Samalla nirahti pirtin ovi surkeasti, kuni pahoillaan liian varhaisesta
leponsa häiritsemisestä. Vaikka veltosti, aukeni se kumminkin
vähitellen ja vieläkin hiukan kitisten laski ulos naisihmisen, jolla
oli päällä herraskuosiin tehty karttuunihassa.
"Huh, miten hirveän kylmä aamu", lausui ulostulija.
"Praa, praa, praa", rääkyi varisjoukko petäjässä ja ikäänkuin
yksimielisestä päätöksestä lehahtivat ne kaikki samalla kertaa lentoon.
-- Nyt ne jo rääkyivät tuolla Raiskalammin päällä. Yhä loitompaa kuului
varisten ääni lakkaamatta, kunnes sitä ei enää kuulunut ollenkaan, ja
viimein katosivat ne näkyvistäkin tuonne hämärään etäisyyteen.
Kauvan lintujen kadottuakin seisoi nainen yhdessä kohden silmät
avaruuteen luotuina. Tuskin olisi hän mietteistänsä ihan heti
havahtunutkaan, jollei päivän terä olisi pilkahtanut esiin vaarojen
takaa. Sen ensimmäiset säteet kultasivat kauniisti kaukaisia kumpuja ja
kunnaita, toiset purppuroivat veden kalvoa ja seuraavat sattuivat jo
katselijan silmiin, siten huomauttaen hänelle nyt jo olevan ajan päivän
askareisiin ryhtyä.
Samalla pistäytyi pirtistä ulos mieskin. Se oli tavallista kookkaampi
keski-ikäinen mies. Hänellä oli korkeanpuoleinen, jo hieman ryppyinen
otsa, korkeat kulmat, ja niiden alta katselivat syvistä kuopistaan
tummat, värittömät, mutta ystävällisen näköiset silmät. Miehen nenä oli
suora, suu pieni ja sen ympärillä pieni pilkallinen poimu. Leuka taas
oli tukeva ja vähän esiin pistävä. Sanalla sanoen mies oli jyrkän
näköinen, mutta näytti sisältävän paljon viisautta kuni koulukirja.
Tuon kirjan kansina sopi pitää keskeltä jaettuja, tumman ruskeita
hiuksia, jotka suorina säikeinä ulottuivat nutun kaulukselle saakka.
"Hirveän kylmä aamu", sanoi nainen.
"Siltä tuntuu", oli vastaus.
"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin", arveli nainen.
"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin", sanoi mies.
"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?" tuumaili nainen.
"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin
siitä asti kuin sinut taloon toin", vastasi mies äreästi ja lähti
astumaan pois pihamaalta.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet", mutisi vaimo,
ikäänkuin itsekseen.
"Ammuuh", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.
"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni
oikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun
Iska ei anna enää kahviakaan keittää", lohdutti sitä emäntänsä ja meni
pirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu
kädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.
Nyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä
lypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään
huoahtaen: "ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt
enää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi."
Silloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen
silmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen
suutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:
"No mikäs näytti?"
"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!" huusi mies hurjasti käsiänsä
väännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois
kaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä
portaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se
sammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen
leukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen
siinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden
vieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.
Kaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte
haihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli
seurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen
synkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat,
hyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan
valoa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta
tuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen
mielessään.
Hän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän
kymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä
renkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt
mieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi
navetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella
Huuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi
määräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään
hirmua, nimismiestä.
Niin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes
eräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se
oli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan
kosijoita "vaikka viisi joka sormelle", vaan Leena ei huolinut heistä
kenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan
kaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. --
Hänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut
tytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei
Leena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin
vuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli,
vaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä
huolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.
Sillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle
tuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan
pian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön
entiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan
luokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta,
sillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin
toisella kannalla.
Kuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen
taloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.
Iska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja
hyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin
tuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa
tyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään
oikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä
aikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti
hänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja
lähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne
ja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli
elämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen
kiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin
ennen.
Mielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä,
miten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä
siemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan.
Tuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle
karttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta
kuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: "saa
herra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää
omistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5" j.n.e.
Sama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan
verot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi,
sillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä
siinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli
käynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat
muutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla
istuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen
liikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.
Yht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi
mietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.
Isäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä
astioita pesi, sanoi hän tyynesti: "Leena, pikku-Matti on äänessä."
Leena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.
Iskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi
tavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten
viimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki
velkansa, "ja sitte", päätti hän ajatuksissaan, "sitte ruvetaan meillä
taas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla
silloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se
Huuhkavaaran irtain on sulanut." -- Emäntä taas toivoi avaran
ruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista
Huuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä,
perintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka
jokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin
suurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan
aamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää
turuutettiin pari kolme kertaa päivässä.
"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua
tullut," lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon
ulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut
lueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan
perästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta.
Poika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen,
pellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.
Iska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja
istui hänen viereensä leikkimään.
"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän
kärsimyksistä ja vaivoista", tuumaili Leena, "sillä mitä on ihmiselämä
muuta kuin kurjuutta?"
Iska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei
hän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että
ihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia
toiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän
hallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä.
Viimein lausui hän: "kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta
joutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada
hänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni".
Sen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan
pistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle
kauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois
ryöstöstä, ettei heidän "kirjoansa" kuitenkaan lauantaina myytäisi,
sillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan
saa?
Pian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska
vielä vaimoansa: "älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle,
ennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se
ylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne
viedä, niin säästyy edes hakupalkka". Niin sanoen lähti mies matkaan
jättäen vaimonsa taloutta katsomaan.
Kaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo
joutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas
säikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään
mutisi: "huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin
monta kuin eilen." Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä
aamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti
liedellä. -- Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden
aikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin
minkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti
pappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa
luottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi
siinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa
kohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat.
Siltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja
kunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta
asemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen
suuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän
oli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin
kunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen
tieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen
kauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut
saavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin
kohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, "ikäänkuin
tässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa", lausui nainen ääneensä.
Se oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle
emännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin
katkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon
Iska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat
päivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa.
Hän ruotimummona -- hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka,
jota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta
ihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut
olevan yhtään; hän ruotimummona -- oi se oli perin surkeaa! Kummako
siis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan
vieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla
kuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa
taittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten
kosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti,
ikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.
Viimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä
kirjoansa vaalimaan.
"Tuonko verran", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa
silmäillen, "mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja
sääret pitkät kuin haasiariu'ut." Hän pisti maidon semmoisenaan
siivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. -- Pelko ja halu
kuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan
siitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat
naisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän
näytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli
hetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka
nuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.
Hartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen
voima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi
viimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon
puhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä,
kuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.
"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea", mutisi hän
puoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli
kadonnut. "Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin
tultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta
kyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se
kauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus
meitä ryöstättää. -- On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen
asti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku
taloon."
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen
sarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin
palata.
"Mitä siinä kantustelet vastaan", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja
sai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.
Puolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen
rinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä
askeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne
kuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan.
Sitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten
vaatteiden kanssa.
Askeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja
pirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin
seitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.
Leena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä,
mutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös.
Silloin vasta hän huomasi miehensä kanssa saapuneen pojan ja
hämmästyneenä kysäsi: "onko kauppamies kuollut vai mitä varten sinä
Santerin tänne toit?"
"Eikä ole kuollut, vaan hän ei enää tänä huonona aikana sanonut
jaksavansa poikaa elättää", tuumaili Iska hiljaisesti.
"Ja sinä vaan niinikään otit pojan tänne kanssamme kurjuutta
kärsimään?" tiedusti Leena nyreissään.
"Enpä niinkään niinikään", vastasi Iska, "vaan sillä keinoin sain
pikku-Matille säästetyksi maitotilkan; Turhanen näet lupasi ottaa
tuomion pois nimismieheltä ja hävittää sen."
"Olisit edes ottanut sen kiinnitystuomion pois", sanoi Leena hiukan
lohdutettuna ja lisäsi: "en minä kuitenkaan ymmärrä, miksi hän luopui
Santerista, vaikka hän minulle lupasi siitä kouluuttaa herran."
"Hän menee naimiseen, eikähän Santeri voi asua saman katon alla nuoren
rouvan kanssa", lausui Iska, ja tuo pilkallinen poimu hänen suunsa
ympärillä syveni nähtävästi.
"Vai naimiseen", hymähti Leena ja kyynelsilmin arveli: "siis on
viimeinenkin toivoni hukassa, minä kun luulin Santerin saavan periä
hänet."
Hiukan aikaa kesti Leenan vetistelemistä, sitte hän kiivaasti puhkesi
lausumaan: "sinä olit aika pöllö, kun otit Santerin pois."
"Ka enpä arvellut muitakaan meitä läheisemmiksi pitämään huolta
pojastasi, joka muutoin olisi mieroon joutunut."
Leena punastui hiukan tuosta oikeutetusta muistutuksesta ja rupesi
ääneti silittelemään Santerin sotkeutuneita suortuvia.
"Mitenkäs pikku-Matti on ollut?" kysäsi Iska.
"Eihän tuo ole kovin paljon vaikeroinut", vastasi Leena ja siihen
loppui keskustelu sillä kertaa.
Tuskin olivat Huuhkavaaralaiset seuraavana aamuna saaneet silmänsä
auki, kuin Santeri iloisesti huusi: "komsarjus tulee, komsarjus tulee,
minä kuulen hänen rintansa röhinän." Iska ja Leena tuijottivat
hämmästyneinä tuokion toisiinsa, mutta hekin kuulivat jo siltavoudin
rinnan röhinän ja heti aukasi vieras ovenkin.
"Terve taloon", lausui tulija ja käskemättä istahti rahille.
"Terve tervehdyttäjälle", vastasi Iska ja kyseli kuulumisia.
"Eipä kuulu erityisiä, takaa vaan tuulee ja edestä helmoja heiluttaa",
vastasi siltavouti nauraa hohottaen sukkeluudelleen. Sitte käski vieras
emännän kiireemmän kautta lypsämään lehmänsä, sillä hän oli tullut sitä
myytäväksi hakemaan.
"Mutta Turhanen lupasi peräyttää ryöstön", selitti Iska.
"Se ei meitä liikuta, laki tekee vain lain töitä", sanoi siltavouti
mahtavasti, "me, nimismies ja minä, myymme kaikki, mitä vain
kirjoihimme saamme, enkä minä luule kauppamiehen rupeavan ryöstöä
peräyttämään, koska jo kuuluu etsivän maatasikin myytäväksi, niin hän
itse nimismiehelle eilen illalla kertoi."
Synkkänä kuunteli Iska siltavoudin puhetta ja hänen silmänsä säihkyivät
vimmatusti. Nyrkitkin puristuivat kuin suonen vedossa ja Iska ähkäili
tuskissaan kuin täysinäinen pale.
"On se vähän synti, kun nuo hyvät tukkimetsäsi nyt menevät neljästä
sadasta vieraasen käteen, vaan minkäs sille voi, pitäisi pitää suu
säkkiä myöten, mutta sitä ei sinun eukkosi osaa", lorueli vanhus
mielissään, tupruttaen savupilviä pahalle haisevasta sikarinpätkästä.
Kun isäntä ei näyttänyt hänen puhettansa täysin tajunneen, jatkoi
siltavouti: "neljästä sadasta ne Huuhkavaaran salot nyt menevät, vaikka
kyllä Möhköläinen niistä olisi parikymmentä tuhatta antanut ja se olisi
ollut käteistä kovaa rahaa --"
"Kuulkaas komsarjus", keskeytti Iska siltavoutia, jota näytti suuresti
viehättävän talonväen kiusaaminen, -- "kuulkaas komsarjus, millä
keinoin sitä kruunulta saapi lainoja?"
"Ei niitä tätä nykyä saa millään keinoin", alotti siltavouti taas
selityksensä hyvin viisaan näköisenä -- "ei niitä nyt saa millään
keinoin, sillä kruunu on itsekin ahtaalla. Se näet on näinä viime
aikoina antanut niin paljon talonpojille velkaa, että makasiinit ovat
tyhjät, ja mikä pahempi, kruunua itseään kuulutaan uhattavan
konkurssiin tahi kiristupaan laittaa, vaikka siitä ei pitäisi juuri
puhua näin huonommalle kansalle. Kruunu on näet tehnyt hirveästi
velkoja ostaessaan Luostan linnoja, Jouhkolan hovia ja sen seitsemiä,
ja nyt kuuluvat viipurilaiset sahapatruunat rupeavan vielä muun hyvän
lisäksi perimään omiansa takaisin, eikä talonpojat näin huonona aikana
jaksa mitään maksaa. Sentähden oli kruunu kirjoittanutkin tässä
toisella viikolla nimismiehelle, jotta eikö ne ilomantsilaiset jo
alkaisi jaksaa maksujaan maksaa, mutta nimismies oli vielä rukoillut
armoa muutamaksi vuodeksi, kun nyt on niin huono aika, eikä uutisesta
ole vielä paljo haanaakaan. -- Hyvä mies se tuo nimismies on, vaikka
kiivas mies kuin tuli tappuroissa, ja hyvä mies se kruunukin on, vaikka
asiat ovat ahtaalla, vaan hyvä sydänhän sen on pulaan saattanutkin
ukkoparan."
Iska ei ymmärtänyt puoltakaan siltavoudin sekavasta puheesta, mutta sen
hän toki tajusi, ettei nyt kruunun apuun ollut enää luottamista, sillä
todellakin oli luonnollista, että makasiinit olivat käyneet tyhjiksi,
kun kaikki ihmiset olivat niihin velassa. -- Hän koetti keksiä keinoja
millä elinainetta saisi ja pelastaisi maansa tuon petollisen Turhasen
käsistä, mutta turhaan. Vielä siltavoudin lähdettyäkin hän mietti niitä
ja Leena itkeä nyyhkytti kolpitsalla uunin kupeella.
"Menepäs vielä kerran kauppamiehen puheille", katkaisi vaimo viimein
äänettömyyden, "ja rukoile häneltä lasten tähden armoa."
"Ennen kuolen nälkään kuin sen lurjuksen luokse enää lähden", vastasi
Iska ja sekä inho että viha vääristi hänen kasvojansa. Kotveroisen
kuluttua hän nousi ylös lausuen: "Turhasella on laki puolellaan, mutta
vääryyttä hän sen nojassa tekee sittekin, mutta tehköön vaan; minun
sukuuni ei sittekään saa konnaa ilmestyä; minä luovun kostostani."
Iltapäivällä nähtiin Iskan astuvan pois kotoansa kontti hartioilla. Hän
lähti etsimään mistä saisi työtä ja lupasi vakinaisen työpaikan
saatuansa tulla noutamaan perhettänsäkin sinne. Leenan oli siksi
koeteltava tulla toimeen miten parhaiten taisi.
Surullisesti silmäili kotoansa lähtevä isäntä seutuja, jotka hän
kerran oli toivonut voivansa hyvin viljeltyinä jättää silmäteränsä,
pikku-Matin, haltuun. Tuolla vaaran alla seisahti hän vielä kerran,
ikäänkuin epäillen, jatkaisiko matkaansa vai kääntyisikö takaisin.
Sisällisen tuskan valtaamana heittihe onneton Iska maahan, ja karkea
hiekka imi ahneesti hänen kyyneliänsä. Tuokion kuluttua hän nousi ylös
ja ripein askelin riensi poispäin, ikäänkuin paeten jotakin hirveää
kummitusta, joka häntä tuntui ajavan takaa. Hän luulikin tuolla täällä
puiden välissä näkevänsä vilahduksen jostain kalpeasta haamusta, joka
laihalla kädellänsä viittaili hänelle.
"Pois!" kiljasi väkevä mies kauhua herättävällä äänellä, "pois! en
tahdo tulla varkaaksi, en koskaan!" ja samosi yhä kiireemmin eteenpäin.
Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, eikä Iska vieläkään ollut
onnistunut saamaan pysyväistä työtä, vaikka hän oli kuljeksinut kaikki
lähi pitäjäät ympäri. Viimein saapui mies Siikakosken sahalle, jossa
hänelle luvattiin sahamiehen paikka. Hyvillänsä siitä kääntyi hän
palausmatkalle tuomaan vaimoansa ja lapsia sinne. Tuon tuostakin tuli
tiellä vastaan kurjannäköisiä ihmishaamuja, jotka kaikki tiedustelivat
Iskalta työpaikkoja ja pyysivätpä muutamat häneltä palasta leipääkin.
Kipeästi koski miesparan sydämeen, kun hän näki noiden pienten
viatonten lasten kalpeita kasvoja ja kuuli heidän leipää itkeviä
ääniään. Hän ajatteli omaa poikaansa ja koetti kaikin voimin kiiruhtaa
kulkuansa, että omiensa hätä sitä pikemmin loppuisi ja hän itsekin
saisi varman tiedon heidän epäilyttävästä tilastansa.
Joulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn
vierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti
raju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi
tuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä
häntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein
puolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.
Siinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen
maantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän
ollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä
hiukkaakaan maistanut.
Yhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta,
vaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui
Iskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa.
Hiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi
sieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja
mielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja
puhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli
kokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka
ehkä ennusti ijäistä rauhaa.
Silloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan.
Todella -- siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan:
"äiti anna nyt sitä leipää". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.
Tulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi
tuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös,
eikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei
tiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen,
joka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.
Kiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas
tuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska
ei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista
rotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet
Höytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon
muinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän
syvyydeltä virtailee -- Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti
vaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.
Päästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin
tummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme
ihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin
häntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon
ihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän
hänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän
noille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.
Iska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen:
"herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän." Tuo olento liikahtikin
ja kysyi oudolla äänellä: "mitä nyt?"
"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö
viimeinen meille jokaiselle", lausui Iska.
Sillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: "mikä se
niin kohisee?"
"Se on kanavakoski", selitti Iska, "mutta ketäs te raukat olette ja
mistä?"
"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan", vastasi vaimo,
"vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?"
"Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?" sanoi mies, "Iskahan minä
olen."
"No onko sinulla leipää?" kysyi Leena taas, vähäsen ensi
hämmästyksestään toinnuttua.
"On", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen
Siikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin.
Siinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan,
mutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin
ahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.
Viimein sanoi Leena: "ei sitä uskoisi miten hyvältä se maistaa, kun ei
puoleen kolmatta vuorokauteen ole pienintäkään einettä saanut
suuhunsa."
"Ettekö te puoleen kolmatta vuorokauteen ole mitään syöneet, ettekö ole
sitte sunnuntain saaneet yhtään einettä?"
"Kyllähän ne pojat tänäpäivänä jo söivät pikku-Matin varastaman
vehnäkakun, vaan minä en hennonut heiltä sitä ottaa", vastasi Leena.
"Pikku-Matin varastamanko sinä sanot!" ärjäsi Iska, "ethän toki liene
opettanut poikia varastamaan?"
"En juuri ole opettanut, vaan itsellään niillä toki on siksi älyä
ollut", vastasi Leena. "Alussa kieltelin minä heitä siitä vähäisen, kun
muistin sinun kauhusi sitä vastaan, vaan sitte keyrin en ole enää
kiellellytkään."
"Ja miksikä et?" tiuskasi Iska vapisten joko vihasta tai vilusta.
"Silloin näet koetti pikku-Matti syödä heiniä, vaan ei se näkynyt
käyvän", tuumaili Leena totisesti, "ja hän vain niistä tuli yhä
kipeämmäksi, niin arvelin, joutaa syödä mitä sattuu saamaan."
"Ja sitte olette eläneet varastelemalla", sanoi Iska kamalalla äänellä.
"Enimmäkseenpä varastelemalla", vastasi Leena tyynesti, "milläs sitä
muutoin näin huonona aikana tulisi toimeen?"
"Huonona aikana, huonona aikana -- huonona aikana todellakin", huusi
Iska hirmuisesti, ojensi kätensä taivasta kohti ja lisäsi: "huonona
aikana! Herra armahtakoon!"
Samassa tempasi hän pikku-Matin syliinsä, puristi sitä kerran rintaansa
vasten, kohotti korkealle yli lumisen käsipuun ja sanomattomalla
vimmalla paiskasi hänet alas kohisevaan syvyyteen. -- Pikku-Matti ei
ollut päästänyt pienintäkään ääntä eikä osoittanut mitään elon merkkiä
sittekuin oli leipää saanut käteensä, eikä edes syvyydestäkään kuulunut
minkäänlaista valitusta. Kerran kohahtivat vaan virran pyörteiset
laineet hiukkasen kovemmin tavallista, mutta se kohahdus ei selittänyt
olivatko ne syliinsä sulkeneet elävän lapsen, vaiko hengettömän
ruumiin.
"Mitä teit sinä onneton?" kiljahti Leena sydäntä särkevällä äänellä ja
vaipui lumelle, kuni kuollut ikään.
"Oikeutta", vastasi Iska kolkosti, tempasi konttinsa ja alkoi astua
Joensuun kaupunkiin päin.
Ensimmäisenä seuraavana arkipäivänä kahlehdittiin eräässä kaupungin
pajassa lapsensa murhannut isä, jolta ei mitään sen enempiä tietoja
saatu, miksi hän tuon hirmuisen rikoksen oli tehnyt. Joukko joutilaita
poikanulikoita ja muutamia aikaihmisiäkin riensi katsomaan tuota
hirviötä, joka antoi menetellä kanssansa miten vain muut tahtoivat,
eikä ensinkään pahantekijältä näyttänyt. -- Ryysyinen vaimo istui pajan
kynnyksellä ja helppoläntä poika seisoi alasimen vieressä, kun
murhamiestä raudoitettiin. Ne molemmat itkivät katkerasti, muut kaikki
olivat hiljaa.
Kun raudat olivat saadut lujasti kiinni, kuiskasi vanki tuolle
itkevälle ryysyiselle vaimolle ulos mennessänsä korvaan: "Jumala
antakoon sinulle anteeksi, äläkä Santerista kasvata rosvoa." -- Vanki
asetettiin sitten rekeen ja kolmen aseellisen miehen vartioimana
lähdettiin Iskaa viemään pois.
Keväällä sitte, kun lumipeite taas poistui kummuilta ja kukkuloilta,
kun järvien laineet taas vapaina loiskivat rantoja vasten, joille
päivän lämpö joka hetki loihti esiin uusia ihania kukkia, silloin
nähtiin usein Kuopion vankilan eräässä akkunassa rautaristikkojen
takana Iskan kalman kelmeät kasvot. Joka aamu auringon noustessa
näkyivät ne aina siinä monta pitkää kuukautta peräksyttäin.
Eräänä sateisena aamuna ei niitä kuitenkaan ollut nähtävinä. Kersantti
L----n ihmetteli hetkisen, mikä n:o seitsemällekolmatta oli tullut,
sitte otti hän avaimen ja meni koppiin. Siinä akkunan edessä lattialla,
kasvot taivasta kohti käännettyinä oli Iska polvillaan. Hän rukoili
nähtävästi, eikä kersantti tahtonut hänen hartauttansa häiritä. Samassa
asemassa tavattiin vanki vielä päivemmälläkin ja silloin selvisi, että
Iska oli huonosta ajasta päässyt pois ijäisyyteen, parempaanko, vai
pahempaan? Niin, kunpa sen tietäisi.