(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)
Koitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä
nytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin
kituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita
hankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain
helpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei
ole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet
väettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa
keskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi
kasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin
pääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn
raivaamisella selkäänsä katkaista. -- Huonosatoisina vuosina taas
tultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja
vähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän
vehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja
yksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi
tehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain
laita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon
heräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä
tarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan
kaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena
taas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella
olisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa,
niinkuin entisinä aikoina.
Enimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää
kitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että
siunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden
muistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta
vieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia
varteen ottaisimme.
Mainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju
rusko, mutta päivän "kultakehrä" viipyi vielä piilossansa taivaan
rannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina
tiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli
sameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi
luullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä
ennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen
vieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto
oli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä
näkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut
tyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes
heidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn
hallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.
Sumukerrosten taajan harson läpi häämöitti kuitenkin Huuhkavaaran
rinteeltä pienoinen mökkitalo. Ainoalla lasiakkunallaan näytti se,
ikäänkuin ihmeissään, katsoa töllöttävän noita ympäristöllä kasvavia,
vielä tuiki vihantia viljoja. Muutoin näytti tuokin ihmisasumus
asujamettomalta ja autiolta.
Vihdoinkin viimein liikahti pirtin seinustalla jotakin. Yösijaltaan,
läheisen petäjän oksalta, tirkisti sitä pihamaalla liikkujaa hyvin
uninen ja harmaa varis. Tottapa se ei ollut mitään vaarallista, koska
varis ainoasti hiljaa äännähtäen peittihe takaisin entiseen piiloonsa
oksien suojaan näkemään suloisia unia tulevasta teurastusajasta.
Nyt seurasi aivan rauhallinen hetki, mutta sitte liikahti entinen
liikkuja uudestaan. Pihamaalla näkyi sumupilvien keskellä kömpivän
seisalleen mustankirjava ja hyvin pitkäsäärinen lehmä. Sitte kajahti
keskellä yleistä hiljaisuutta raikas ja kaikuva nammuuh!"
"Praa, praa," virkkoi äskeinen varis ja hänen hiukan
hiljaisella äänellä toisille muristua kuului tuuheasta petäjästä
monikymmenkertainen "praa, praa, praa," ikäänkuin siinä lepäävät
varikset olisivat ihastuksissaan hurranneet kirjon onnistuneelle
aamuvirrelle.