Parin hetken matkan päässä Savon pääkaupungista Kuopiosta on pitkähkö,
kivikko niemi, jonka rantoja Kallaveden rauhattomat laineet lakkaamatta
huuhtelevat. Noin puoli vuosisataa sitten kasvoi niemellä sekametsää,
kumminkin enimmäkseen lehtipuita ja tuuheita katajapensaita. Siellä
täällä metsän keskellä oli joku kumpurainen aho ja toisia aikoinaan
ahoksi tulevia kaskia yhä vuosi vuodelta lisääntyi. Niemelän ukko,
Paavo Heikkinen, ei näette varsinaisesta pellonviljelyksestä paljoa
huolinut, vaan siihen sijaan oli ankara solkikoivujen vihaaja, joita
hän väsymättömällä innolla kaateli kaskiksi, poltti sitte ne halmeiksi
ja talvikaudet muorineen ja pienine tyttärineen syödä mutusteli
huuhtarukiita. Ahoilla oli hyvää laidunta Niemelän kolmelle mukkopäälle
lehmälle ja häränjurikalle, eikä kesäsydämen aikaan talon kirjavalla,
melkein lehmän näköisellä ruunallakaan ollut ruoan puutetta. Talvella
sitä vastaan laihtui se aina, ei niin paljon ajon pakosta kuin nälästä.
Se ei näet ottanut tottuakseen Naattisalon jussinparta-heiniin ja muita
heiniä ei emäntä sille sallinut annettavan. Lampaat olivat ainoat,
jotka lihoivat ja olivat iloiset tuosta ruunan ruoan suhteen
ranttuilemisesta, sillä ne saivat osakseen kaikki sen jättämät suuteet.
Ei kuitenkaan voi sanoa Niemelän perheen eikä elukoidenkaan koskaan
varsinaista nälkää nähneen, sillä talon isäntä oli "toimen ukko" ja
ahkera kasken raataja; emäntä taas ymmärsi niin parhaiksi sekoittaa
petäjänkuorta taikinaan, ettei siinä pihkan eikä imelän makua paljo
tuntunutkaan, ja jos pikku Miina toisinaan vähän leivän katkeruutta
valittikin, osasi äiti aina höystää Jumalan viljaa lehmän annilla ja
kauniilla sanoilla, niin jotta Miina mielelläänkin kannikkaansa
pureksi. Hyvääpä se hänelle näkyi tekevänkin, koska hän oli puna- ja
pulleaposkinen tytön tynkä, joka päivä päivältä kasvoi ja vahvistui
sekä ruumiin että sielun voimissa; ja vallattomuudessa hän varsinkin
oikein jättiläis-askeleilla edistyi.
Hiljakseen kuluivat päivät Niemelässä. Monta monta vuotta meni eikä
mitään erinomaisempaa tapahtunut -- useinkos sitä ihmis-iässä
erinomaista tapahtuukaan. Miina kävi rippikoulua ja pääsi, kuin
pääsikin, toisella kertaa ehtoolliselle, vaikka kirkkoherra ensi
kerralla sisäluvun huonouden tähden oli hänet lähettänyt lukkarin
luetettavaksi. Se pisteli Miinan vähäsen vihaksi, vaan mikäs auttoi,
esivaltaa piti totella. Toiset tytöt pilkkailivat myöskin Miina parkaa
hänen taitamattomuutensa tähden, vaikka eihän se ollut Miinan syy.
Hänen äitinsä ei osannut muuta kuin ulkolukua, kuinkas hän sisäluvussa
olisi voinut tyttärensä opettajana olla. Toisena vuonna hämmästytti
Miina sekä pippiä että pappia sisälukunsa selvyydellä, mutta hän olikin
välillä käynyt lukkarin koulua ja saanut alkeet siellä. Teräväpäisenä
tyttönä oli hän muutoinkin vuotensa oikein käyttänyt ja oppinut niin
paljon uutta, että jollei Ville Pitkästä olisi ollut, olisi juuri Miina
Heikkinen ollut etevin kaikista rippikoululapsista, niin hyvin tytöistä
kuin pojistakin. Ne kaksi olivat nyt etevimmät, sen myönsi itse
kirkkoherrakin, koskapa hän muistoksi rippikoulusta antoi heille
kumpaisellekin kirjan, jonkamoista kunnianosoitusta ei niillä tienoin
tiedetty ennen kellekään tulleen osaksi. Kirkkoherran viisaan päätöksen
mukaan annettiin Miinalle "Viinamyrkystä, surullinen tarina" ja
Villelle "Kultala".
Miinan maine levisi leviämistään ympäri lähiseudun, ja kun hän ei
tahtonut että häntä ylistettäisiin paremmaksi kuin hän olikaan, oli
hänellä täysi työ toimittaessaan niin ettei maineensa hänestä liikoja
laskisi. Suolamiesten kanssa levisi Niemelän Miinasta sanoma yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi. Muutamien vuosien perästä oli se jo ehtinyt
hyvinkin etäälle. "Viinamyrkkyä" siis Miina sai kiittää että hänelle
alkoi tuiskuta kosijoita kuni rakeita rankkasateella. Huhu oli sanonut
Miinan
"silmiltänsä sirkeäksi,
korviltansa korkeaksi,
rikkahaksi, rakkahaksi,
kasvoiltansa kaunihiksi,
poskilta punoittavaksi;"
ja kummako siis oli että
"jo juontajat tulivat,
neion airuet ajoivat,
yli kuuen kirkkokunnan,
yli kappelin kaheksan.
Hämehestä sulhot saapui,
toiset kaahloi Karjalasta,
samosi Savon kylistä,
vieri Viipurin rajoilta."
Miinan vanhemmat, jos kukaan, olivat tuosta sulhastulvasta mielissään
ja kehottivat tyttöänsä ottamaan milloin tään, milloin tuon kihlat
vastaan, mutta Miina ei suostunut sulhasihin, mieltynyt miehiin
hyvihin. Vähitellen alkoi sulhastenkin käynnit harveta harvenemistaan
ja Niemelän elämä käydä entistä hiljaista latuansa. Miinankin maine
vanheni ja nuoremmat ruusut alkoivat vetää ihailijoita puoleensa.
Nähtävästi oli Miina päättänyt jäädä vanhaksi piiaksi.
Muutamana talvisena aamuna paukkui pakkanen kovasti Niemelän pirtin
nurkissa ja ukko Paavo huomasi tarpeelliseksi mennä puiroosensa
polttopuun hakuun. Varhain lähti hän liikkeelle, valjasti vanhan
ruunansa kiverä-sepisen puu-reen eteen ja istahti tyynesti siihen,
varaten jaloillaan ketaraa vastaan. Näin hän varhaisena aamuhetkenä
ajoi kaitaa, härmäisten puiden välitse kulkevaa metsätietä ja hartaasti
ruumistaan nyökäyttäen hyräili tuota siihen vuoden aikaan ainoastaan
pituutensa vuoksi sopivaa virttä "Sen suven suloisuutta". Syvään
hengitti vanhus raitista ilmaa ja metsän hiljainen juhlallisuus
vaikutti niin kummallisesti hänen mieleensä. Hän ajatteli yhtä ja
toista ja varsinkin juohtui hänen mieleensä haudan pitkä, tyyni rauha;
sinne alkoi hänkin ikävöidä. Vyö oli liian tiukalla ja hän helpotti
sitä. Hevosen ohjat jäivät höllälle ja vyön päitä piteli vanhus
kädessään. Ruuna seisattui ja tuontuostakin käänti päätänsä luodakseen
jonkun kummastelevan silmäyksen isäntäänsä, mutta tämän ajatukset
lentelivät kaukana tuntemattomissa, haudan takaisissa maissa. Salolle
eksynyt yksinäinen tuulen puuska karisteli läheisen kuusen oksilta
huudetta vanhuksen harmaantuneille hapenille, mutta hän ei sitä
huomannut. Toinen pohjosen henkäys repäsi ukon kelsiturkin aivan auki,
vaan sitten oli taas kaikki niin tyyntä ja rauhallista. Hetken kuluttua
ei ukon hengityskään enää häirinnyt luonnon yleistä hiljaisuutta.
Vihdoinkin viimein kyllästyi ruuna tuollaiseen tyhjän toimitukseen ja
hitaasti, niin hyvin kuin taisi, kääntyi se kotia kohden. Pakkasen
kangistama mies putosi kääntyessä liisteiltä tielle ja hevonen vilusta
väristen jatkoi matkaansa Niemelään.
Vanhuksen hautaan saatettua arvelutti sekä äitiä että tytärtä miten
nyt elämään ruveta, sillä paha on naiseton talo, mutta miehettömän
talon elämästä ei tule niin mitään. Äiti hiukan nuhtelikin tytärtänsä,
kun se oli niin monelle kunnon kosijalle repposia jaellut.
"Katsos nyt", lausui muori, "eikö mies olisi talossa tarpeen? Kuka nyt
kasket polttaa, heinät niittää ja tekee kaikki talon työt? Voi, voi
kuitenkin, kun sinä et Aholan Pekkaa ottanut, sittehän tässä ei
hätääkään olisi! Nyt sinun täytyy ottaa kuka vaan ensiksi tulee, jos
niitä enää tulleekaan! Minäkin jo olen liian vanha miehelään menemään
eikä meidän kannata renkiäkään ottaa, sillä ne jo nykyjään tahtovat
kolme tynnyriä kahtia ja talon vaatteen, ja onko se sittenkään
omituisen miehen väärti. Voi! voi kuitenkin! mitäs nyt tehdään?"
Miina ei vastannut sanaakaan ja vähän aikaa mietittyään jatkoi muori:
"Voi, voi kuitenkin, kun minäkin nyt jo olen näin vanhaksi käynyt;
nythän minusta ei enää Sorrin Mattikaan huolisi -- vaan kuulepas",
keskeytti hän itseään, "eiköhän tuo Kemilän Pieti vielä ottaisi sinua,
jos sinä niinkuin antaisit vähäsen merkkiä sinne päin. -- Kuuluuhan se
vähän ryyppivän, vaan hyvä työmies on, hyvä työmies, niinkuin
isävainaasikin sanoi?"
Miina oli hiukan naurahtanut äitinsä puhetta kuullessaan, vaan nyt hän
lohdutti häntä. "Ei Pietistä minulle ole eikä hän enää minusta
huolisikaan, kun jo kuuluu kulkevan Aholan Marin luona, enkä tiedä
tokko minäkään häntä voisin ottaa. Ylipäätään en minä huoli kenestäkään
-- jos ei oikea tule -- ja mitä töihin tulee, niin voimmehan me ottaa
renginkin, mutt' jos ette siihen suostu, osaan sitä hätätilassa kyntää
minäkin."
"Tuosta oikeasta sinä vaan yhä puhut, mutta eihän sitä mitään oikeaa
tule, kun ei poikamiehiä ole näkevinäänkään", sanoi äiti.
"Ei se todellakaan siltä näytä", vastasi Miina ja syvä huokaus puhkesi
hänen rinnastaan.
Pihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi
sisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta
ympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi
keskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari
teertä kainalossa. "Pilkki, hiljaa siinä", lausui tulija ja sitten
vasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun
vieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei
sitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön
silmiinkään katsoa.
Poltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois,
vaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta,
ja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut
pahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä
sitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen
taistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he,
äitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.
Seurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään
oli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren
suuret -- talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia
-- vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan
iloisesti:
"Ruskea merinen ruoko,
ruskeampi neitoseni.
Kaunis on kesäinen päivä,
kaunihimpi neitoseni.
Kirkas tähti taivahainen,
kirkkahampi hän sitäkin",
ja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.
Talvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein
"omituisen miehen väärtinä"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän
ennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt.
Villen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat
kengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi "jonkun
jättiläisaallon maalle viskaamilta", niinkuin hän sanoi.
Kaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta
vähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä
talvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin
pari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä
laski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja
oikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan
niinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha
emäntä, sillä hänen silmänsä eivät "kahteen kymmeneen vuoteen olleet
niin terveet olleet kuin viime talvena". Ihmeen paljo oli muutoksia ja
parannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin.
Niemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät
tyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, "mistä ihmeestä hän niin
ymmärtäväiseksi oli oppinut?"
"Kirk'herran antamasta Kultalasta", vastasi toinen, ja sillä kertaa
luuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta
muutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen
välillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin
vähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin,
jos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.
Emäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi,
jollei "oikea" tulisi häntä kosimaan, "mutta totta todemmastaankin minä
en käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä
veruke."
Ville luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan "oikea" merkitsi, nimittäin
jotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja
sekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä
palveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja
Ville jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän
ei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.
Viimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai
sieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä
kuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen
puolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä
kanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla
kotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi
rannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä
polkulaudalla.
"Myöhäänhän sinä valvotkin", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan
lausua jotakin.
"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet", nauroi Miina ja
katseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, "tiedäthän
täällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja
noustavan ennen päivän nousua."
"Kyllähän minä sen mahtanen tietää", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän
hämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä
tien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui
sitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: "Ville, miksi sinä aina
kohtelet minua niin kummallisesti?"
"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä --"
"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina
pakenet minua kuin saastaista eläintä", keskeytti Miina Villen puhetta
ja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.
"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista", lausui Ville, ja vähäisen
aikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: "ja minäköhän sinua pakenen -- vaan
olkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain
Naatin Mikon toiseksi niittämään."
"Saaman pitää", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, "vaan tottahan
sinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan."
"Samahan sekin on", oli lyhyt vastaus.
"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt", sanoi Miina,
"sinä luulet minua --"
"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet", tarttui Ville
puheesen.
"Ja ketä?"
"Sitä oikeaa", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.
Miina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli,
tiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri
hänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä
asiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin
useimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun
halveksivan häntä.
Makuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt
tallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein
nousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli
auki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.
Kummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän
avoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen
Miinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän
lausumaan runon tavoin:
"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun
rakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et -- tuskin milloinkaan."
Näytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas
aitasta pois.
"Ville' Ville!" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin
tuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei
hoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: "Niin, minä se
olen -- ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan,
ett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita."
"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan", toimitti Miina.
"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon."
"Tietysti tulen minäkin mukaan."
"Tee tahtosi", vastasi Ville yksikantaan.
"Voih, kuinka sinä olet kummallinen", sanoi Miina ja heitti
ristirantuisen huivin kaulaansa, kaappasi seinämältä airon, jossa uusi
hankavitsa oli kiinni, ja juoksi ruoka-aittaan. Heti tuli hän sieltä
täysi piimäleili kädessä, huusi pirtin ovelta sisään: "Äiti, minä menen
Villen kanssa Naattisaloon luokoja ottamaan, tulettehan te yksinkin
täällä toimeen." "Tulen, tulen", vakuutti vanhus, ja iloisena kuin
lintu juosta sipsutti Miina lipokkaissansa rantaan. Vakavana ja
miettivinä seurasi häntä Ville haravien, sapilaiden, kontin ja liipan
kanssa. Rannalla hän voimakkaalla kädellä sysäsi nelilaitaisen, suikean
venheen veteen ja Miina silmäili häntä tyytyväisenä, niinkuin ainakin
nainen, joka näkee miten voimakas on se käsi, jolla hänen rakastajansa
voi elämän vastukset voittaa.
Yleisen savolaisen tavan mukaan istahti Miina souto-teljolle ja Ville
rupesi perään huopaamalla häntä auttamaan. Aurinko nousi punaamaan
veden kalvoa ja koko tuo raitis järvi-ilma tuntui täyttyvän pienen
pienillä valohiukoilla. Satojen saarien ja niemen kärkien lehdistöistä
kajahteli lintujen iloinen viserrys, ja luonnon sulous tuntui
kuiskuttavan tuota ainoaa sanaa: "lempi, lempi", joka niin monen
ihmislapsen rintaan tuottaa joko sanomattoman autuuden tahi katkeruuden
tunteen.
"Kaunis aamu", lausui Miina lakaten hetkiseksi soutamasta; "koko
maailma näyttää niin uudelta ja tuoreelta. Kaikki on niin elävää,
linnut, vesikaislat ja itse ilmakin ovat kuin olisivat iloissaan, vaan
sinä yksin istut synkkämielisenä ja ääneti niinkuin kuollut. Mikä sinua
vaivaa? Sinä olet aina, niinkuin joku suru mieltäsi painaisi."
"Minua ei vaivaa mikään, minä tahdon olla vaan ääneti 'niinkuin
kuollut', sillä todella olenkin kuollut", puhui Ville kuivasti ja
ajatteli itsekseen: lemmetön elämä on sama kuin kuolema.
"Kuollut? ja tahdot olla kuin kuollut; minä en taas millään tavalla nyt
tahtoisi kuolla, vaan nyt vasta tahdon oikein elääkin; on kuin olisin
uudesta syntynyt."
"Sepä hyvä, vaan etköhän jo jaksaisi vähäsen soutaa."
"Jaksan, jaksan, vaan eihän meillä niin kiirettä ole."
"Minun mielestäni on kiire, sillä lauvantain kastevellille pitäisi
Naatin niitty jo olla tehty ja heinät pieleksessä."
"Heinistä sinä vaan puhut minulle -- puhu niistä äidille ja minulle
haastele jotain muuta", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.
"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi."
"No laula sitten."
"En ole lukkarikaan."
"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?"
"En minä lempilauluja laulele", oli kuiva vastaus.
Miinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli
vaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä
olleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja
monenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti
suuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian
kuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää
koskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.
Heinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja
samoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun
heidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään
puhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret
hauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja
kaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.
Miinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan,
kenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus
olisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken
kerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen
jälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta
nuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon
väelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: "Kuulkaas, emäntä" --
vanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa -- "minä pyytäisin, jotta
saisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille
ruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he
mitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun
tuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät
tule ristiksi kellekään."
"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa", sanoi
emäntä hymyillen, "sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut
tässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se
nyt on; koko tienoon koristus."
Villen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän
hyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi
kuin puhui: "miksi et sitä ole ennen sanonut?"
"Minunkohan sitä piti alottaa", vastasi Miina, "ja kyllä minä toisinaan
olin antavinani jotensakin selviä viittauksia."
"Hm! -- Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä
toisiamme, -- kummallista! -- mutta nyt, mikäs nyt estäisi?" puhui
Ville innokkaasti.
Sanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon
saliin suuren peilin eteen.
"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin
ansaitseisimme todella ihmisten naurun", puhui Ville. "Kas kuinka
harmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut -- vaan hyvä
on näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta."
"Se on parasta", sanoi emäntä, "ja veljesi lapsille annetaan talo
sitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä
oikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle
tahdon, kun ei ole omaisia."
"Voip' olla niinkin; -- ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään",
vastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka
todellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.