästä -- minunkaan pääni ei näet tuohesta ole --
mutta kyllä se painiminenkin auttoi. Saattaa kyllä olla maailmassa
terävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei ole koko tässä
läänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan olkoon
minusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen
heidän nimensä maailmasta haihtuu kuin minun. Minulla on seitsemän
poikaa ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihii!
"Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka
kohta en sitä aloillaan ole lukenut, niinkuin Ämmälän Taavetti. Soma
mies se Taavetti, päiväkaudet hän höröttää: 'O kuinka ihanat sun
asuinsijas ovat' ja pirtin nurkat vaan läntistyvät läntistymistään,
uunin piippu kallistuu kallistumistaan ja Taavetin pää tekee sille
seuraa, hihihii!
"Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä
sanotaan nähtävän mustia olennoita, jotka ovat hyvin viinapullon
näköisiä ja ne tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo:
'pois se minusta, että sillä synnin myrkyllä suuni pilaisin.' No, no en
minä tiedä onko noissa puheissa pikkuistakaan perää; paljonhan maailma
tyhjääkin puhuu, 'vaan ei siinä savua, kuss' ei tulta', sanoivat
vanhat.
"Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa
Taavetin kieli paljoa sukkelammin kuin minun, ja kapea on joskus
kruunun sarka hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua
juomariksi ja kukatiesi heillä siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut
sen minä sanon julkisesti, että perheeni olen tähän asti leivässä
pitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kun Koskelaan tulin. Hongan
oksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt enkä juonut,
vaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne.
"'Mies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala', sanoivat vanhat, ja onpa
Hän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä 'mitä miehen
toimesta, jos ei Herra anna siunaustaan'. Joll'ei tuota vapisuttajaa
olisi tullut, tuskin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy
aina sellainen pirullinen kulkunpolte, ett'ei sitä usko muut kuin itse
kokenut. Siihen asti ja aina ennenkin olin minä varova viinan kanssa,
vaan nyt se toisinaan tahtoo voiton viedä, mutta oikein nahkajuoppo en
kuitenkaan ole."
Siinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos
hän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä
hänen omantuntonsa kanssa.